Google+ Followers

tiistai 29. heinäkuuta 2008

Noijuttu valssi

Nyt immeinen tanssi, vuan tanssi
kun elämä sinnuu viep.
Jos yhtääle meinoot männä,
sinnuu elämä toisaale viep.
Sie ihe tanssivas luulet,
se toisaala piätetty on.
Tää raskas ja vaikee tanssi
on ohjooma kohtalon.

Se siun syntymästäs alakaa
ja hautaan piättyvä on.
Nyt immeinen tanssi, vuan tanssi
tätä valssii kohtalon.
Se millon viimen on loppu
sitä kukkaa tiijjä ei,
vuan meijjät kaikki, kaikki
tähän tanssiin elämä vei!

Kokoelmasta Ruistähkähumppa (2008)

Näin se männöö, miun mielestä.

Näin 12-13 vanhana unen, jossa miun elämän kohtalo ennustettiin. Tosin en vielä sillon tienny sitä, vasta joskus 80-luvulla mie sen assiin ymmärsin. Sen painajaisen mie siis näin joskus 1953 tai niitä seutuja.

Mie olin pihaopotassa, jossa meijjän (Juvolan) lehmii piettiin yöaijjassa. Yhessä kohtoo sitä laijjunopottoo ol' iso käkkyräpetäjä. Sen juurela ol' iso voikorvo ja suur puukauha, jolla sitä voita kirnusta siihen mätettiin. Sitten siinä unessa ol' paha noita-akka, joka sillä suurela puukauhala mätti sitä voita miun niskaan. Aina kun mie meinasin lähtee siitä puun juurelta pois, mie sain kauhallisen siitä korvosta voita niskaan. Tämä tapahtu miule monta kertoo. Mie en millonkaa piässy siitä voikorvon ja käkkyräpetäjän luota lähtemmään pois. Se voi ol' ihan noijjuttuu, kun se ikkäänku sito miut sen puun juurele. Lehmii ei kuitenkaa missään ollu näkösälä.

Muuta mie en siitä unesta muistakkaa, van se un' jäi miule elävästi mieleen.

No, sitten käv' silleen, jotta äit' sai piähäsä lähtee kottoo pois, kun olin 14 ikänen. Sillon jäi kotpiha ja karja miun vastuule, kun muitakkaa ei sielä ollu.
Yritinhä mie sittä opiskellakkii, van jäi tutkinnot suorittamata. Ja sittä törmäsin tähän nuapurin poikaan. Tul' ukko ja laps' yhessä myräkässä. Män' kolomisen vuotta kotpihassa muatalloustöissä, sittä piäsin Kolile kunnan hommiin; keittelin soppoo, siivosin ja lämmitin koulutalloo pienen pojan kansa. Ja tuas rupesin outtammaan lasta. Ol' kovat paikat, kun ajattelin miten mie jaksan pikkulapsen kansa tehä tätä kouluhommoo, työpäivät olivat yötöineen ainahhii 12 tuntissii, ja siihen vielä pitäs jaksoo hoitoo se laps' ja vielä sekkii vanhempi poika.

Van sittä puuttu kohtalo pelliin. Miehen ukki, Nuppolan isäntä, kuol' kevväälä -67, ja siitä se assii alako varmisttuu, jotta mikä se miun tuleva kohtalo on: seun lehmän lypsäminen. Ja se homma piti leivässä vuoteen 1998 asti. Ei levveessä, van kuitennii leivässä.

Joskus mie oun kyselly iheltän, onko miula liikoo tuota velevollisuuventuntoo, kun aina pittää ottoo vastuu toisiinnii asijoista. Näkys sitä seleviivän helepommallakkii, ei aina pitäs ottoo vaikiimman kautta.

Sen ainahhii tiijjän, jotta raha ei ou ollu miun elämän piämiärä. Sen jutun opetti miule Helly-opettaja: "Pittää ehtii semmossii aarteita, joita ei koi syö eikä ruoste raiskoo". Helly ol' uskovainen immeinen, ja miun mielestä hiän on oikiissa vielä nyttii.

Hyvvee tiistai-iltoo teile, ystävät toivoo Aili-mummo

2 kommenttia:

  1. Sattumalta aukesi sivusi. Varmasti tarkoituksella. Kiitän , ei elämä vielä tänäänkää ole ruusuilla tanssimista liikaa välittäville, varsinkin naisille. Olosuhteet vaan toiset.Tarinasi auttoi minua .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Sinimyy!<3
      Seun viijes vuos mänössä kun tään kirjutin...:)
      Oikein hyvä, jos tästä ol' siule apppuu.<33333

      Poista

Kiitos komentistasi! ♥