Google+ Followers

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Vain muutama askel kuolemaan...

Eilen oli erikoinen päivä. Kaksi tuttavaani haudattiin, naisia kumpikin.
Läheltä piti ettei myös minusta tullut vainaja. Näin se meni:

Olimme mieheni kanssa menossa järjestetylle retkelle Lustoon Punkaharjulle. Odottelimme linja-autoa Tikkalassa kaupan pihassa, autossa. Auto tuli vihdoin 45 minuuttia myöhässä. Satoi vettä koko ajan, mutta onneksi oli auto, jossa voi olla lämpimässä.

Auton piti lupauksen mukaan ajaa kaupan pihaan, mutta se ajoikin linja-autopysäkille, kauppaa vastapäätä. Lähdin autosta, katsoin oikealle ja vasemmalle sekä ylitin raviojan ja menin kuutostielle, joka on hyvin vilkasliikenteinen. Ehdin kävellä joitakin askeleita poikki tien kun Hannu Jaakkonen, tuttavani, huusi minulle: "Hei, älä mene, tule takaisin!" Sittten soi auton torvi. Ellei Hannu olisi huutanut, olisin ihan varmasti mennyt Joensuusta päin tulleen henkilöauton alle, joka ajoi ainakin kahdeksaakymppiä.

Näin läheltä kulki kuolema, taas tämän kerran. En tuntenut mitään tarvetta ylittäessäni tietä katsella uudestaan tiellä ajavia autoja. Näin helposti onnettomuus tapahtuu. Vain valppauden herpaantuminen ja yksi silmänräpäys, olet poissa.

Sanoin Hannulle ja muille: "Minun vuoroni ei ollut vielä. Minulla on jotakin tehtävää..."
****
Kävimme tänään äänestämässä ja naapurin Liisan haudalla. Siellä on kaunis kukkakumpu sukuhaudassa. Hautajaisia oli vietetty eilen läheisten kesken. Liisa oli eläessään valoisa ja nauravainen ihminen, ei sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ei ainakaan minulle. Meille jäi kauniit muistot hänestä. Levätköön hänen sielunsa rauhassa pitkän ja raskaan koettelemuksen jälkeen. Osanottoni Liisan omaisille.

Martta-sisarta rakkaudella muistaen Aili-mummo

6 kommenttia:

  1. Ihan löytää sivusi. Luin mielenkiinnolla. Metsä on minunkin puistoni. Olen myöskin eläkkeellä ja asumme mieheni kanssa pientä mummonmökkiä. Teillä on savusaunakin, kyllä teidän kelpaa elelläsiellä eläkepäivien mökissänne. Kauniita syyspäiviä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi, Marjamatilda.
    Toivottavasti luet edelleenkin blogiani mielenkiinnolla.

    Oikein hyvää talven odotusta sinulle!

    VastaaPoista
  3. Aili, noin se menee. Se tapahtuu kävellen tai auton ratissa. Se on joku sekunnin murto-osan pimeä hetki. Minä koin sen perjantaina 13. joulukuuta 1985, kun auton pyörä osui hyvin matalassa vauhdissa lumisohjoon. Olimme matkalla Luvialle ja minä olin Tampereelta asti ratissa. Ennen kuin tajusimme mitään automme oli sillankaiteella ja mietti siinä kohtalon kanssa, että kierähtääkö ojaan vai liikenteen alle. Kierähti sitten siitä lujaa Kullaan ojanpenkalle ja kaikki autosta lensivät tavarat pellolle. Olimme turvavöissä päät alaspäin ja kun oli aivan hiljaista eikä R. vastannut kun kysyin miten hän voi, tiesin hänen kuolleen ja menin sokkiin. Sitten kuului yhtäkkiä: 'Odot vähä, mää fundeeraan.' Ja silloin minä tajusin, että ei ole mitään sen vertaista kurjuutta vilkaalle karjalaisnaiselle kuin hämäläinen mies. Hääpäiväkin oli sovittu, mutta päätin perua kaikki. Meidät tuli sitten avustusjoukot sieltä pelastamaan ja ympärillä parkui Kullaan mummoja ja ne hokivat:' Ei tuolta elävää tule.' Minut todettiin sokkitilaiseksi, mutta sanoin ambulanssimiehille, että en lähde mihinkään sairaalaan, vaan nyt menen tuohon baariin kahville ja ostan tupakkaa. Olin ollut vuosikausia polttamatta mutta sinä päivänä poltin monta. Kun kaikkien hankaluuksien jälkeen pääsimme vanhempieni luo, äitini kysyi: 'Kumpaa teihin kaadetaan, vodkaa vai rauhoittavia?' Valitsimme vodkan ja kun olin ottanut kaksi, aloin parkua, itkin kuin en koskaan ennen. Me olimme ihan ehjiä, mutta auto, ihan uusi auto, meni lunastukseen. Kukaan ei ole tajunnut, miksi meille ei ollut mitään sattunut. Ja kyllä minä sen hämäläisenkin sitten otin ja on se vauhdissani oppinut niin sukkelaksi, että sais joskus puhuu vähemmän ja olla paikallaan;-)

    Varmaan muistit Hannu Jaakkosta merkkikonjakilla!

    VastaaPoista
  4. Moi Leena!

    Niitä ihmeellisiä tilanteita sattuu meille silloin tällöin; voimme vain ihmetellä, miksi ei ollut meidän vuoromme lähteä enkelin matkaan. Onneksi se enkeli on usein suojelusenkeli, mutta jos ei ole, niin sitten käy huonosti...

    Sinä sait omalta ja miehesi kohdalta kohdata tällaisen tilanteen, ja mitä muuta voimme olla, paitsi kiitollisia<3

    Sokki on ihan luonnollinen olotila tapahtuman jälkeen, minulle ei tullut edes sitä. En varmaankaan säikähtänyt tarpeeksi kovasti.

    Sinä sait rauhoitettua itsesi konjakilla ja tupakalla, lääkkeitä eikä sairaalaa tarvittu.

    Silloin kun nuorempi poikani oli lähellä kuolemaa, menin sokkiin, ja näin aamuyöstä painajaisen, joku soitti puhelimella ja sanoi: "Ilmoitan että poikanne kuoli juuri äsken"! Siihen heräsin, ja tärisin kuin haavanlehti. Mutta kävi juuri päinvastoin...

    Valitettavasti en ole muistanut pelastajaani konjakilla, mutta varmaan nyt kun otit puheeksi: kiitos muistutuksesta!

    Kiitos kommentistasi, IhaNainen, ja mukavaa viikonloppua sinulle<3<3

    VastaaPoista
  5. Aili, se on takuulla niin, että koska me mennä vöyhötämme kuin viimeistä päivää näillä turhuuden markkinoilla, niín tarvitsemme pysähdyksiä. Pysähdyksen jälkeen kaikkea katsoo ihan eri tavoin ja kuin näkevänä. Ihmisenä, jolla on aikaa nähdä.

    Unet ovat hirveän vahvoja. Joskus sitä herää kauhean painajaisen jälkeen omaan itkuunsa ja hetken luulee, että uni on totta. Mikä helpotus suuri, kun oikeasti ei.

    Kelloni on ihan sekaisin kun Lumimies on poissa. Herään klo 6 kuten monia vuosia töissä käydessä. Kuin automaatti lähden postilaatikolla pimeässä ja sateessa ja katson miten punaturkkini nuuhkii puutarhan öisten vieraiden jälkiä...lumikko, jänis, kettu...

    Kiitos samoin Aili-IhaNainen!

    VastaaPoista
  6. IhaNainen!

    Varmaan me niitä pysähdyksiä tarvitsemme. Minulla niitä on ollut useampia, pari toisen poikani kuoleman jälkeen, mutta niistä kirjoitan sinulle yksityispostissa.
    Ihminen on heikko ja haavoittuva olento, vaikka emme tavallisesti muista sitä. Uskomme elävämme ikuisesti, jos niin haluamme---.

    Jos kunnolla säikähtää, varmasti ihmettelee maailmaa toisin silmin, monet sanovat siten, kun ovat käyneet ajan rajan tuolla puolen, ja palanneet sieltä takaisin.

    Minulla on harvoin pahoja unia, mutta jos katson jotakin väkivaltaista elokuvaa, niin sitten saatan huitoa nyrkeillä ympärilleni ja herännyt, mies tietysti samoin. Väkivalta ahdistaa, sillä sain kokea lapsena sitä niin paljon...

    Koetko nuo pahat unet yksin olessasi? Ei ihme, jos tunnet itsesi turvattomaksi vain Olga-rouva seuranasi. Tai luet liikaa niitä jännäreitä, oletko ajatellut sitä?

    Mutta ehkä on parempi jos keskustelemme yksityisesti, eikö niin?

    Mukavaa lauantaipäivää ja iltaa sinulle Leena LumiNainen<3<3

    VastaaPoista

Kiitos komentistasi! ♥