Google+ Followers

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Rakkaat lemmikkimme

Mehtäkissa

Silitän pitkee tuuheeta karvoos,
ketreet ja miun kainalloon käperryt.
Ahne suus pussovvaa miun poskee.
Pemeilä hampaillas näykit
minnuu kyynärtaipeesta.

Out kuumaverinen peto jota mie
ruokin ja rakastan.
Sie sängyssä leikit ja keikistelet
käin alla
häntäs pystyyn nostat kun
lipputangon.
Out retliininvärinen mehtäkissä,
salamyhkänen ja villi.
Mie naurain antauvun!

Teoksesta Ruistähkähumppa (2008).


Rakkaimmalle kissalleni Shemeikalle olen kirjoittanut monia runoja. Ensimmäinen runo oli kokoelmassani Elämänpelto (1991). Siinä kerrottiin poikakissan miehuuden menetyksestä. Siinä eläinlääkärimme Juha pääsi kissan ohella pääosaan.

Shemeikka eli kolmetoista ja puolivuotta onnellista poikamiehen elämää. Viimeisenä elinvuotenaan se sairasti munuaistautia, ja se jouduttiin päästämään paremmille metsästysmaille lokakuussa 2001.

Suruni oli suuri. Tuntui kuin lähin omainen olisi poistunut kodistamme. Kirjoitin sen jälkeen runon Jäähyväiset Shemeikalle:

Äiti-maan hellään syliin
sinut peitän,
iäisesti lämpimään kohtuun,
jossa saat levätä rauhassa.
Sinä kuihduit pois.
Rakkautemme ei sammu koskaan,
se elää kehräten lämpimiä
muistoja sydämissämme.

Olet rakkaani nyt muisto
joka ei sammu koskaan...

Kokoelmasta Äiti-Maan hellään syliin (2003).

Pari viikkoa ennen Shemeikan lopullista lähtöä meille muutti poikani kissa Misu (s.1989). Se oli pitkäkarvainen norjalainen metsäkissa, joka asui nuoruutensa kaupungissa, muutti meidän luoksemme maalle 1993, ja viihtyi hyvin vapaassa maalaiselämässä. Kesällä 1996 muutimme päätilalta tänne nykyiseen taloomme, missä olemme asuneet siitä lähtien.
Shemeikka ja Misu olivat hyviä ystäviä keskenään, kumpikin kävi ahkerasti kylässä toinen toisensa luona. Kun läksimme jonnekin yökylään, meni Shemeikka asumaan entiseen kotiinsa, ja päinvastoin. Kun sitten pojan perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi, Misu tuli mustasukkaiseksi ja muutti kokonaan meille. Näin me saimme uuden kissan itse sitä hakematta. Ja siitä lähtien Misu elelikin meidän kanssamme kuolemaansa, syksyyn 2007 asti. Misu oli jo 18v, ja hyvin sairas, niinpä taas eläinlääkärimme Juha päästi sen pois kärsimästä.

Ennen istui tuvan portailla kissa kotiin tulessamme odottamassa meitä. Nyt ei enää kukaan odota kotiin tulevia. Pihamaa on tyhjä ja autio. Ikävä kalvaa mieltä. Shemeikka sai viimeisen leposijan asuinpaikkamme läheisyydessä olevassa metsikössä, johon on myös muut kissamme haudattu.

Oikein hyvää keskiviikon jatkoa teille toivoo Aili-mummo



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos komentistasi! ♥