Google+ Followers

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Hymyä ja kyyneleitä

Vanhassa Valamossa retkellä noin 5v. sitten, oik. Marjatta Nousiainen, vasemmalla minä. Kuva MN.

Elämäntehtävä

Kylvää ja rakastella,/ niittää ja synnyttää:/
kun elämälle hymyilee,/ hymyilee elämä/ vaikkei hymyä näyttäisikään/
Kauniisti livertää leivo,/ kujertaa kyyhky,/ mutta myös/
raakkuvaa varista rakasta:/ jokainen meistä/ ontuu jollakin tavalla//

Tommy Tabermann kokoelmassa Veren sokeri (2008)

On jälleen kevät ja kylvämisen aika; myös toivon ja lemmen aika. Sen huomaamme lintujen kevätkonserteista, joka livertää ympärillämme luonnossa lakkaamatta. On aika luoda ja synnyttää uutta, jotta loppuun käytetty voisi poistua tuonilmaisiin ikiajoiksi.

Maajussille kevät on hektistä ja työntäyteistä aikaa; liikoja lepäilemään ei ehdi, vaan töiden on jouduttava putkeen silloin kun niiden oikea aika on. Jotta voisi ajallaan niittää, on myös ajallaan kylvettävä, muutoin ei ole toivetta uudesta sadosta. Jokainen meistä on ollut vuorollaan oman tiensä alussa, keskikohdalla, ja me ikäihmiset olemme lähellä jo sen tien toista päätä. Voimme arvioida elämäämme ja sen tulosta pitkällä aikajänteellä, pohdiskella asioita, mihin olemme päätyneet ja miksi, onko kaikki kannattanut vai olisimmeko voineet tehdä kaiken toisin ja paremmin.

Asiat ja valinnat vaikuttavat toisiinsa. Tänään oli Kaatuneitten muistopäivä, jolloin lasketaan seppeleitä sankarihaudoille. Ne ihmiset, jotka silloin sodissamme kaatuivat, eivät luultavasti halunneet kuolemaa, vaan toiset olivat valinneet heidänkin puolestaan. Kirjoitin Sankarivainajille runon kymmenkunta vuotta sitten, jonka julkaisen runoblogissani Tanssi Elämänpellossa kun se kohdalle tulee. Runo alkaa ja päättyy näin:

Yli puolen vuosisadan takaa kuulen/ teidän äänenne/ isät, veljet, pojat, aviomiehet./
Kuulen teidän äänenne/ kaksoisveljet Erkki ja Sakari, jotka/ kaaduitte samasta kranaatista/
Itä-Karjalassa marraskuussa 1941./ Ja sinun naapurin Mikko:/
jäi morsiamesi ikuiseen ikävään.../---------//
Levätkää rauhassa, te sankarit,/ levätkää ikuisesti siunattuina!/
Joka kevät te heräätte uuteen elämään:/ lintujen liverrykseen/
silmujen räjähtäessä auki. Tuulen/ lempeään soittoon puiden oksissa./
Ruohon viettelevään tuoksuun/ maan vihertyessä. Vain/
maa on ikuinen, ja me olemme/ maata, pisara tomua, johon/
Luoja on antanut elämän.// AN kokoelmassa Äiti-Maan hellään syliin (2003)

Näin keväällä meidän on sopivaa muistella kaatuneita, niitä jotka menettivät koko elämänsä sodan ja meidän, jälkipolvien takia. Ilman heidän uhriaan ei meillä paljoakaan olisi, muistakaamme heitä tänä keväisenä päivänä siunaten ja kaivaten. Maailma olisi varmaan erilainen, jos se miessukupolvi olisi säilynyt elossa ja saanut tehdä oman elämäntyönsä valmiiksi.

Oikein hyvää muistopäivän iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!


11 kommenttia:

  1. Hymyilevä eläkeläinen16. toukokuuta 2010 klo 19.17

    Olemme sodan uhreja mekin, jotka emme muista sodasta mitään. Moni on ymmärtänyt vasta aikuisena, miksi äiti oli niin hermoheikko tai miksi perheessä riideltiin asioista, joita lapsi ei ymmärtänyt. Itse muistan kuinka äiti säästi kaikkea vanhaa roinaa "pahojen päivien varalle".

    Nyt vanhana vasta käsitän, minkä uhrin moni perhe antoi.

    Mutta tänään maa viherjöi!

    VastaaPoista
  2. Totta puhut Hymyilevä!

    On minulla tosin muistoja jo 2-2,5 vuoden iästä alkaen eli sodan loppuajoilta. Muistan senkin kun miehet palasivat rintamalta, ja heidät majoitettiin kylämme taloihin ja suuriin sotilastelttoihin. Myös kotonani oli kymmeniä sotilaita yöpymässä, lattiat täynnä miehiä pöydän alusta myöten. Loikin heidän ylitseen tätini viereen sänkyyn keskellä yötä. Myös lentokoneet ja ikkunoiden peittämiset tervapaperilla muistan, sekä karbidilampun ja sen hajun. Minulla oli majoitettujen joukossa oikein suosikkipoikakin, jota sanoin Valkeaksi pojaksi.

    Monien lasten isät olivat rintamalla menettäneet hermonsa täydelleen; minun isäni ei ollut siellä, oli jo kuusikymppinen. Mutta se renki joka palasi sodasta: hänestä voisin kirjoittaa kauhukertomuksen tai -romaanin. Joten sota kosketti raskaasti myös meidän perhettämme.

    Kiitos kommentistasi Hymyilevä ja ihanaa kesän alkua sinulle!

    VastaaPoista
  3. Viäläkin tuntuu pahalle kun heitetään ihan käypästä tavaraa pois.

    VastaaPoista
  4. Äsken tiskasin astioita ja kuulin Maamme laulun jääkiekko-ottelun voitosta Suomi-Slovakia(5-2).Laulun sanoista tuli hirveän haikea mieli, kun se muistuttaa sodanssa kaatuneita nuoriamme. Minulla on 2 poikaa 14 ja 16 v. Niin myös on ollut äideillä, jotka poikansa ovat menettäneet. Meidän on syytä olla ikuisesti kiitollisia näille ihmisille, joiden uhraukset kantoivat maamme hyvinvointiin.
    t Annu

    VastaaPoista
  5. Isopeikko:

    "Käypästä tavaraa" - tarkoititko vainajien ruumiita tuolla lausahduksella?

    Yleensä ihmisen ruumis siirretään maatumaan multaan, ei niitä jätetä jätetä maan päälle kuten eläimillä. Eläimet tosin voisivat syödä ne ihmisten ruumiit, mutta onneksi näin ei kuitenkaan tehdä.

    Peikon ajatuksen juoksu on hieman erilainen kuin meidän muiden.

    Kiitos kommentista Peikko, ja kauniita unia siellä Peikkometsässä :D

    VastaaPoista
  6. Annulle:

    Kiitos kommentistasi!

    Sitten vasta kun olemme mieltäneet toisten menetykset samoin kuin olisimme olleet itse niitä, jotka menettivät omat rakkaansa, tajuamme asian oikean merkityksen. Tajuamme sen, minkä sankarivainajat ovat puolestamme uhranneet isänmaalle.

    Ihanaa kesäiltaa sinulle Annu!

    VastaaPoista
  7. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. Oiskos isopeikko tarkoittanut Hymyilevän sanomaa, äiti säästi "pahan päivän varalle"?
    Nykyään heitetään kyllä hirveän paljon hyvää tavaraa pois. Onneksi monet hyödyntävät ja käyttävät kierrätysajatusta.

    VastaaPoista
  9. Muistan isääni, joka sairasvuoteellaan lääkkeiden vaikutuksen alla kertasi sotapelkojaan. Silloin tulivat jälleen pommikoneet mielen syövereistä taivaalle.
    Koskaan isä ei normaaliolissa puhunut sodasta siten, että olisi jotenkin valittanut. Kuitenkin voin kuvitella, miten syvälle sota on syöpynyt kaikkiin heihin, jotka ovat siellä mukana olleet.
    Isäkin joutui jättämään äidin ja vanhimman siskoni lähtiessään sotaan. Lomille tuloista hän kertoi meille muillekin lapsille, mutta taisteluista ja peloista ei koskaan. Rukoilleensa hän kyllä kertoi usein, ja oli varma siitä, että rukouksen avulla hän molemmista sodista ehjänä selvisi. Lomalle kotiin oli tietysti ihanaa tulla, joskin taas takaisin lähteminen oli raskasta. Jatkuva huoli kotonaolevista näkyy hänen kirjeistään, jotka ovat nyt minun hallussani.
    Äitini veli katosi sodan aikana, ja äiti uskoi aina hänen vielä joskus ilmestyvän, mitä ei kuitenkaan ole tapahtunut. Sinne jonnekin hän jäi.
    Koko sydämestäni toivon maailmalle rauhaa. Kuitenkin aina joku kärsii sodasta. Aina joku äiti menettää lapsensa, miehensä, perheensä ja elää jatkuvan pelon alla.
    -----
    "Vapisen vuoksenne leikkijät.
    Kaukana, aurinkoisella saarella
    ampuvat kanuunat,
    lentokone kiertää kaupungin yllä.
    Tänään on vielä rauha.
    Mutta milloin putoaa räjähtävä kuolema
    ihmetteleväin leikkijäin keskeen?
    Lapseni syntymättömäin maassa,
    häpeän maailmaa, johon tuon teidät."

    (Katri Valan runosta SYNTYMÄTTÖMILLE)
    ----
    Aili!
    Sinun oma runosi sankarivainajille on todella koskettava.

    VastaaPoista
  10. Hei Nuapur:

    Toivottavasti hän tarkoitti juuri sitä eli kierrätystä. Onhan se ruumiiden syöminenkin kierrätystä. Ja ainahan on joku joka kaiken syö, ei siitä kannata olla pahoillaan, näin luonto on asiat järjestänyt.

    Kiitos kommentistasi Nuapur :)

    VastaaPoista
  11. Moi Eila!

    Olen kuullut monien rintamamiesten pitäneen omina tietoinaan sotakokemuksensa, ja se on ollut varmasti rankkaa, kun ei ole voinut purkaa tuskaansa mihinkään. Ihme että niinkin moni heistä selvisi sodasta selväpäisinä; varmaan usko korkeimman johdatukseen on antanut voimaa ja luottamusta heille heidän raskaasta tehtävästään. Ne jotka palasivat sodasta hermot rikkinäisinä ja sielullisesti sairaina, panivat oman perheensäkin elämään helvetissä; tästä kirjoitti mm. Heikki Turunen, jonka isä käyttäytyi juuri siten.

    Uskon että viimeiset sodat on vielä monille suuri, käsittelemätön möykky; ehkäpä tämän sukupolven lapset saavat käsittelyn päätökseen.

    Monia miehiä katosi sotaan, vaikka heidän lähimpänsä ovat pitäneet toivoaan yllä viimeiseen asti. Joidenkin kadonneiden luut on löydetty ja tuotu oman kotiseudun multaan.
    ---------
    Saadakseni kosketuksen vainajiin ajattelin heitä naapurin poikina, joita he olivatkin, ihan oikeita nimiä myöten. Onhan se kohtalo: syntyä yhdessä kaksosena ja kuolla yhdessä samasta kranaatista ---.

    Katri Vala on hieno runoilija, johon pitäisi itseni paremmin tutustua :))

    Kiitos lämpimästä kommentistasi Eila ja lämmintä kesää sinulle!

    VastaaPoista

Kiitos komentistasi! ♥