Google+ Followers

perjantai 12. helmikuuta 2010

Luovuus ja kriisiytyminen

Tikkalan koulun III-IV luokka vuodelta 1977-78 opettajansa Olli Lukkarisen kanssa. Kuvassa ei ole se henkilö, josta alla olevassa blogissa kirjoitan.

Runous: Mistä minä tiedän/ mitä alitajuntani tahtoo sanoa/ tulkoon kaloja/
tai sitten ei/ minä vain poimin/ kohot pinnalta/ nopeasti veneeseen/
ennen kuin myrsky nousee/ soudan pois syvänteen päältä/ suuntaan keulan/
kohti turvallista rantaviivaa/ ja veneen kyljissä/ aaltojen ratsut korskuvat//

Ilpo Kortelainen antologiassa Ukrilahja (2002), toim. Kirsi Komulainen

Kun ihminen on kovassa kriisissä, nousee luovuus usein pelastajaksi. Näin on käynyt muun muassa itselleni moniaita kertoja. Se että olen jotenkin järjissäni, on luovuuteni ja alitajuntani ansiota. Ehkä pahin kriisi minua kohtasi vanhemman poikani kuoltua oman kätensä kautta. Ymmärrän hyvin kaikkia oman lapsensa menettäneitä vanhempia, mutta erityisen vaikea asia on, jos menetys tapahtuu itsetuhon kautta. Silloin syytökset ja erityisesti itsesyytökset hyökkäävät raivoisasti omaa itseä vastaan, tuntee olevansa syyllinen kaikkeen pahuuteen, joka on kohdannut omaa lasta ja perhettä. Tai jotkut kuulemma vain syyttävät muita, eivät koskaan itseään. Sellaisiakin ihmisiä tunnen, he eivät ota vastuuta mistään itselleen.

Kun kuolema oli tapahtunut tosiasia, minun oli pakko puhua, puhua ja puhua kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Ja hyvin monet jaksoivat, kiitos siitä heille! Paitsi oman kylän ihmiset, jotka suorastaan juoksivat minua karkuun, kun sattuivat näkemään vilahdukselta. Heiltä ei herunut sympatioita eikä osanottoa, tunsivathan he edesmenneen ja myös minut. Olin sopiva henkilö syylliseksi, myös itseni mielestä.

Kirjoitin tuskassani raatelevia runoja, joita muutamia on Hullun lehmän tanssissa. Aloitin juuri kirjoittaa blogissani Tanssi Elämänpellossa sitä jaksoa, joka kertoo poikani kuolemasta. Meni kokonaista seitsemän vuotta kunnes sain jonkinlaisen rauhaan itseni kanssa, jossa voin muistella lastani kauniilla muistoilla ja kaipauksella. Paljon itsetutkistelua ja pohdintaa se vaati, mutta ilman turruttavia lääkkeitä asiasta selvisin, vaikka lääkäri avuliaasti kirjoitti minulle koukuttavia lääkkeitä, joita onneksi en nauttinut kuin muutaman tabletin.

Joillekin vanhemmille on käynyt päinvastoin, ilman lääkkeitä ei tule unta. Minä sain nukkua ilman painajaisia, tuntui että nukkuminen auttoi alitajunnan tasolla käsittelemään asiaa, ja aikaa myöten se antoi rauhan.

Tuska on kohdattava silloin kun se tulee, ei sitä kannata lääkkeillä ruveta kiertämään. Muutoin asia säilyy käsittelemättömänä vuosikymmenet, joutuu lääkekoukkuun ja ihminen katkeroituu. Niin helposti tuomitsemme paitsi itsemme, myös muut ihmiset. Voisimme olla armollisia sekä itseämme että lähimmäisiämme kohtaan. Muutoin syyllisyys nujertaa meidät.

~~~~


Toivotan kirjailija Anna Amnellin blogini lukijaksi! Tämä oli oikein miellyttävä yllätys. Myös minä luen Annan blogeja, joita on useampia.

Oikein hyvää viikonvaihdetta kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

2 kommenttia:

  1. Hymyilevä eläkeläinen12. helmikuuta 2010 klo 13.44

    Kun ihmistä kohtaa niin suuri menetys kuin sinua, ihmiset ovat pois tolaltaan, pelkäävät, että heidän pitäisi sanoa jotain sellaista, että sureva ihminen parantuisi oitis. Eihän sellaisia sanoja ole! Luulen, että pelkkä kuunteleminen on parasta mitä voi tehdä.

    Sinulla on ollut rohkeutta kohdata tapahtunut silmästä silmään. Menetyksestä ei koskaan selviä täysin, mutta sen käsitteleminen esimerkiksi kirjoittamalla auttaa.

    Minulla on ystävätär, jonka vauvaa kohtasi kätkytkuolema. Siitä on jo monta vuotta, mutta vieläkin hän joskus pysähtyy asian äärelle. Se on nyt osa perheen elämää, kahden muun lapsen lisäksi muistetaan aina tätä kolmatta.

    VastaaPoista
  2. Totta puhuit, Hymyilevä! Oman lapsen kuolemaa ei voi koskaan unohtaa, silloin hautaa osan itseään jokainen äiti.

    Kuolema on raju ja äkillinen juttu, kun se tulee kutsumatta ja tiedostamatta. Voimme vain mykistyneinä ihmetellä sitä, kun lapsi on muuttanut pois luotamme, tuonpuoleiseen. Mutta lasta me aina rakastamme, olivatpa syyt hänen kuolemaansa mitkä tahansa.

    Jotkut kertovat vihaavansa kuollutta lastaan, itse en ole siihen kyennyt; sen sijaan jonkin aikaa vihasin miestäni, mutta sekin oli ohimenevää.

    Kätkytkuolemassa lapsensa menettänyt äiti muistaa lapsensa joka päivä, ja miettii sitä, miten suuri, minkä ikäinen ja millainen lapsi nyt olisi.

    Kiitos kommentista Hymyilevä!

    VastaaPoista

Kiitos komentistasi! ♥