Google+ Followers

tiistai 29. syyskuuta 2009

Kulttuurikierros on tehty...

Kuten huomaatte, on Iisakin kirkkokin kallistunut. Kuvan ottanut 24.09.09 AN Pietarissa.

Matkalta palattua on kerrottavaa paljon, muun muassa se, että kamerani särkyi viime torstaina Pietarissa, kun läksimme kaupunkikierrokselle. Jäi monta kuvaa ottamatta, sain vain Pietarista muutamia. Tärkein asia, jota toivoin, olivat juuri valokuvat. Kauan se Canon PowerShot A70 kestikin, lähes 8 vuotta, mikä ei ole huono ikä digikameralle. Seuraavaksi on ostettava uusi PowerShot...

Olimme ensimmäisen yön Moskova-hotellissa. Se on melko uusi ja upea hotelli, joka täyttää eri liikkeineen kokonaisen korttelin. Samassa rakennuksessa on mm. paikallinen Prisma, jossa pistäydyimme peräti kaksi kertaa ostoksilla. Löysin sieltä koululaiselle syntymäpäivälahjaksi ihanan rannerenkaan, jota toivottavasti tyttö osaa arvostaa.

Kävimme matkalla monessa ortodoksikirkossa ja -luostarissa. Matkan aiheena oli kulttuuri, ja erityisesti ortodoksikulttuuri. Satuimme moneen jumalanpalvelukseen lauantaina ja sunnuntaina. Kun ei ollut kameraa, sain ostaa kuitenkin pari kirjaa sekä romppua, jotka osaltaan korvasivat kameran puutetta.

Hotelleissa oli meno muuttunut; paikat olivat hienoja ja palvelut pelasivat hyvin. Palveluskunta oli englanninkielen taitoista ja varsin nuorta, tytöt kauniita. Jos jostakin pitää valittaa, se on se, että kahdessa ensimmäisessä hotellissa ei ollut lämmitys ensinkään päällä, vaikka ilma oli kolea. Kolmannessa hotellissa oli ainakin kolmannessa kerroksessa lämmitys, mutta jotkut olivat yöpyneet kuudennessa kerroksessa, eikä siellä ollut ollut lämmitystä.

Ruoka oli pääasiassa länsimaista ja kevyttä, ei ensinkään samaa rasvaista mössöä kuin viisi vuotta aikaisemmin, kun kävimme Novgorodissa. Pyysin tuolloin diabeetikon ruokavaliota: se oli sitä, että sokeri oli jätetty pois, mutta rasvaa oli sitäkin runsaammin. Huonoa oli ravintolakahvi, ainoastaan erikoisliikkeessä eli kahvilassa sai hyvää kahvia.

Tiet olivat Venäjän puolella huonoja Pietarin ulkopuolella. Kuljettajan oli ajettava jopa 30-40 km/h, kun auto tärisi hirveästi kuopissa. Aikaa meni paljon ja matkanteko oli raskasta. Kun tulimme Viron puolelle, tiet olivat uusia ja vastarakennettuja, ja ajaminen oli melkein ilo. Tiet on rakennettu EU-rahoilla, tietenkin. Ainoastaan Viron tulli oli vähemmän miellyttävä yllätys, sillä siellä etsittiin keinoja ihmisten sakottamiseen. Venäjän viinaa ei paljon suvaittu, ainakaan jos oli kahta lajia. Sakot olivat naurettavan pienet, mutta se ajan menetys jäi kaivelemaan mieltä. Minua ei tosin sakotettu, mutta joitakuita muita sen sijaan...

Flunssa joka oli jo menossa pois, vahvistui ja tuli entistä ärhäkäämpänä takaisin. Edellinen yö meni kokonaan linja-autossa istuessa, tosin torkuin pienen osan matkasta. Tänään pesin ulkoapäin ikkunat, toisena päivänä jatkan harjoitusta. Matkaseura oli hyvin miellyttävää, samoin kuski, jolla oli omaperäisiä ja hauskoja ajatuksia elämästä ja meitä ympäröivistä asioista. Hyvää palvelua parhaimmillaan Itä-Suomen Tilausautot Ky:ltä, kiitokset siitä!

Oikein hyvää tiistai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

tiistai 22. syyskuuta 2009

Matkatunnelmissa

Budapest: Unkarin kuninkaanlinnan pihalta lokakuussa 2007. Kuva AN.

Linoruntu
Pälven piillä linoruntu,/ puhmealla pumpulilla,/ ulkoisella vantuvalla./
Kateensaari suupisilkiin/ väsät kerit aalat kuntaa/ tuvisuuli, aavensillä/ kantuamme lintaa.//

Ulla Saajos antologiassa Liian iso karuselliin. Runoja lapsille ja lapsilta. Lahden Runomaraton ry 2005.

Mainio runo, joka teettää hiukan aivotyötä. Ei kannata ottaa ihan kirjaimellisesti, vaan tekstissä on hiukan oikaistu. Kuvitus on kirjassa hauska ja lapsenmielinen, jota ilokseen aikuinenkin lukee. Kuvitus on taiteilija Martti Ruokosen ja teoksen on toimittanut Ulla Kivekäs. Suosittelen kaikille!

***
Eilen olivat kaksoset ja Paupau mummon katsottavina meillä, myöhemmin tulivat myös loput tytöt äitinsä kanssa. Syötiin ja juotiin porukassa ja sakilta tuhottiin litran paketti jätskiä. Hyvä kun maistui pitkästä aikaa, Angikaan ei ole viime aikoina paljon jäätelöä kysellyt. Nyt lapset eivät kuulemma uskalla ulkoilla omalla pihalla, kun se karhu kävi talon pihassa. Miniä kertoi kahtena iltana kuulleensa karhun "vihellyksen", joten on se ollut pihapiirissä useampana iltana. Perjantai-iltana se oli tehnyt suuren kakan saunan taakse tielle, jota miniä oli valokuvannut. Pitäkääpä lähiseudulla ihmiset silmänne auki, liikkuuko karhuja teidän pihoissanne. Pensaissa olevat punaherukat olivat miniän mielestä se houkutin, joka karhua oli viekoitellut pihaan. Ja onhan Talolla lisäksi toista kymmentä omenapuuta, joissa on runsaasti omenia.
***
Aamulla aikaisin on lähtö Novgorodiin. Olen silittänyt ja kerännyt mukaan otettavia matkatavaroita makariin, on ajateltava tarkkaan mitä pakkaa minnekin. Käsilaukkuun panen menomatkalla tarvittavat lääkkeet ja muut välttämättömyydet. Mukaan on otettava lääkereseptit ja lääkkeet alkuperäispakkauksissa, jotka saattavat olla hyvinkin suuria. Muutoin joutuu tuomiolle huumeista! Ihan on naurettavaa, pitemmälle reissulle pitäisi ottaa yksi laukku lääkkeitä varten ja toinen laukku vaatteita ja muita tavaroita varten. Vaikeaa on, kun sen niin tulkitsee.
Auto ajaa Imatralle, ja siitä Nuijamaalle, jotta ei tarvitse ajaa niin pitkää matkaa niitä Venäjän erinomaisia teitä. Ensimmäinen yö on Pietarissa, josta seuraavana päivänä jatkamme matkaa suureen Novgorodiin.

Näin puolikuntoisena flunssapotilaana ei matkustelu ole mitenkään hauskaa. Olen kuitenkin jo toipumaan päin, Paupaulla oli vielä räkätaudin oireita, toiset olivat jo siitä selvinneet. Mies innostui lopulta perunannostoon, pitäisihän nämä syystyöt saada päätökseen kunniallisesti. Säilönnät olenkin saanut tehdyksi, mitä nyt ne talon ikkunat jäävät vielä odottamaan tulevaisuuteen.

Oikein hyvää ja mielenkiintoista uutisviikkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Karhu pihapiirissä

Keskiajan konflikteja ratkaistiin tällä tavoin, ja tarvittaessa vielä nytkin 2000-luvulla. Maalaus Unkarin Kansallismuseosta. Kuva AN 2007.

Perjantai-iltana kävi mieheni kävelylenkillä jo pimeän tultua, ja heti kotiin palattuaan sanoi haistaneensa voimakkaan karhun hajun. Paikka oli sijainnut muutama sata tai kymmen metriä meidän talostamme naapurimme Mikko Kurosen maalla. Eilen sitten päiväaikaan mies kävi pojan perheen luona Talolla, joksi nimitämme entistä kotiamme. Siellä savusaunan takana oli ollut suuri karhun jätös (kakka), jossa on ollut paljon marjoja, puolukoita ja mustikoita. Mies oli soittanut naapurin Mikolle, joka on metsämiehiä ja tietää näistä asioista. Hän oli tullut katsomaan, ja päätynyt samaan tulokseen: karhun kakkahan se.

Lieneekö houkutuksena toimineet kypsät omenat, jotka karhu haistaa erinomaisella vainullaan matkojen päästä? Arvelisin näin. On syytä kuitenkin pitää silmällä pihapiirejä, leikkiväthän pienet lapset ulkona. Toivottavasti tästä ei tule mitään häirikkökarhua, joka sotkee ja mellastaa ihmisten asuntojen pihoissa, vaan otsolla on älyä mennä metsään takaisin. Laitumella olevat hevoset varmaan olisivat haistaneet myös karhun, mutta ne ovat yöaikaan tallissa.

Ei tämä ole ollut ensimmäinen kerta, kun karhu on ollut Nuppolan pihassa. Vuonna 1996, kun meillä oli vielä karjaa, pienehkö erauskarhu oli lehmien keskellä laitumella eräänä heinäkuisena aamuna. Mies näki sen, mutta minä en ehtinyt. Heti kun mies huusi minulle, karhu oli kiireellä juossut metsän suojaan.
***
Viime päivät olen flunssassa tehnyt koti- ja syystöitä. Eilen keitin omenahilloa pakasteeseen ja kaalikeittoa ison kattilallisen. Parin päivän perästä ptäisi jaksaa lähteä matkalle suureen ja "kauniiseen" naapurivaltakuntaan, mihin en tunne minkäänlaista halua. Saa nähdä miten ämmän käy. Jouduin uusimaan passin ja lunastamaan vuoden viisumin matkanhinnan lisäksi, mikä ei ole aivan pieni panostus siitä ilosta. Ainoa lohtu on se, että toivottavasti saan digikameralla paljon valokuvia nettiä varten. Matkan päämäärähän ovat vanhat kirkot ja luostarit, joista on tullut kokonainen sarja ohjelmaa Suomen teeveessä.

Oikein hyvää sunnuntaita kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

torstai 17. syyskuuta 2009

Ailinpäiväkahvit

Riihiahon Marttoja meillä 5.2.2009, kun yhdistys täytti samana päivänä 50v. Nämä naiset kävivät tänään nimipäiväkahvilla onnittelemassa Aili-mummoa. Kiitos muistamisesta! Kuva AN.

Kun marttayhdistystämme lopeteltiin, päätin että ex-martat kokoontuvat vielä ainakin kerran lopettamisen jälkeen. Ja näin se myös teki, vaikka muuan tohmajärveläinen edustusmartta väitti, että yksikään yhdistys ei ole kokoontunut lakkauttamisen jälkeen. Nyt on siis todistettu, että Riihiahon ex-martat ovat rikkoneet erään (typerän) väitteen. Ja myös yksi Matti oli mukana, mikä kiitollisena mainittakoon. Valitettavasti ukille sattui kiirepäivä lastenlasten kanssa, kun kaksosia piti katsoa ja kuljettaa heitä seurakunnan kerhoon, ehti kuitenkin juttelemaan puolisen tuntia naapurin kanssa. Tarinaa löytyikin ihan kiitettävästi, varsinkin kuulumiset ja terveysuutiset olivat hyvin esillä.
Juteltiin siitä miten hiljaiseksi kylätie on muuttunut. Kävelylenkillä ei monestikaan kulje autoja tai traktoreita, mutta onhan niissä päivissä eroja. Viesimonteillä on vilkas liikenne etenkin kesäaikaan, talvella saattaa olla hiljaisempaa.

Kun ihmisten ikärakenne on se mikä on eli eläkeikäiset ovat tällä sivukylällä enemmistönä, painaa se oman leimansa joka päiväiseen elämään. Seurataan sitä, kävikö kotihoitaja naapurissa vai onko mahdollisesti naapuri yhä sairaalassa. Muutamalla harvalla on sentään näköyhteys tielle, kun tie kulkee talon pihan ohitse tai halki, mutta meillä kaikilla ei niin ole. Ei silti, en minä sitä kaipaakaan, melua tulee ihan riittävästi Viesimontieltäkin, joka on parin kolmen sadan metrin päässä.

Tikkalan pääkylällä asuu nuorempia ihmisiä enemmän, ja he ovat nykyään se valtaväestö, joka johtaa kylän elämää. Me vanhukset seurustelemme keskenämme enimmäkseen, mutta nuorempi polvi asuu naapurissa melkein kivenheiton päässä, ja heitäkin tapamme useita kertoja viikossa, lähes joka päivä.

Muuan mieheni kaukainen sukulainen soittaa jokaisena Ailinpäivänä minulle ja esittää onnittelunsa. Siitä kauniit kiitokset hänelle. Lähetin Yrjö Nupposen kirjoituksen Muistelmia Juho Tuunasesta KeskiKarjalanNeloset nettilehteen. Koska olen seurannut kylämme paikallishistoriaa ja koonnut sen perinnettä, olen halunnut tehdä sitä tunnetuksi. Toivoisin, että myös muiden tämän alueen kylien historiaa kirjoitettaisiin verkkonelosiin. Valitettavasti Kiteen asioita ei nettilehdessä paljon kukaan pidä esillä, nyt meitä tohmajärveläisiä on monta kirjoittajaa/toimittajaa.

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

tiistai 15. syyskuuta 2009

Armopilleri?

Erään keskiaikaisen maalarin näkemys elämästä, Unkarin Kansallismuseo, Budapest. Kuva AN.

Kirjailija Kaari Utrio on kohauttanut ehdotuksellaan "armopilleristä", jolla 70v. ihmiset voisivat poistua arvokkaasti elämästä. Kaari itsekin on pian tuon ikäinen, tarkalleen ottaen olemme syntyneet samana vuotena. Pitäneekö asia ymmärtää niin, että yhteiskunta lahjoittaisi kaikille tuon ikäisille ja sitä vanhemmille kyseisen pillerin, jonka nielaistuaan asianomainen saisi siirron tuonpuoleiseen eli "iäiseen elämään". Tietysti yhteiskunnan kannalta sillä pillerillä ratkaistaisiin monta kiperää rahakysymystä. Lisäksi rahanahneille jäisi entistä enemmän jaettavaa, mutta entäs kun se määrätty ikä tulisi täyteen? Silloin jokainen meistä turhia kyselemättä poistuisi takavasemmalle.

Nämä terveyskeskusasiatkin korjaantuisivat melkein yhdessä rysäyksessä. Ei tarvita niin paljon lääkäreitä eikä sairaanhoitajia, apteekit myös menettävät suuren osan tuloistaan, samoin lääkefirmat. Miksi kehittää uusia hoitomuotoja vaikeasti sairaille, kun asia on parannettavissa "armopillerillä". Miten kätevää!!!Kaari on nostanut kissan pöydälle, tästä on hyvä keskustella...

Ei tarvittaisi Tohmajärvellä tehdä terveyskeskuksen laajennusta, kun "armopilleri" otettaisiin käyttöön. Ei myöskään nostaa veroprosenttia tai lakkauttaa viimeisiä kyläkouluja.

Lähivuosikymmeninä on kehitelty meille kroonisesti tai vaikeasti sairaille uusia hoitoja niin paljon, että heikkopäistä hirvittää. Syövästä parannutaan lähes satavuotiaina, mutta yhteiskunta on aina laskun maksaja. Pitäisikö vetää johonkin rajaa, mihin asti yhteiskunta maksaa, ja mistä lähtien alkaa potilaan oma vastuu omasta sairaudestaan? Olen sitä mieltä että näin on pakko menetellä, koska kuntien ja valtion rahat loppuvat kesken. Nehän voikin sitten antaa optioina ahneille bisnesmiehille, joiden työ on mukamas niiiin määrättömän arvokasta. Tai irvokasta on mielestäni parempi ilmaisu.

Jotakin järkeä näihin asioihin tarvittaisiin, mutta "armopilleri" ei ole se oikea ratkaisu. Ei myöskään ihmiselämän jatkaminen määrättömästi, kun ihminen on ihminen vain ulkokuoreltaan. Mutta jokainen meistä voi ajatella asioita omalta kohdaltaan ja tehdä hoitotestamentin.
***
Eksyin pyhänä surffailemaan netissä msl:n sivuille, ja löysin sieltä Tikkalan kyläradion, jossa elokuussa on nauhoitettu neljä ohjelmaa koululta. Osoite on: http://www.msl.fi/index.php?pid=94&cid=4

Viikko on alkanut lasten kanssa, saa nähdä meneekö loppuviikkokin. Torstaina pyysin ex-marttoja Ailin-päiväkahville.
Oikein hyvää jatkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

perjantai 11. syyskuuta 2009

Historia kirjoittaa itseään meissä

Budapest 04.10.2007 usvaisena syyspäivänä. Kuva AN.

Minua on aina kiehtonut historia. Lapsena uppouduin Grimbergin Kansojen historian lumoihin vuodesta 1956 lähtien, jolloin olin 14v. Ostin koko kirjasarjan kangaskansissa muutama kirja kerrallaan Saikkosen kirjakaupasta Joensuusta. Sarjassa on 22 osaa, joihin vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyi vielä 3 lisäosaa. Valitettavasti ne ovat vieläkin lukematta, mutta eiväthän ne olekaan enää Carl Grimbergin kirjoittamia. Myös
Jousi-sarjan historialliset romaanit olivat hirveän kiinnostavia, joiden rinnalla muut "hömppäromaanit" jäivät kirkkaasti toiselle tilalle.

Nyt vanhemmalla iällä eniten olen ollut kiinnostunut oman kotiseudun historiasta ja sen ihmisistä. Kotikylällä on mielenkiintoinen menneisyys, toivottavasti myös tulevaisuus on samanveroinen. Tikkalan neljä vuosisataa ilmestyi 1993, ja se oli minun, untuvikon ensimmäinen koettelemus. Olemattomalla kokemuksellani toimitin sen, ja myös kirjoitin siihen noin 50 sivua erilaisia historiikkeja. Työ oli haasteita täynnä, sillä minun oli korjattava itseäni paljon lukeneempien ihmisten tekstit. Ei uskoisi, miten huonoa suomea opettajat kirjoittavat! Työ vietiin kunnialla finaaliin, ja Tikkalan kylätoimikunta sai "sulan hattuunsa".

Tästä kokemuksesta viisastuneena aloitin Havutar, hyvä emäntä (2004, 2006) teoksen ihan yksin. Huomasin näet että suurin osa omista voimistani kului toisten tekijöiden patisteluun ja heille soitteluun ja kirjoitteluun, kun valmista ei tullut. Siitä syystä jouduin kirjoittamaan ison joukon historiikkejä, kun tehtävän saaneet eivät osanneet panna toimeksi. Ainoa ja paras neuvonantajani Havuttaren kokoamisessa oli maisteri Leila Hurmalainen, jonka antamien ohjeiden pohjalta aloitin uudelleen alusta. Leila on ihminen, jonka arvostelukykyyn ja rehellisyyteen luotan täydellisesti. Nykyään hän vaikuttaa Joensuun yliopistossa opettajana. Paljon kiitoksia vielä kerran Leilalle!

Myös parin sukukirjan tekoon olen osallistunut, joten niistäkin on tullut hiukan kokemusta. Sukuhistoriat kertovat paljon meille nykyajan ihmisille omista juuristamme. Ja voisihan tässä mainita Tikkalan koulun muistelukirjankin, joka tosin ei vielä ole ilmestynyt. Kokosin siihen aineiston lähipitäen yksin.
***
Viikko on valunut näissä syyspuuhissa, säilöntää on riittänyt. Kun vielä ehtisi pestä talon kaikki ikkunat lähiaikoina. Eilen ajelin taas Tohmajärvellä omilla ja miehen asioilla. Pian pitänee käydä Kiteelläkin valittamassa kiinteistöveroista, jotka lankeavat maksuun 19. päivä syyskuuta. Outo juttu että entinen kivinavetta jaksaa yhä kummitella veropapereissa. Sen on verottaja nähtävästi päättänyt panna meidän huvilaksemme, vaikka meillä ei ole sille mitään käyttöä. Vero tuosta rakennuksesta on peräti 333 euroa vuodessa!!

Oikein hyvää perjantai-iltapäivää ja viikonvaihdetta kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

tiistai 8. syyskuuta 2009

"Harmaan pantterin" ajatuksia

Vartiosotilaita Budapestin kuninkaanlinnan pihalla 4.10.2007. Kuva AN.
Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä./ Älä sano katsotaan huomenna/
jos voit tänään sanoa ei./
Älä sano lintu kuin lintu,/ sano pääskynen tai haukka./
Älä sano kukka kuin kukka,/
sano keltavuokko, Anemone/ ranunculoides, ja kissankello./---
Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se/ on pelkkä tauko ennen loppusoiton/
pitkää, kiivasta syleilyä./ Älä huokaa jos sinun on huudettava./
Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi/ kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,/
särkisi ikuisesti aran astiamme./
Älä koskaan suutele otsalle/ jos voit suudella suoraan suulle.//
Tommy Tabermann antologiasta Runokirja. Hämeenlinna 1999. Lyhennys AN.

Näin harmaana syyspäivänä ajatuksetkin ovat samanlaisia. Sanotaanhan meitä "harmaiksi panttereiksi", en vain muista missä. Väri tulee varmaankin siitä, että ikäihmisinä me harmaannumme, tukka, parta, kulmakarvat ja muut karvamme harmaantuvat. Koko ihminen harmaantuu, ja jos päälle vielä iskee dementia, niin tervemenoa...Ajatuksetkin muuttuvat työläämmiksi, uusia ideoita putkahtaa harvemmin päähän. Vietän paljon aikaani netissä, luen suuret määrät nettilehtiä ja blogeja. Se on minusta hauskaa, ja sieltä löytää ne ajankohtaiset ongelmat. Onko harmaa lama suurin ja kauhein niistä?
Tunnemme suurta epävarmuutta tällaisina aikoina, kun tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Tai ennustaa tietysti voi, mutta se voi mennä väärin. Me voimme olla ennustajaeukkoja tai ukkoja, jos niin haluamme. Mutta onko siitä kenellekään hyötyä?

Jotenkin minusta tuntuu, että me länsimaissa joudumme ottamaan takapakkia ainakin aineellisessa mielessä. Sitä suurta ja ihmeellistä nousua odotellaan jo kiivaasti, vaikka ihan äskenhän me putosimme lamansyövereihin. Kaikista pahin minusta on ihmisten henkinen lama: ei uskalleta ajatella omilla aivoilla, vaan uskotaan aina kellokkaita, vaikka he olisivat kuinka väärässä. Tähän minä sitä tietoa tarvitsen eli totuuden etsimiseen. Halutaan aina vääristellä asioita omien mieltymyksien mukaan, ja omaa etua tavoitellen. Tämä on pointtina esimerkiksi politiikkojen puheissa ja kirjoituksissa. Jouko Lehtonen ihmetteli aikoinaan: Miten sinä tuon teet, kun ei ymmärtänyt, miten kirjoitin sellaisia runoja. Jäi sanomatta hänelle, että hankin mahdollisimman paljon tietoa pohjaksi, jotta sen perusteella voin rakennella omat päätelmäni. Se on työläs juttu ja vie aikaa.
***
Mies meni taas ulkomaille hakemaan polttoainetta autoon. Varmaan siellä kuluu koko päivä, riippuen venäläisistä tullivirkailijoista. Eilen ainakin "jumiukko" kuului olleen töissä, sillä jonot olivat olleet kolmen tunnin mittaisia. Minulla on rouskujen siivoamista ja ryöppäämistä ja sen sellaista.
Oikein hyvää tiistaipäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Tupolevin veljekset

Lappeenrannan museoalueelta elokuussa 2007. Kuva AN.

- Hei, keskitytään olennaiseen!/ Pois vouhotukset rouvat/ tasa-arvonaiset. Ei palkka/
raha onneanne ratkaise/
vaan tärkein annettu on/ miehille ./ Me kaikki/
Tupolevin veljekset olemme/ valmiit tämän todistamaan/

pistimet tanassa/ viimeiseen urhoon saakka./- Se siitä haarukasta./ Terveiset!// Aili Nupponen 2.3.1990

Tämän runon innoittajana toimivat Jorma Reini ja Tupolevin veljekset, jotka lähettivät silloin kikkelikortin tasa-arvovaltuutettu Marianne Laxénille. Jorma Reini oli palkkaneuvottelujen valtakunnansovittelija ja veljekset viisi miespuolista työmarkkinajohtajaa. Aikaa on tuosta kulunut jo 19,5 vuotta, ja olettaisin että maailmakin on aika paljon niistä ajoista muuttunut. Sovinismi ei kuitenkaan ole kuollut, eikä koskaan tule kuolemaankaan, minun mielestäni. Meille osoitti sen Audi-jupakka ja herra Kiesi Anna-lehdelle annettuine lausuntoineen. Ei ihmisluonto muutu paljoakaan, vaikka sitä kuinka innokkaasti sivistettäisiin. Ei ole myöskään sodat loppuneet, eivätkä lopu tulevaisuudessa. Huono homma. Aina on ihmisiä, joilla on niiiin surkea itsetunto, että sitä täytyy pönkittää kaikin tavoin, esimerkiksi lähimmäisiä mollaamalla. Ikäänkuin muiden arvon lasku nostaisi pahan puhujan arvoa, vai miten se nyt olikaan?! Paras olla välittämättä moisista lausunnoista ja jättää ne omaan vähäpätöisyyteensä.
***
Netin ansiosta meillä on nykyään ajantasainen yhteys päivän puheenaiheisiin. Kaikki uutiset, hyvät ja huonot, leviävät hetkessä koko maahan ja jopa maailmaan. Voimme ottaa kantaa asioihin, jos niin haluamme tai jättäytyä passiivisiksi ja olla ottamatta. Koska olen aktiivinen luonne, otan mielelläni kantaa päivän kuumiin kysymyksiin. Keskustelupalstoja olen kuitenkin kiertänyt, enimmäkseen, joskin olen lukenut niitä ilman kirjautumista. Niistä palstoista näkyy myös ihmisluonne raadollisimmillaan. Kaikki poljetaan maahan hyvät ja huonot arvot, ei kunnioiteta mitään tai ketään. Poliitikkoja en itsekään paljon kunnioita, koska olen nähnyt että he tuskin paljonkaan sitä ansaitsevat. Vilppiä on niin paljon ja kaikessa, joten totuudellista käsitystä ajankohtaisista asioista on vaikea muodostaa. Sen huomasin jo 1970-luvulla, kun seurasin Suomen sisäpolitiikkaa, ja Kekkosen teot ja sairaus peiteltiin. Puhuttiin silloin demokratiasta niin kuin nytkin, vaikka mitään demokratiaa ei ollut. Politiikka oli jo silloin rämettynyttä eikä se nytkään ole sen kirkasotsaisempaa kuin silloin.

Oikein hyvää sunnuntaipäivää ja viikon alkua kaikille toivoo Aili-mummo


perjantai 4. syyskuuta 2009

Tyttärestä polvi pahenee...

Kostamon Nousiaisen talon kukkaloistoa 12.8.2007. Vasemmalla Marjatta-emäntä. Kuva Mauri Nupponen.

Aika kuluu juoksennellessa paikasta toiseen: eilen olin Tohmajärvellä, tänään taas Joensuussa. Joensuussa kävin mm. Ylipistopainolla hakemassa runokirjojani. Kyllä niitä on mennyt, vaikka markkinointi on ollut niin ja näin. En osaa myydä itseäni. Äidilläni oli kaupantekoon oikea intohimo, mutta tyttärestä on polvi kovasti huonontunut. Näyttää siltä, että Yliopistopaino painaa yliopiston henkilökunnalle kirjat pilkkahinnalla, mutta meiltä ulkopuolisilta se nylkee nahkankin päältä. Satuin nimittäin vahingossa huomaamaan, että YO-paino
painaa mm. Tikkalan koulun muistokirjan samalla rahalla, mitä minun vaatimaton, 61 sivuinen runokirjani teki. Muistokirjaan tulee sivuja ehkä kolminkertainen määrä, ja sivukokokin on varmasti suurempi. Minusta se ei ole kohtuullista. Mutta tietenkin kyläyhdistys voi olla tyytyväinen - ainakin painokustannuksiin, ja sitten kun kirja joskus ilmestyy.
Tällä viikolla aika on kulunut säilöntäpuuhissa ja marjankeruussa. Joskus olen piipahtanut lapsiakin katsomassa. Nähtävästi nyt sikainfluenssa saa tosivauhtia purjeisiinsa, Espoossa on sairastuneita päiväkodissa ja varuskunnassa. Pian meillä on menossa epidemia koko maassa. Minusta on outoa, että tautiin kuolleet ovat olleet suurimmaksi osaksi parhaassa iässä olevaa väkeä, "nuoria aikuisia". Ajatusketjua en voi jatkaa, tuntuu pahalta...
Pitää tutkia, mitä tässä ehtii tehdä. "Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä".
Oikein hyvää perjantai-iltaa ja pyhänseutua kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo


tiistai 1. syyskuuta 2009

Ajan hammas ja ihmisen mitta

Budapestiläinen katunäkymä 4.10.2007. Lämmintäkin oli yli kaksikymmentä astetta. Kuva AN.

Olemme virallisesti ottaen jo syksyssä. Kesä vilahti ohitse kuin lyhyt uni. Aika kiitää nopeutettua vauhtia eteenpäin ainakin meillä "vanhuksilla". Toivo Laakso sanoo teoksessaan Kuin ensi kesä: "On viiston auringon aika/ oma varjo tienä/ tultiin tumman veden äärelle/ häntä tapaamaan/ jolla ei ole olemusta mutta ilme/ Taulumaalari puhuu unissaan".//
"Ajan hampaalla/ on sinussa vielä syötävää/ Vainajien päivän jälkeenkin/ oikea tosi/ sinut saa tolaltaan/ mitä se on mitä tämä on"//

Ajalla on terävät hampaat, se nakertaa meitä kaikkia. Kukaan ei pysty vastustamaan ajanhammasta, se pystyy kaikkeen luotuun ja kaikkeen ihmisen tekemään. Yksikään rakennus ei ole ikuinen, mutta se voi olla vanha. Ainakin ihmisen mitassa. "Maalla yksinäisyys/ ei ole niin julmaa/ kuin kaupungissa", vakuutta Toivo Laakso edelleen. Ehkä ei, täällä naapuri tunnetaan, yleensä. Nykyään maallakin odotetaan kutsua kylään, oikeastaan ei ole sopivaa mennä noin vain kylään, paitsi tietenkin jos on asiaa. Maalla ei yleensä päiväsaikaan lukita ovia, vaan sisälle pääsee kuka tulija tahansa. Meillä saa käydä kaikki tavalliset ihmiset paitsi Jehovan todistajat. Heille olen antanut porttikiellon ihan oikeasta syystä. Kun poikani kuoli v.1992, meillä alkoi juosta tuhkatiheään jehovalaisia, jotka yrittivät käännyttää minut väkipakolla uskoonsa. Suutuin tosi pahasti tästä, ja annoin jehovalaisille porttikiellon, jota he muutaman kerran ovat yrittäneet rikkoa. Silloin kun ihminen on henkisesti kaikkein heikoimmillaan, hyökätään hänen kimppuunsa, ja yritetään nujertaa hänet pakkokeinoin. Tämä tuntuu olevan hyvin tehokas tapa käännyttää lahkoon uusia jäseniä. Näin olen kuullut sanottavan.

"Nauru itkettää/ kasvaa halu/ tulla näkymättömäksi/ setä sanoi/ mutta hyvät ihmiset/ älkää minua unohtako/ en minäkään teitä/
sitten se kuoli/ häipyi kuin lentokone pilveen"// jatkaa Toivo Laakso.

Mutta siellä pilvien takana paistaa aina aurinko. Oikein hyvää tiistai-iltapäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!