Google+ Followers

torstai 10. joulukuuta 2009

Elämästä ja iloitsemisesta

Riihiahon marttoja Honkavaaran tsasounalla keväällä 2009. Kuva AN.

Ellei tiedä, minne on matkalla, päätyy todennäköisesti jonnekin muualle. (Laurence J. Peter)

Ihmisen elämä on sellaista miksi hänen ajatuksensa sen tekevät. (Marcus Aurelius)
Hän ei tiennyt, ettei sitä kukaan pysty tekemään, niinpä hän meni ja teki sen. (Tuntematon ajattelija)
Onni on kuin terveys: se on, kun sitä ei huomaa. (Ivan Turgenev)
Paras elämässä on ilmaista. (Sanonta) - Pulmat ovat työpukuisia mahdollisuuksia. (Henry J. Kaiser)
Hyvin arvattu on puoliksi tiedetty. (Tuntematon ajattelija)
Kirjoittaminen on paras tapa puhua joutumatta keskeytetyksi. (Jules Renard)

Mietelauseet teoksesta Kultaisia sanoja, toim. Anne Seppälä. Hämeenlinna (2008)

Muistin verestämiseksi kirjoitin nuo itsestäänselvyydet, kun äskettäin ostin tämän kirjan. Jotta voisimme arvostaa elämää, meidän on koettava elämässämme kärsimyksiä, sairauksia ja muita koettelemuksia. Kun on nuori ja terve, ei osaa antaa arvoa terveydelleen. Nuorena ei arvaa mitä elämä tuo mukanaan vanhuuden päivinä. En minäkään sitä tiennyt, vaikka elin nuoruuteni kahden vanhan ihmisen taloudessa, joista toinen oli sokea. Vasta kokemus tuo mukanaan elämänviisauden, jota toivottavasti opimme arvostamaan. Kantapään kautta hankittu tieto on aina arvokasta, sillä se on omakohtaista, itse hankittua tietoa, ei mitään paperinmakuista kirjaviisautta.

Erilaiset haasteet elämässä antavat meille tilaisuuden oppia ja ratkoa uusia asioita, ne ovat mahdollisuuksia. Juuri uuden oppiminen elämässä on se mielenkiintoinen juttu, joka pitää (ainakin minut) kiinni elämässä. Ellei mitään uutta enää halua oppia, on jo valmiiksi pystyyn kuollut ihminen, joka näennäisesti elää ja hengittää vaikka ei enää olekaan elossa. Jokainen uusi päivä on haaste, joka pitäisi ottaa ilolla vastaan, vaikka siltä ei tuntuisikaan.

Ilo ei saisi kadota elämästämme, sitä pitää ruokkia ettei se kuole ikävään. Jotkut meistä ovat mestareita tekemään toisetkin iloisiksi ja hyvälle tuulelle. Taisin itsekin ennen kuulua niihin ihmisiin, joilla oli hauskaa, vaikka elämä oli rankkaa. Ilon elämästäni vei poikani kuolema keväällä 1992. Nyt iloni on paljon vaisumpaa, sillä tunnen surun ja menetyksien raskaan painolastin. Jotenkin on vain selviydyttävä "vaikka sydän märkänis".

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo




4 kommenttia:

  1. Totta on, että uuden oppiminen pitää elämässä kiinni ja pirteänä. Itsekin tässä yritän jotain opiskella ja se vasta aikaa vie. Mutta mielenkiintoista on.

    Olen myös käynyt paikallisessa kultaisen iän kerhossa: miksiköhän se porukka on sellaista hiljasta ja ikään kuin arkaa? Taitaa olla täkäläinen kansanluonne sellainen.

    Tämä vanheneminen on hiukan haikeaa mutta omat ilonsakin siinä on: olen oppinut mm. kärsivällisyyttä.

    Mielestäni me ikäihmiset saamme olla justiinsa sellaisia kuin olmme, ujostelematta!

    VastaaPoista
  2. Turha ujostelu ei kaunista ketään, olkaamme vain sitä mitä olemme: ei mitään hiiriä vaan ihmisiä kaikkine vikoinemme. Pitää uskaltaa tuoda esille omat mielipiteet silloin kun sen aika on, ei hyödytä purnata enää jälkeen päin, kun asioille ei enää mitään mahda.

    Kiitos kommentista, Hymyilevä!

    VastaaPoista
  3. Tämä on NIIN hyvä kirjoitus, että melkein huoneentauluksi pitäisi laittaa. Luin oman äitini kanssa blogiasi ja jatketaan toisena päivänä ajan kanssa. Mielenkiintoista!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentistasi Pau ja oikein mielenkiintoista ja hyvää tulevaa vuotta 2010!

    Lukijat ovat aina tervetulleita mukaan ja kommentoimaan...

    VastaaPoista

Kiitos komentistasi! ♥