Google+ Followers

lauantai 28. helmikuuta 2009

Valekalanpäivän kunniaksi

Keväthuuma humallutti/ lemmentuska leiskahutti/ lemmikkini levottoman:/
kurnutteli, mouruskeli/ tippojansa tiputteli./ Tuoksu vahva ja väkevä/
iski nenään imelästi/ viepi voiton voimallisen/ parfyymeistä paremmista.//

Ikävät on illat pitkät,/ aamulla elo apea,/ yöllä ylen yksinäinen/
poikamiehenä poloisen,/ vaimottoman vapaudessa.//

Oli katsottu, katala,/ mielitietty tirkistelty/ vaimoksensa valituksi./
Eipä tahtonut Ilona/ äidiks' tulla äpärille.//

Pillerit on pikkuruiset/ kissatytön kielen alle/ sunnuntaisin suuhun pantu./
Ei halunnut, ei himoinnut/ eikä huolinut hetale!//

Kerroin huolen harmillisen/ lähimmälle lääkärille,/ tohtorille tuttavalle.//

Hänpä vastasi vakaisen/ ajatuksen armottoman:/ viedään miehuus mirriltäsi,/
Shemeikalta seksileikit!/ Pissan haju haihtunevi/ nurkista nuhajamasta,/
huonehista haisemasta.//

Niinpä kävi kissalleni,/ kullalleni katalasti./ Eipä tullut dynastiaa/
eikä suku suurentunut./ "Poikamiesnä" poloisena/ säilyy kaunis kattiparka.//

Kokoelmassa Elämänpelto. Kitee 1991.

Viime aikoina on kiteeläinen Erkki Jormanainen rustaillut blogissaan hauskoja runoja kalevalamitalla meidän lukijoiden iloksi. Tällekin päivälle hän oli sepittänyt hienon kissarunon, jonka ikään kuin jatkoksi panin tämän runon rakkaasta lemmikistäni Shemeikasta, joka poistui kodistamme kissojen taivaaseen lokakuussa 2001. Ikävä ja suru sen johdosta oli suuri. Keväällä 2008 kirjoittelin kissoistani blogissani. Enää meillä ei ole yhtään kissaa, nyt ovat lapsenlapset "lemmikkejämme". Koirista en taas ole koskaan välittänyt.

Oikein hyvää Kalevalanpäiväniltaa kaikille toivoo Aili-mummo

perjantai 27. helmikuuta 2009

Verta ja ruisleipää

Paistoin tänään ruisleipää ja perunakukon ruisleipätaikinasta. Sianlihaa kukkoon leikatessani leikkasin myös peukalonpääni, en tosin pahasti. Verta kuitenkin virtasi kohtuullisesti. Tuumin miehelleni, että pitäisiköhän paistaa tästä verilettuja...

Olen tämän vuoden aikana taas pitkästä aikaa opetellut ruisleivän paistamiseen. Taisi olla ainakin 10 vuoden tauko siitä, kun viimeksi sitä paistoin. Hapaketta oli pakasteessa tallessa, ja sillä tehden onnistui ensimmäinenkin leipä ihan kohtuullisesti, vaikka hiivaa en käyttänyt.

Sain sen taikinanjuuren lahjaksi v. 1996, kun muutimme tänne talolle asumaan. Se on ollut naapurissa ehkä 200 vuotta, ja maku on mitä mainioin. Monia sukupolvia on syönyt sillä juurella paistettua leipää. Kiitos Tuula vielä kerran!

Pippuri haisteli taikinankorvon tuoksua, ja sanoi: "Hyi, tuota en syö!" Happamelle tietysti kuuluu haistakin sen taikinan, eihän se muuten olisi hapanruisleipää.

Uuninlämmitystaito ruisleivän paistoa varten oli päässyt unohtumaan. Alussa uuni oli aina liian kuuma, ja leivät paloivat aika pahasti. Paistoaika ruisleivälle on kokonainen tunti, joten lämpötila ei ole 300 astetta, vaan alle 250 astetta riittää hyvin. Kyllä se tästä hyvin menee, kun hyvään alkuun on päästy.

Veroilmoituskin tuli viimein tehdyksi isännän osalta. Joskus toukokuussa verottaja lähettää sitten esitäytetyn ilmoituksen, jota korjataan jos on aihetta. Minun osaltani on vielä silloin tehtävä verottajalle selvitykset kirjojen myynnistä, niiden kustannuksista ja varastokirjoista. Tämä tietysti on tehtävä joka vuosi.

Sunnuntaina juhlimme sitten sakilla Angin synttäreitä pojan perheessä. Angi täyttää tänään kuusi vuotta. Oikein paljon onnea!

Hyvää viikonloppua kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

tiistai 24. helmikuuta 2009

Yleisön pyynnöstä





Laita Mansikki manalle

Kehuisin, minä ketale,/ tässä lehmän lerppahännän,/ maidonantajan makoisan.//

Lypsäjä lyhytnäköinen,/ tuo tarkka talonemäntä,/ lypsi lehmän liian tyhjäks/
mieliharmiksi havaiten:/ syntyi siitä maitomeri,/ voivuori, kermajärvi/
ikäväksi itsellensä,/ harmiks herroille hyville,/ parahille pappiloille!/
Syötti liiaks Mansikkia,/ joka herui; jota lypsi/ se tuhma talonemäntä/
ahneuksissaan ahkerasti.//

Elä syötä Mansikkia!/ Piä lypsikki nälässä/ parressansa parkumassa,/
itseksensä inumassa./ Tai sie tuhma talonjussi:/ jätä Mansikki mahoksi,/
tyhjäksi typerä lehmä./

Parempi pienessä pulassa/ kuin on ruuas runsahassa:/ oispa varsi vatsakaskin/
muojin mukaan muuttununna,/ sorjemmaksi soukennunna!//



Kokoelmassa Äiti-Maan hellään syliin (2003). Runo kirjoitettu 1984.

Ystäväni Erkki Jormanaisen toivomuksesta siirryn tässä kalevalamittaan. Alunperin oheinen runo oli Tikkalan kylätoimikunnan pikkujoulun puuropuhe. Sitä on tässä melkoisesti lyhennetty alkuperäisestä.

Tuolloin 1980-luvulla Suomessa oli maitoa huomattavasti liikaa, ja silloin meille määrättiin myös maitokiintiöt. Sana tarkoittaa sitä, että maitoa sai tuottaa niin paljon kuin kiintiössä oli varaa: jos kiintiö ylitettiin, joutui maksamaan kiintiösakkoa. Lehmät oppivat sen jälkeen lypsämään ihan likaa, ja mekin maksoimme v. 1993 kiintiösakkoja
isot määrät. Paljosta työnteosta sai vain sanktioita, se kyllä nostatti katkeruutta. Nyt ei tarvitse enää olla katkera. Myimme 1998 pois koko karjan, jossa paras lehmä lypsi 16 000 maitokiloa v. 1997. Sen lehmän tytär lypsi Etelä-Karjalassa, uudessa kodissaan, 17 500 maitokiloa, ja jätti taloon kuusi lehmävasikkaa. Paljon onnea Reijolle ja Helenalle.
Toivottavasti teille ei tule sanktioita siksi, että lehmänne lypsävät!

Tuo Helena-emäntä on kotoisin täältä Tikkalasta. Olen oikein hyvilläni, että Helena jatkaa miehensä kanssa meidän karjanjalostustyötämme. Tätä hävittämäämme lypsykarjaa me jalostimme 29 vuotta karjantarkkailussa. Voi vieläkin sanoa, että on ikävä niitä lehmiä niin monen vuoden jälkeen.

Oikein hyvää tiistai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

perjantai 20. helmikuuta 2009

Lapsentekkoon, lapsentekkoon...

Kouluverkkokeskustelu käy nyt Tohmajärvellä kiivaimmillaan, pitäisi kuulemma kyläkouluja vähentää. Supistaahan niitä ei enää voi, monet koulut nytkin toimivat jo valmiiksi supistettuina, 2-opettajaisina kouluina, kuten minun lapsuudessani 1940 ja 1950 luvuilla. Supistettu opettajien määrä tarkoittaa myös supistettua opetusta. Yhden opettajan olisi pystyttävä opettamaan yhtä aikaa neljää eri tasoryhmää. Tämä tietenkin on käytännössä mahdotonta.

Luulisi lasten tekemisen olevan niin hauskaa puuhaa, että lapsia syntyisi kuin sieniä sateella; etenkin kun on varsin pitkät äitiyslomat ja muut etuudet. Taitaa olla niin, että ainoastaan Tikkalassa on lapsiluku lisääntynyt, kiitos nuorien, kylään muuttaneiden ihmisten.

Tunnen suvun lähipiiristä yhden äidin, jolla on seitsemässä vuodessa syntynyt viisi lasta, yhdet kaksoset joukossa.
Tässä olisi muille mallia, kun kehtaavat valittaa lapsi-ikäluokkien pienentymistä.

Tietysti meille ikäihmisille ei enää uusia lapsia ilmaannu, mutta toivottavasti niitä lapsenlapsia syntyy useampiakin.
Kuusikymmentäluvulla lapsiluku painui muistaakseni keskimäärin 1,7 perhettä kohden. En pysty sanomaan onko se siitä suurentunut vai pienentynyt, luultavasti pienentynyt.

Lapsien määrän lisääminen ihan yht'äkkiä tuskin onnistuu, jos vasta nyt ruvetaan lapsentekohommiin. Nykyisin lapsen voi hankkia yksinäinenkin ihminen, mikä vielä 60-luvulla olisi ollut synti ja häpeä. Ja varsinkin se häpeä.

***
Kyllä Helli hyvin hommansa hoitaa. Kävin hammashoitajalla Kemiessä, ja pääsin ihan samassa hammaslääkäriin,
joku oli näet perunut tulonsa. Muutoinkin terveyskeskuksen piha on täpötäynnä autoja, joten kävijöitä on paljon; minullakin jo toinen kerta tällä viikolla. Toivotaan että homma pelaa jatkossakin, eivätkä kulut suurennu entisestä. Suurin osa kunnallisista verosenteistä kuluu sosiaali- ja terveystoimen kautta, vasta sitten tulee sivistystoimi.

Niin, ja se varsinainen uutinen: Keski-Karjalan Neloset verkkolehti on aloittanut toimintansa. Sen osoite on:
http://neloset.wordpress.com
Paljon onnea uudelle lehdelle! Tämä on rohkea ja ajanhengen vaatima lehdistöuudistus. Rahaa ei peritä lukijoilta eikä kenellekään makseta palkkaa. Vapaa väylä mielipiteiden ilmaisuun kaikille keskikarjalaisille.

Oikein hyvää perjantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Hellin hellässä huomassa

Piipahdin lähes 1,5 vuotta sitten Budapestissä, jolla reissulla minulta breikkasi oikea polvi. Sain kotiintultua terveyskeskuksessa särkyyn kortisonipistoksia ja "kukonhelttauutetta" kipeään polveen. Kolme lääkäriä piikitti minua, mutta yksikään heistä ei käskenyt tai lähettänyt edelleen mihinkään hoitoon, nähtävästi se heidän mielestään ei ollut tarpeellista.

Diabeteksen takia päivittäinen kävelylenkki on minulle välttämättömyys, mutta puoli vuotta tapahtuman jälkeen polvi oli niin kipeä, ettei sillä kovin paljon kärsinyt lenkkeillä. Kävelin kuitenkin jonkin verran 2-3 km kerrallaan. Luulimme että se oli polven nivelrusto, joka oli särkynyt, mutta tänään sain tietääkin, että se oli "vain" nivelkierukka, joka oli särkynyt. En itsekään osannut epäillä sitä, arvelin että ovathan ne lääkärit minua viisaampia.

Useiden kuukausien jälkeen eräät terveyskeskuksen työntekijät yllyttivät kuitenkin minua kääntymään yksityislääkärin puoleen, mutta ajattelin niin, että se polvi oli ollut niin pitkään ja pahasti kipeä, ettei sitä ainakaan vähään aikaan sorkittaisi lisää. Joten ei mua huvittanut enää juoksennella yksityislääkäreillä kaiken sen piikittämisen ja muun kärsimyksen jälkeen.

Olen onnellinen, että nyt meillä on terveyskeskuksessamme ainakin yksi (nuori) lääkäri, joka tietää jotakin ihmisen sairauksista. Kovin korkeaa arvosanaa on muille aika mahdotonta antaa...

Olen kävellyt tämän talven "puita pitkin" kuin pikkulapsi, samoin olen nähnyt monen noin kahdeksankymppisen tekevän niin. Pirullista ajatella, että kuulun jo samaan sarjaan, vaikka olen iältäni heitä paljon nuorempi. Kävelylenkit ovat myös lyhentyneet reiluun kilometriin kerrallaan.

Niin se on, sanotaanhan: "elämä opettaa, jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään". Minun kohdallani tämä viisaus on jo aikaa sitten toteutunut.

Oikein reipasta mieltä kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

maanantai 16. helmikuuta 2009

Sukututkimuksen salaisuudet

Viime aikoina olen syventynyt - pitkästä aikaa - sukututkimuksen kiemuroihin. Aika kuluu kuin siivillä tehdessä sukutauluja muinoin eläneistä ja nykyaikana elävistä henkilöistä. Mielenkiinto saattaa kohdistua johonkin esi-isään tai -äitiin, jonka suvusta haluaisi saada lisäselvitystä. Joskus sitä saattaa saada ihan yllättävältäkin taholta, kuten minä olen saanut.

Havuttaren tiimoilta tutustuin erääseen eteläsuomalaiseen persoonaan, jonka kanssa olemme vaihtaneet sähköposteja aika usein. Hän on kertonut omista tutkimuksistaan, ja minä olen vastannut siihen oman kantani, tai sen mitä olen saanut selville. Kysymys on tietenkin paikallisesta Simosen suvusta, joka on vaeltanut Onkamossa noin 300 vuotta. Isäni Oskari Juvosen molemmat isoäidit olivat Simosia, nyt sain vihdoin selville tämän uuden tuttavuuden avulla, tämän toisen salaperäisen isoisoäitini syntyperän. Paljon kiitoksia tästä ystävällisestä avusta hänelle!

Valitettavasti virheitäkin on tullut tehtyä, mutta pidän itsestään selvänä sitä, että tekevälle sattuu, ja varsinkin niitä.
Olen aika sähäkkä ja kärsimätön ihminen, joten en jaksa tarkistaa kaikkia tietoja monista eri lähteistä. Ja myös asiakirjoissa on virheitä, ihan pappien kirjoittamissakin kirkonkirjoissa. Kirjoituksia on myös sutattu ja raavittu niin ettei nimistä ja päivämääristä saa aina selvää. Vanhat käsialatkin vaikeuttavat lukemista, ja myös se, että ennen kirkonkirjat kirjoitettiin vanhalla ruotsinkielellä. Kaikenlaisia lyhennyksiä ja muita koukeroita on pilvin pimein. Maakunta-arkistolla on sikäli hyvä tutkia sukua, koska tarvitessaan voi aina pyytää apua kokeneemmilta henkilöiltä. Siellä on mm. arkiston palkkaamina sukututkimukseen erikoistuneita ihmisiä, jotka ihan mielellään antavat tietotaitonsa käyttöönsä.

Nykyään sukututkimusta vaikeuttaa uusi henkilötietosuojalaki ja uudet sopimukset sukututkimuksen käytännesäännöistä. Salassapitoaika (suoja-aika) arkistoilla on yli 100 vuotta. Siispä ei sovi kirjoitella ihan mitä sattuu, vaikka juttu olisi tottakin. Eikä varsinkaan julkaista kaikkia tietojaan. Jokaisen elossaolevan ihmisen mainetta on varjeltava, ja jokaiselta elossa olevalta henkilöltä pitää saada lupa kyseisten tietojen julkaisemiseen. Se on aika paljon se, ja maksaakin melkoisesti. Omaan käyttöönsä saa tietoja toki koota, jos ei niitä julkaise. Rekistereitä ei myöskään saa jakaa kenelle hyvänsä, mutta sukututkijalle luovuttaminen hyväksytään. Suomessa tietosuojalaki on paljon tiukempi kuin Ruotsissa, missä sukututkimus on rajattu tietosuojalain ulkopuolelle.

Sukututkimus on antanut minulle paljon tietoa ennen Onkamossa ja Tikkalassa eläneistä ihmisistä ja heidän suvuistaan. Myös tilojen ja sukujen kohtalot ovat tulleet itselleni osaltaan selvitettyä, mutta onhan vielä paljon sukuja, joiden tutkimiseen en ole panostanut. Toivon, että minun jälkeeni tulevat ihmiset olisivat yhtä uteliaita kuin minä, ja panisivat sukututkimusmyssyn päähänsä. Jälkipolvet saanevat nauttia ehkä heidän työstään. Toivottavasti.

Tarvitsee paneutua isännän veroilmoitukseen. Nyt on se aika.

Oikein hyvää päivänjatkoa kaikille toivoo Aili-mummo

lauantai 14. helmikuuta 2009

"Tekohengitystä tomulle"

Kun Jumala kuudentena päivänä loi ihmisen,/ hän oli aivan näännyksissä/
eikä tomu muuttunut hänen käsissään eläväksi/ niin kuin se oli muuttunut hänen ollessaan voimissaan/
ja luodessaan valon, kasvit ja eläimet./ Hänen täytyi antaa tekohengitystä tomulle/
ennen kuin se alkoi jotenkuten pihistä/ eikä siitä koskaan tullut mitään kunnollista luomusta,/
ei sellaista itsestäänselvää voimakasta olemista/ niin kuin kasvien ja eläinten./
Jumala oli hyvin tyytymätön itseensä/ ja rangaistaakseen kyvyttömyyttään/
hän nimesi tämän viimeisen tekonsa omaksi kuvakseen./
Näin rujo minä todellisuudessa olen, hän ajatteli./ Ja hänen oli käytävä lepäämään./

****
Kun mummot kuolevat/ heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää/
ja joistakin mummoista tulee puita/ ja he humisevat lastenlastensa yllä,/
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta/ ja levittävät talvella oksansa /
lumimajaksi heidän ylleen./ Mutta sitä ennen he ovat olleet intohimoisia.

Eeva Kilpi kokoelmassa Animalia (1987).
****
Eeva Kilven käsitys "Jumalan kuvasta" tuntuu minusta ihan oikeaan osuneelta. Ihminen on aina pröystäillyt sillä, että on (muka) Jumalan kaltainen. Jos Jumala on niin heikko ja vajavainen kuin me ihmiset, on Jumalan jumaluutta vaikea hyväksyä. Rujo ja puutteellinen on ihminen, jumalankuvasta kaukana.

Sen sijaan meidän mummojen kohtalo näyttää paljon paremmalta: muutumme osaksi luontoa, ja suojelemme ja varjelemme lapsenlapsiamme. Paras on kuitenkin viimeinen lause: "Mutta sitä ennen he ovat olleet intohimoisia".

Kiitoksia Eeva Kilpi ja kiitoksia, ystävät.

Oikein hyvää Ystävänpäivän iltaa kaikille toivoo Aili-mummo


perjantai 13. helmikuuta 2009

Parasta palvelua?

Eilen kävin taas asioilla Tohmajärvellä, Kemiessä. Olin ostoksilla S-marketissa, jossa toimii myös paikallinen posti eli Itella. Kun pääsin kassoille asti, huomasin että ihmisiä oli jonoina kymmeniä kolmessa eri jonossa. Paikalla oli yksi kassa, joka naputteli ostoksia kassaan, toinen kassa oli hävinnyt jonnekin Itellan takahuoneeseen selvittelemään jonkun asiakkaan asioita. Ihmiset alkoivat hermostua ja kysellä, missä viipyy palvelu. Kassalla oleva henkilö, minulle uusi ja tuntematon, sanoi, että hän soitti juuri sille Itellan tiloissa "piileskelevälle" henkilölle. Vihdoin aikojen perästä takahuoneesta käveli tämä toinen kassa-postipalvelija, joka viimein oli saanut asiakkaansa asian selvitetyksi. Sitten kassat tuumasivat: "Ei tästä tule mitään, on saatava yksi ihminen tänne postiin".

Näin siis Tohmajärvellä palvelu pelaa. Liikkeestä on vähennetty henkilökunta enemmän kuin minimiin, varmaan voittojen toivossa. Posti on suuri työllistäjä, mutta kuulemma maksaa ihan naurettavaa korvausta kaupan järjestämästä palvelusta. Tietysti Itellankin on saatava mahdollisimman suuria voittoja, eiväthän ne osakkeenomistajat ole muuten tyytyväisiä. Toisaalta, emme taida olla tyytyväisiä me asiakkaatkaan. Postissa on pakko käydä jokaisen, ainakin silloin tällöin.

Muutama viikko sitten S-marketissa pyöri henkilökuntaa pilvin pimein, kun hyllyjä uusittiin ja tavarat pantiin täysin päinvastaiseen järjestykseen kuin aikaisemmin. Nyt sitä henkilökuntaa ei taas ole, kohta ei liene asiakkaitakaan. Kiitoksia tästä muistutuksesta, onhan meillä toinenkin hyvä kauppa, missä ainakin on vielä palvelua ihmisille tarjolla. Kala ja lihatiskissäkin on aina yksi myyjä meitä asiakkaita palvelemassa. Taru Tiilikaiselle lämpimät kiitokset tästä!

Oikein hyvää perjantaipäivää kaikille toivoo Aili-mummo


sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Herra Pii Poo ja Kirsi Kunnas


Kuva: Chistel Rönns teoksessa Tapahtui Tiitiäisen maassa.
MERITÄHTI

Eli merenpohjassa Meritähti/ tuhat tonnia vettä yllä./
-Minä kestän kyllä,/ sanoi Meritähti./
-On terävät sakarat,/ ja litteät pakarat/
ja paineen kestävät kakarat!/

****

HERRA PII POO


Herra Pii Poo/ oli taikuri./ Hän huusi: hii hoo!/ ja maata polkaisi/ ja taikoi:/
rusinoita/ mansikoita/ omenoita/ perunoita/ porkkanoita/ 

prinsessoita/ makkaroita,/
siis herra Pii/ Poo/ oli noita./

Kerran/ herra Pii Poo/ kulki Espalla./ Hän huusi: hii hoo!/ 

ja maata polkaisi/ ja sitten vespalla/ hän ajeli./
Se oli herra Pii Poon/ suuri erehdys./ Näes noidan mahti/ 
ei pysty koneisiin/ ei moottoriin/ ei mutteriin/
ei polkimiin/ ei vaihteisiin/ ei kytkimiin/ kerta kaikkiaan:/ 
koneella on koneen tahti./

No niin,/ herra Pii Poo/ ajoi asemalle./ Hän huusi: hii hoo!/ 

ja vespan polkaisi/ ja jäi junan alle./
Kuolen,/ huusi Pii Poo,/ liian aikaisin!/ 

Hän huusi: hii hoo!/ ja kuoli myöhemmin.//

Kirsi Kunnas teoksessa Tapahtui Tiitiäisen maassa. Porvoo 2004.

Nämä edellä olevat runot ovat mielestäni Kirsi Kunnaksen huikeimpia luomuksia. Luovuus kukkii niissä parhaimmillaan. Muistaakseni Herra Pii Poo on myös sävelletty.

Kirsi Kunnas tunnetaan erityisesti lastenrunoilijana, mutta on häneltä ilmestynyt myös muutama aikuisille suunnattu runokirja. Minusta näitäkin lastenrunoja voivat lukea oikein hyvin myös aikuiset, ja juuri aikuisethan lukevatkin (ainakin pienille lapsille) runoja ja satuja. Näihin lastenrunoihin kuuluu myös hyvä kuvitus, joka antaa mielikuvitukselle siivet selkään.

Olemme onnekkaita, kun meillä on tällaisia runoilijoita, jotka saavat pienet ihmisenalut kiinnostumaan runoista ja saduista, lapset voivat vetäytyä sadun maailmaan, missä voi olla turvallisin mielin.

Oikein hyvää sunnuntaita kaikille toivoo Aili-mummo

perjantai 6. helmikuuta 2009

Kiitos lehdistölle!

Eilen juhlimme meillä Riihiahon Marttojen 50 vuotista toimintaa juomalla kahvia ja rupattelemalla niitä näitä. Sekä UutisAlasin että Koti-Karjala olivat (pyynnöstäni) lähettäneet edustajansa paikalle. Paljon kiitoksia molemmille, varmaan perästä kuuluu...

Nettiyhteys on ollut poikki 2-3 päivää, kuten aina jonkin kerran kuukaudessa tapaa tehdä. En kyllä paljon muutoinkaan olisi joutanut surffailemaan enkä kirjoittelemaan näiden juhlatouhujen vuoksi.

Kun kylän väki vanhenee, ja useammassa kuin joka toisessa talossa on eläkeiässä olevia ihmisiä, näkyy se ihmisten toimeliaisuudessa ja muussa käyttäytymisessä. Kylä on jollakin tavoin hiljentynyt, ainakin kesäaikaan: ei kuulu työnteonääniä niinkuin ennen. Maatalous ei työllistä ihmisiä niinkuin ennen, vain murto-osa entisistä maatiloista jatkaa toimintaansa. Jos jomman kumman terveys pettää, merkitsee se tavallisesti sitä, että lypsykarjasta luovutaan. Harvassa tapauksessa lypsykarjatila pyörii yhden ihmisen varassa. Tikkalassa ei ole lypsyrobottitiloja, ja tuskin tulee olemaankaan. Mutta saa nähdä, tuoko aika parannusta vai pahennusta tullessaan. EU-kuvioista päätellen uskoisin niin, etteivät ajat ainakaan parane.

On pakko lukea Maaseudun Tulevaisuutta, jos mielii seurata tätä elämänmenoa EU:ssa, muutoin ei saa oikeaa käsitystä asioista. MTK:ssa on kiehunut viime aikoina kovasti, leikattiinhan C-alueen tukia A ja B alueen vuoksi. Nämä viimeksimainitut tarkoittavat Etelä-Suomen maatiloja (tässä kana- ja sikatiloja), jotka tukien lopettamisen takia joutuisivat lopettamaan tuotantonsa. Nyt saamme jännittää miten käy näille pohjoisemmille tiloille, kannattaako enää niidenkään jatkaa.

Kunnilla on myös hyvin ahtaat ajat: kouluverkkoja ajetaan alas, terveydenhoito ja sosiaalitoimi nielee valtaosan kuntien tuloista. Eikä ihme, väestö on ikääntynyt, meistä on tullut seniorikansalaisia, kuten hieno termi kuuluu. Loppu ei olekaan yhtä hienoa. Priorisointia ei ole otettu käytäntöön, vai onko se priorisointia, kun suuri osa yhteiskunnan varoista kuluu lähes/yli kahdeksankymppisten syöpä- ja muihin hoitoihin? Minusta tämäkin on priorisointia. Jätetään nuoremmat ja vähemmän sairaat hoitamatta, panostetaan tähän vanhimpaan elossa olevaan ikäluokkaan.
Miksi? Joillakin voivat hoidot jopa onnistua, jotkin voivat saada lisäaikaa puolivuotta. Mutta onko kaikki muu toiminta jätettävä oman onnensa nojaan, miksi ihmiset itse eivät voi maksaa hoitojaan, vaikka useimmilla olisi varaa? Kaikki vaan perinnöksi lapsille ja lapsenlapsille. Tämä on sairasta puuhaa, sanon minä.

Jos päästäisiin edes keskustelun asteelle. Kuntien rahat eivät riitä tällaiseen menoon. Tarvitaan päätöksentekokykyä, ja uskallusta.

Oikein hyvää perjantaipäivää kaikille toivoo Aili-mummo

maanantai 2. helmikuuta 2009

Haamunaapuri

Meille ilmestyi Haamunaapuri lähemmäs 10 vuotta sitten. Historia on tämä:

1980-luvulla paloi lähinaapurissamme (tienvarressa) ollut pieni mökki, joka oli ollut erään joensuulaisen kesäkäytössä. Oli heinäaika ja eräänä yönä mökki oli syttynyt tuleen. Matkaa meiltä mäkille oli yli puolikilometriä, metsää välissä. Emme siis kuulleet emmekä nähneet mitään, nukuimme väsyneen unta kovan heinäpäivän ja karjanhoidon jälkeen.

Muutaman ajan perästä tuli mökin omistaja käymään meillä, ja kertoi, että mökki oli tuhopoltettu. Poliisit olivat epäilleet häntä itseään pyromaaniksi, koska luulivat hänellä olleen kovat vakuutukset. Mutta yllätys yllätys: vakuutusta ei ollut. Niinpä mökin oli polttanut joku muu kuin hän, mökin omistaja.

Tontin omistaja vaihtui. Sen osti naapurimme, vanha mies, joka kuoli. Sitten "mökki" jäi hänen pojalleen ja pojanpojalleen. Nimellinen omistaja oli joku muu sukulainen. Tiedän sen siitä, kun olin tiehoitokunnan sihteeri ja taloudenhoitaja.

Tämä nykyinen Haamunaapurimme on antanut velkojilleen tämän yli 20 vuotta sitten palaneen mökin osoitteen, joten postilaatikkoon on tullut laskuja ja muita kirjeitä vuosien ajan. Joskus myös mainospostia. Hän käy myös tyhjentämässä postilaatikon silloin tällöin. Oletan ettei hän asu kovin kaukana.

Ulosottokirjeitäkin olen nähnyt postilaatikossa, mutta vakuutusyhtiö näkyy postia lähettävän harva se viikko. Myös kunta lähettää postia, vaikka olen sanonut, ettei siellä kukaan asu.

Puolenkymmentä vuotta sitten tämä "asukas" ulkoilutti tontilla kesällä telttaansa useita viikkoja, olipa niittänyt heiniäkin, mutta viime vuosina sekin toiminta on jäänyt.

Tontilla on vielä jäljellä vanha puunavetta ja läpilaho saunarakennus, josta ei mitään iloa ole. Grillikatos on ainoa rakennelma joka on tontille ilmaantunut.

Puolenkymmentä vuotta sitten ilmaantui myös toiseen mökkiin, joka on kesäkäytössä, toinen Haamunaapuri. Postilaatikkoon tuli karhukirjeitä eräältä eteläsuomalaiselta kaupungin ulosottoviranomaiselta. Kirjeet olivat maanneet postilaatikossa kuukausia. Eräänä päivänä suivaannuin, ja toin kirjeet kotiin, kuivasin ne, ja kirjoitin niiden päälle: Paikkakunnalla ei tunneta tämän nimistä asukasta, osoitteessa ei asu talvella ketään. Panin kirjeet postiin, ja postin tulo loppui.

Taitaa olla yleissuomalainen tapa tämä velkojien ja viranomaisten erehdyttäminen. Tarkoituksenahan on vain luikkia pakoon tekemiään velkoja ja muita maksuja. Nämä laskut, jotka nämä lusmut jättävät maksamatta, peritään meiltä muilta, maksumme hoitavilta ihmisiltä korkojen kanssa.

Oikein hyvää maanantaipäivää kaikille toivoo Aili-mummo