Google+ Followers

torstai 16. huhtikuuta 2009

Mummot tulloo, ja mummot männöö...

Mummo tulee kaivolta/ sanko toisessa, keppi toisessa kädessä/ katse kohti taivaanrantaa/
joka askel heijaa vettä maahan/ puolimatkassa mummo vaihtaa ämpärikättä/

perillä keppi lentää kaiteen tieltä/ välttämätön paha;/
vettä ja puita hakiessa, likasankoa viedessä/ - ei vielä muuten/

yksi kerrallaan mummo nousee rappuset/ niin kuin lapsena/
esiliinan taskussa avain nenäliinassa/ sisällä vasta mummo kurkistaa sankoon/
vain puolet jäljellä/ - no, en olis enempää jaksanutkaan!/

Mummo on 85/ Kerran kuussa hän seisoo/ hedelmätiskillä käsilaukku/
kädessä, vihkisormukset/ villalangalla toisissaan/ ja pyytää kauppaäänellä:/
mandoliineja/ myyjä punnitsee mandariinit/

mummo tokaisee: hyvä asia/ tuo kansaneläke ja sosialistitoimisto//

Tuula-Maija Vigman antologiassa Runo kasvaa maasta. Lahden Runomaraton (1991)

Me mummot ja papat, me olemme paha ongelma yhteiskunnalle ja kunnalle. Meidän takiamme kunnilta loppuvat rahat, ja varmaan palvelutkin. Myös lapset ovat samassa tilanteessa, kunnilla ei ole enää varaa ylläpitää kouluja. Tämä on tosi tyhmää ajattelua. Ainakin lapsille ja nuorille tulisi olla kunnon koulutus ja turvallinen tulevaisuus. Nykyään vain lapsuus tahtoo usein venähtää kolmeenkymmeneen ikävuoteen ellei ylikin. Nykyään kaikki on yhteiskunnan vastuulla, lasten kasvatuksesta ja hoidosta vanhusten viimeisiin elinpäiviin asti. Tänään on viranomainen se lähin omainen.

Sitten kun olemme itse jo niin vanhoja ja sairaita, ettemme pääse enää ilman rollaattoria liikkumaan paikasta toiseen, meistä leivotaan omaishoitajia, jos elossa on se toinen puoliso. Jos olemme yksin, saamme asua yksin mahdollisesti vuosikymmeniä. Onko tällainen elämä ihmisarvoista elämää? Meitä piipahtaa joku hoitaja katsomassa kerran pari vuorokaudessa, kun kiireiltään ehtii. Voimme puhella tyhjille seinille tai mollamaijalle niin paljon kuin huvittaa, tai ei huvita. Istua ja odottaa, milloin se kallisarvoinen elinaika päättyykään. Voimme olla kuin vihannekset kasvimaassa ilman virikkeitä.

Kaikilla työelämässä olevilla on kiire, kiire. Turhaa kiirettä riittää, jos sitä haluaa ylläpitää koko ajan. Monille kiire on vain tapa vältellä asioita, ei muka ole aikaa. Totuushan on se, ettei ole halua. Kaikilla ihmisillä on aikaa saman verran, 24 tuntia vuorokaudessa. On vain pantava asiat tärkeysjärjestykseen. Jokaisella on aikaa siihen, mitä pitää itselleen tärkeänä. Se asia ei ole tärkeä, jos aikaa sille ei ole.

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos komentistasi! ♥