Google+ Followers

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

"Kun aika siirtää valon arkaa viivaa"

Budapest 2007 lokakuussa. Hieman usvaa ilmassa.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:/ Yks sydämen suru, elon huoli toinen/
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.//
Eino Leino teoksessa Sanoista kauneimmat. Juva 2003.


Monta on matkalle lähtenyttä palaamatta enää meidän joukkoomme. Kylä tyhjenee yksi kerrallaan, uudet ihmiset tulevat poisnukkuneiden tilalle. On melkoinen shokki, kun mies parhaassa iässään päälle nelikymppisenä lähtee joukostamme jonnekin, mistä ei ole paluuta. Vasta muutama vuosi sitten saimme sen kokea, ja nyt taas. Jotta ei totuus unohtuisi. Suru koskettaa omaisia, ja etenkin äitiä, joka kokee ehkä elämänsä suurimman menetyksen. Ei puolison menetys ota vielä niin pahasti, kuin oman lapsen menetys. Se on lopullinen eikä sitä korvaa mikään. Me sivulliset voimme vain ottaa osaa, jos se ketään lohduttaa.

Kitsaasti luopuu rajakivistään kuolema/ kun aika siirtää valon arkaa viivaa/
jättää vastaamatta/ kun kysyn/ kenen ovat nämä ääret, kenelle jätän/
kenelle rakennan,/ mitkä kivet leimasin mitkä leimasimme/ ahnaalle elämälle.// Kirsi Kunnas.
***
Pitkästä aikaa kävi pojan tytöt kahvilla. Kolme viikkoa on pitkä aika näkemättä pikkuisia, jotka ovat niin ihania. Isompi kaksonen lausahti pois lähtiessään: "Muistahan mummo käyvä meilä ensviikolla". Olipa mukava kuulla tämä toivomus. Ja taidetta syntyi rivakassa tahdissa, jopa useita piirustuksia samalta lapselta. Paukku nukkui eteisessä vaunuissaan "päikkäreitä" eli päiväunia. Jospa se korvatulehdus alkaa helpottaa, hymyili niin kauniisti mummolle. Ukki oli taas Venäjällä asioilla, palasi päiväkahvien aikaan.

Koul
ulainen oli taas ihmeellisen kiinnostunut mummon runokirjoista, jotka olen omistanut lapsille. Yksi on pelkästään nyrkkipajassa tehty, kannessa suloinen kissanpoika. Tyttö otti kirjat mukaan ja alkoi lukea niitä. Sanoin etteivät ne ole lasten runoja, mutta siitäkö tyttö välitti. Sanoi että mummo saisi lausua niitä ääneen, väitin että voi niitä lukea lausumattakin, ihan itsekseen. Eilen oli koululla myyjäiset, joissa tokaluokkalainen oli tietysti mukana, kehui ostaneensa tavaroita melkoisesti. Mummo joutui menemään toiselle suunnalle, eikä siis ehtinyt myyjäisiin, valitettavasti.

Hyvää adventin iltaa ja tulevaa viikkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

2 kommenttia:

  1. Hymyilevä eläkeläinen29. marraskuuta 2009 klo 19.01

    Teillä on siellä vielä säilynyt ihmisen elämän rajallisuuden taju; kuoleman vieraillessa hiljainen osanotto,koko yhteisön sanaton suru, muistelu. Ja äkkiä on ilta, täälläkin.

    *

    Mutta taitaapa tulla runoiljoita lapsenlapsistasikin!

    VastaaPoista
  2. Pentti Saarikoski sen sanoi---.

    Väkisinkin tulee surullinen olo, kun päälle nelikymppinen mies tempaistaan työpaikallaan "tuonilmaisiin", näin on käynyt monta kertaa. Kun tuntee kylän kanta-asukkaat, ja vielä hautuumaankin asukkaat, pienen kyläyhteisön suru on kollektiivista. Se koskettaa ja järkyttää lähes jokaista kylän asukasta.
    *
    Sitä en tiedä tuleeko yhdestäkään pojantyttärestä runoilijaa, mutta ainakin olen yrittänyt parhaani mukaan kylvää heille siemenen runoutta, perinnettä ja kulttuuria kohtaan. Jospa se itäisi ja aikanaan kasvaisi joissakin heistä. Jo "äidinmaidosta" nämä vaikutteet imetään, joita sitten myöhemmin työstetään aikuisuudessa.

    Kiitos kommentistasi Hymyilevä!

    VastaaPoista

Kiitos komentistasi! ♥