Eeva Tikan runojen mukana

Jouluna Jouhkolassa Mannisten luona noin vuonna 1973. Kuva MN.

Illan valossa/ peltoaukean yllä/ kuun läpi näkyy taivas./
Kevätillan hauras kuu,/ sylilapsen ohimossa taivaan kuulto./
Vain aikansa elämä pysyy koossa/ ja ihmisen matka on/
ikuisuudella jaollinen./ Tähän minä tyydyn.// Eeva Tikka Ukrin antologiassa Ukrilahja. Joensuu 2002

Eeva Tikka on yksi mielirunoilijoitani, vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta kun lainaan häntä. Tikka tunnetaan tasokkaana romaanikirjailijana, mutta hän on ehdottomasti myös lahjakas runoilija. Biologian opettajana Tikka tuntee hyvin luonnon ja sen lainalaisuudet, osaa paneutua mytologian ja mystiikan kautta hyvin vanhoihin asioihin. Joskus 1980-luvulla Niittylahden opistolla pidettiin runokurssit, joiden opettajina toimivat Anna-Liisa Alanko ja koulun draamanopettaja. Näillä kursseilla teimme runoperformassin Eeva Tikan ensimmäisen kokoelman, Kalliomaalauksen (ilmestyi 1987), runoista. Mielestäni se oli yksi onnistuneimmista runoesityksistä, joita olen koskaan nähnyt. Kokoelma alkaa runolla Punainen hirvi, joka pohjautuu vanhoihin kalliopiirroksiin. Muistaakseni nämä piirrokset sijaitsevat Ristiinassa, jossa Eeva Tikka on syntynyt.

Eeva Tikka asuu Hammaslahdessa Joensuun kaupungissa. Hän tuli käymään eräänä päivänä sinne meidän vieraaksemme, varmaan se oli runoperformanssin esityspäivä, ehkä kesällä 1988. Tuolloin ei runoilu merkinnyt minulle vielä sitä, mitä se tuli hieman myöhemmin merkitsemään. Kävin vuonna 1988 ainakin kaksi MSL:n runokurssia, joista toinen oli Kimmelissä Joensuussa. Niitä aikoja se oli, että aloin ihan tosissani opiskella runojen kirjoittamista, siihen asti se oli ollut vain harrastus, johon en kiinnittänyt mitään huomiota.

Lukittu kaivo ilmestyi v. 1989, ja se on minulla kirjahyllyssäni, melko ahkerasti olen sitä lukenut, ja myös eräällä runokurssilla esittänyt.
Enkeli astuu virtaan ilmestyi vuonna 1991, Rauhaan on vielä matkaa v. 1994 ja viimeinen Odotus ja ilo v. 2003. Näistä viimeistä en ole edes lukenut, mutta mielestäni nämä kokoelmat ovat uskonnollisia sävyltään.

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa ja työviikon alkua kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

Vastaus Rean haasteeseen

Unkarin parlamenttitalo usvaisena syyspäivänä 04.10.2007, oikealla on rakennustelineet. Kuva AN.

Sain muutama päivä sitten kuvahaasteen Realta, osoitteesta http://reanblogi-reanblogi.blogspot.com/2010/02/haastetta pukkaa.html

Vastaan Rean haasteeseen ja annetaan siis vahingon kiertää.

Haasteen ohjeet olivat siis tällaiset:
1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tämä kuva löytyi Budapestin kansiosta, joka on lokakuulta 2007. Edessä on mutainen Tonava-joki, takana häämöttää kuuluisa ja komea parlamenttitalo. Koska en osaa kuvankäsittelyä, jää kuva sellaiseksi kuin se on otettu.

Seuraavat neljä saavat minulta kuvahaasteen:

Mustikoita ja sananjalkoja eli Allium
Vaarinkukka
Kankaalan Pekka
Hymyilevä Eläkeläinen

Iloista mieltä ja työniloa kaikille haasteen saaneille! Tervehtien kaikkia lukijoita Aili-mummo

Kahden pikkuprinsessan syntymäpäivä

Näkymä Ailinkalliolta 02.02.2010 klo 16.15. Kuva AN.

Mummon ja ukin ihanat pikkuprinsessat, Pippuri ja Eve, täyttivät tänään viisi vuotta. Pitkä matka on kuljettu siitä, mitä neidot painoivat heti syntymänsä perästä. Pippuri painoi jotakin 2.2 kg ja Eve noin 2.6 kg. Pienempi heistä olisi sopinut vaikka esiliinan isoon taskuun.

Jotkut kävivät neitoja onnittelemassa jo viime sunnuntaina, mutta syntymäpäiviä juhlitaan nyt pitkän kaavan mukaan eli vielä ensi sunnuntainakin.

Piipahdin tänään Tohmajärvellä asioilla, ja sain ajatuksen käydä paikallisessa "marketissa" Säästömestassa. Löysin sieltä lasten toivomia pääkoristeita, prinsessan diadeemeja, mukana sormus ja vieläpä korvakorutkin. Vuoden varrella olen aina etsinyt lapsille mieleisiä ja kehittäviä askarteluvälineitä, leikkiä tai kirjoja, jotka voin sitten jouluna tai syntymäpäivänä antaa heille. Piirtämisvälineet ovat aina haluttuja, samoin vihkot ja värityskirjat, mitä mielenkiintoista löytyy. Pippurin mielihommia on koota palapelejä, hän on oikein haka niissä.

Eve antoi mummolle monta suukkoa, ja kehui, että on hyvät ja mieleiset lahjat. Otin myös valokuvia neitosista, kuten asiaan kuuluu. Vanhemmatkin tytöt huomauttivat, että kyllä hekin haluaisivat saada diadeemin vilkkuvaloilla. Toiselle heistä oikeastaan jo ostinkin, sillä synttärit ovat ihan nurkan takana.

Kyllä sitä peilin edessä pyörähdeltiin ja katsottiin kauneutta ihastuneina huuli ja silmät pyöreinä; isot siskot seisoivat kateellisina vieressä. Eve puki mekonkin päällensä, kun huomasi, ettei housupuku sovi niin kovin hyvin diadeemiin, ja sitten vielä valkoiset juhlakengät jalkoihin. Kivisormus pantiin sormeen ja riipukset korviin, mutta ne eivät tahtoneet oikein pysyä paikoillaan.

Joimme porukalla kakkukahvit, kun sähkövirta yllättäen ilmaantui kolmen ja neljän välillä iltapäivällä. Se oli ollut poikki kuulemma jostain 11 tienoilta asti; varmaan joku lumivahinko.

Vain puolitoista vuotta enää, kun tytöt menevät esikouluun. Sitten jää vielä mummon iloksi Paupau, joka ei mene eskariin vielä pitkään aikaan. Oikein ihanaa, että mummolakin on joku leikkikaveri. Onneksi mummo on niin lapsenmielinen, että osaa leikkiä lasten kanssa. Jotkut sanovat, etteivät he osaa, mutta minusta se väite on ihan outo ja kummallinen. Kyllä aikuinen aina osaa leikkiä, jos vain sitä haluaa.

Oikein hyvää tiistai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

"Liekuta onnenlasta..."

Jyskyjärveläinen hauta vuonna 2000. Kuva AN.

Näin kyselen ja pohdin:/ mitenkä käydä tohdin/ levolle, nukkumaan,/
kun tuodaan ruumislauta/ ja luodaan musta hauta/ ja siihen mennä saan./

Helmaasi, Jeesukseni,/ nyt lasken sydämeni/ kaikkine murheineen./
Liekuta onnenlasta/ nukuta, nosta vasta/ kun nukun, vuoteeseen.//
Kirjoittanut Jaakko Haavio

Eilen oli taas erään merkittävän kyläläisen hautajaiset. Sain olla mukana häntä saattamassa iäisyysmatkalle.
Hän oli nainen, ja eli merkittävän elämän maatalon emäntänä. Hänen miehensä poistui jo ajasta iäisyyteen lähes 10 vuotta sitten, niissä hautajaisissa en ollut mukana, olin matkalla Vienan-Karjalassa.

Vainaja rakasti kotikyläänsä, ja asui paikkakunnalla koko ikänsä yli 85 vuotta. Hän teki kyläyhdistykselle merkittävän lahjoituksen yli viisi vuotta sitten, kun vainajien muistolaatta piti saada ostettua hautakiviliikkeestä. Kaikki lahjoitusrahat eivät siihen kuluneetkaan, vaan loppu jäi kyläyhdistyksen omaan käyttöön. Kyläyhdistyksellä on kovin lyhyt muisti...

Saattoväkeä oli satamäärin. Siunaaminen ja kukkien laskeminen tapahtui kirkossa, hautaan lasku Tikkalan hautausmaalla, ja muistojuhla oli Maatilamatkailu Hirvosessa Suhmurassa. Kaikki oli tehty vainajan toiveiden mukaan, kauniisti, hyvällä maulla ja vainajaa kunnioittaen.
Tilaisuudessa oli runsaasti musiikkia useiden eri muusikoiden tuottamina, olipa haudalla laulamassa Kiteen Mieskuorokin.

Vainaja oli toivonut kukkien asemasta yhteisadressia muistotilille P-K:n keskussairaalan lasten neurologian uudisosaston hyväksi. Kukkalaitteita oli silti melko paljon, samoin erillisiä adresseja.

Pyydettynä pidin kirjoittamani muistopuheen muistotilaisuudessa. Puheeseen mahtuivat omat muistoni kyläni merkkiemännästä kuudelta vuosikymmeneltä. Siunattua iäisyysmatkaa hänelle! Hän eli kanssamme pitkän ajan, ja vaikutti oman kylän ihmisten elämään esimerkillisellä tavalla.

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

Kyllä maalla on mukavaa...

Pitäjän tuvan kamari Tohmajärven Kirkkoniemessä. Nurkassa rovasti Kalken takoma kiikkutuoli. Kuva 03.08.2009 AN.

Kuka kertoi Aili-mummolle satuja lapsena? Vastaus: Ei kukaan. Kerroin niitä itse itselleni, kun olin pieni ja lehmiä paimenessa. Sen sijaan sain kuulla isältäni kummitusjuttuja, jotka pelottivat pientä lasta tietysti, ja Miina-täti kertoi minulle vanhoista ajoista, joista kiinnostuin kovasti. Jostain syystä halusin tietää enemmän minkälaista elämä oli entisaikaan ollut, minkälaisia vaatteita ihmiset olivat pitäneet, samoin minkälaisia ihmisiä silloin 1800-luvulla oli elänyt. Näistä kaikista kertoi täti, joka sokeutui ollessani kuusivuotias. Olin tädin tyttö, sillä äidilläni ei ollut koskaan aikaa lapsille, olimme vain välttämätön riesa kiireiselle emännälle.

Uskon olleeni noin kolme vuotias, kun tällä tavoin kiinnostuin nimenomaan lähihistoriasta, vaikka olen kyllä lueskellut muutakin historiaa.
Oma kylä ja sen ihmiset ovat olleet suurimman kiinnostukseni kohde, samoin kotiseudun kulttuuri.

Sitten kun meille saatiin ensimmäinen radio, joka toimi akulla, kuuntelin siitä Markus-sedän lastentunteja, ja jopa lastenkuunnelmia. Ne olivat jännittäviä juttuja, jotka kiihottivat mielikuvitusta. Varmaan kuuntelu kiihottaakin enemmän mielikuvitusta, kuin elokuvat tai televisio.

Ennen seurattiin iltaisin ja pyhäpäivinä ahkerasti kuunnelmalähetyksiä. Nuoriso piti Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuista ja Reino Helismaan tekemistä kevyistä kupleteista, jotka tavallisesti Helismaa oli sanoittanut valmiisiin sävellyksiin, tai saattoivat ne olla myös Helismaan omia sävellyksiä. Helismaata ei arvostettu eläessään, hän edusti ns. rillumareikulttuuria, jota korkeakulttuurin edustajat eivät lainkaan noteeranneet. Myös kevyet elokuvat, jotka oli tehty huvittamaan yleisöä, oli sitä samaa "alempiarvoista" tuotetta kuin edellä mainittu Reino Helismaan edustama linja, jonka syvin tarkoitus lienee ollut ihmisten viihdyttäminen. Maalaiset olivat sivistymättömiä, yksinkertaisia moukkia, jotka hyvin sopivat "sivistyneen" väen pilkattavaksi. Tai sitten se oli hienoa kartanoelämää, jossa rikas hienosto vietti seesteisiä kissanpäiviä, kun työkansa (se sivistymätön) hikoili raskaasti leipänsä edestä. Ai että: Kyllä maalla on mukavaa! Tehdään hienoja piknik-retkiä mitä ihanimpana poutapäivänä johonkin rannalle tai saareen; eipä ole huolta huomisesta! Ja vielä, jos pojalla oli ylioppilaslakki päässä, niin hänpäs oli jo "maisteri", vaikk'ei sitä ollutkaan. Kutsuttiin kuitenkin - varmuuden vuoksi - maisteriksi. Saattaisihan hänestä ehkä tullakin sellainen jonakin päivänä, jos vain viitsii edes vähän opiskella. Mutta varakkaanhan ei ole pakko, vaan se on vain mahdollisuus.

Tämä herrasväen viettämä reteä maalaiselämä poikkesi suuresti meidän oikeiden maalaisten työstä, jossa piti jokainen päivä ja erityisesti poutapäivä käyttää hyödyksi. Muuten ei talvella ollut leipää. Ja laki oli sama myös lapsille, ainakin sotien jälkeen: voimien ja kykyjen mukaan työtä oli tehtävä, muutoin ei kunniankukko laulanut.

Se oli ennen se. Nykyisyys sairauksineen ja vaivoineen on osaltaan tuon vuosikymmenien raatamisen tulosta, mutta ehkä vielä enemmän esi-isien ja -äitien perintöä.

Eilen tehtiin ukin polveen tähystysleikkaus, joten ukki ei nyt osallistu paikkakunnan rientoihin.
Oikein hyvää torstaipäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

Mistä iloitsemme tai mitä pelkäämme

Budapest syksyllä 2007. Oli puisto, ja muistaakseni myös söimme täälläpäin. Kuva AN.

Tyyny
Kaipaus, suru ja huomisen pelko/ ovat päänaluseksi kovia,/
eivät anna unta, heittelevät hiekkaa,/ luunsiruja ikkunaan/
Tyynysi alle/ kätke luja usko, talttumaton toivo/
ja hillitön rakkaus,/ nuo kaikista maailman kukista/
kestävimmät ja arimmat/ Kuuntele kuinka vaiti kaipaus on,/
eikä kaipaa ketään, mitään, minnekään//

Tommy Tabermann kokoelmassa Verensokeri. Jyväskylä 2008

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten ajattelin puhua siitä, mistä me itse kukin iloitsemme. Iloitsemmeko lähimmäisemme vahingosta, kärsimyksestä, kovasta kohtalosta, vai lähimmäisen myötäkäymisestä. Uskon että viimeksi mainittu on paljon harvinaisempaa kuin edellinen. Mikä tekee ihmisen pahaksi ja pahantahtoiseksi, mistä se johtuu?

Tiedän että Raamattuun uskovilla ihmisillä on asiaan oma selityksensä, se on minulle tuttua. Mutta mistä sitten tulevat pahat ihmiset ja lähimmäiset, se on jo suurempi arvoitus. Varmaan ihminen on luonnostaan paha, ainakin jos hän ei omaa ns. sydämensivistystä. Kaikki me teemme jossain määrin huonoja/pahoja tekoja, mutta se, että ihminen valitsee päämääräkseen pahan ja vahingon tekemisen toiselle, on minulle suuri mysteeri. Lapsen kasvatus ja ohjeistaminen hyvään pienestä pitäen on mielestäni tärkeää. On välttämätöntä, että ihmiselle kasvaa omatunto, joka sanoo, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Pitää muistaa se ohjelause: Kaikki se mitä haluatte teille tehtävän, tehkää se ensin heille.

Pahojen ihmisten takia jouduin muokkaamaan blogiani joidenkin nimien osalta uuteen uskoon. Nyt käytössäni ovat ns. korvikenimet, joita en ole pannut sitaatteihin, vaikka ehkä niin olisi pitänyt. Voi olla, että jatkossa vaadin myös kirjautumisen tähän blogiin, jos aihetta ilmaantuu.

***

Lapsia meidän pitää suojella maailman pahuudelta ja raakuudelta, mutta myös itseämme ja läheisiämme. Pahat ihmiset vaanivat uusia uhreja itselleen, esimerkiksi bedofiilit ja muut henkisesti sairaat ovat vaarallisia ihmisiä. Nyt nettiaikakaudella vaaniminen on entistä helpompaa, kun lähes joka kotiin pääsee netin kautta. Tästä kaikesta meidän tulee olla tietoisia.

Edellinen blogini on herättänyt kannanottoja joissakin ihmisissä, myös yksityispostia olen saanut siitä. Ja hyvä niin, vastaan niihin mielelläni.
Toivotan lukijoilleni oikein hyvää alkavaa viikkoa toivoo Aili-mummo

Sadistista apua sairaille

Jotkut ihmiset auttavat ammatikseen sairaita lähimmäisiään, mutta auttajiakin on monenlaisia. Joukkoon eksyy mm. paha luonnevikainen sadisti, joka pahoinpitelee potilaitaan. Itse olen kokenut sellaista "auttamista", että molempien käsieni kipeitä jänteitä hauiksista ja olkapäistä revitään yht'äkkiä kovalla voimalla, ja että kainalorauhasia hierotaan nyrkkien rystysillä. Varmaa on, että vaivat eivät parane, vaan pahenevat; tekevät tyhjäksi senkin kunnolla tehdyn työn. Sadisti nauttii toisten kiduttamisesta. Työpaikalla hän on itse ilopilleri, hyräilee ja tanssahtelee, viihtyy hyvin työssään. Työnantaja ei voi ikinä uskoa, että työntekijä on sadisti, vaan mitä parhain hoitaja. Sitä hän saattaa ihmetellä, miksi ihmiset eivät halua sadistin palveluksia, vaan vaativat toisen hoitajan. Tällaista olen kokenut. Varmaa on, että minäkin vaadin toisen hoitajan. En ole mikään uhri, enkä sellaiseksi halua koskaan tulla.

Toisen lajin ihminen on sadomasokisti, joka haluaa itse aiheuttaa toisille tuskaa, mutta nauttiikin siitä, kun itse kokee sitä. Voi, voi sitä surkeutta, mitä tämä ihminen on itse aiheuttamaan kokenut. Kyllä silloin pitää sääliä itseään, on se niin kovaa. Tällaisestakin ihmisestä on hyvä pysytellä kaukana. Mitä kauempana sitä parempi. Vielä pahempi, jos sattuu rakastumaan sadomasokistiin.

Pahimpia luonnevikoja lienee narsismi, ääretön itseihailu ja itsensä korostaminen. Sellaisenkin tunnen lähipiiristä. Olen joutunut vuosien aikana hänen haukkumakseen puolenkymmentä kertaa. Pahimmillaan hän pani toisenkin ihmisen samana iltana haukkumaan minut omilla valheillaan. Vietin täysin unettoman yön aamuun kello viiteen asti, jolloin piti nousta ylös, ja lähteä katsomaan pojan lasta pitkäksi päiväksi. Onneksi sain lapsen kanssa joitakin tunteja nukuttua valvotun yön jälkeen. Siitä on aikaa yli kuusi ja puolivuotta. Niin se aika lentää...

Narsisti on aina oikeassa, hän haluaa määrätä kaikesta, jopa toistenkin asioista. Narsisti näyttelee ulkopuolisille parempaa ja hienompaa ihmistä kuin hän on. Narsisti panee jopa äitinsä pelkäämään itseään, koska on muka ylivoimainen. Narsisti voi haastaa työtoverinsa ja naapurinsa käräjiin milloin minkin asian johdosta. Narsisti haluaa kaiken kunnian itselleen siitäkin työstä, mitä ei ole itse tehnyt, vaan hän on siirtänyt työn toisten tehtäviksi. Narsisti on täysin häikäilemätön peto, joka on aina täynnä vain itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Narsisti ei tule toimeen toisten ihmisten kanssa, koska hän haluaa alistaa muut oman valtansa alle; tuskin tulee toimeen edes itsensäkään kanssa.

***

Sain Rean lukijakseni, tervetuloa Aili-mummon arkeen! Realla on oma blogi osoitteessa http://reanblogi-reanblogi.blogspot.com/

Tulipa pitkä saarna, mutta oli pakko purkautua.
Oikein hyvää torstaipäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!