Google+ Followers

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Syyskuvia Nuppolasta

Nuppolan vanha talo, vanhin osa rakennettu 1830 jälkeen. Kuva 17.09.2010 AN.
Jälleen viime yönä poika kuuli ryskettä ja melua tämän  alla olevan leikkimökin takaa. Karhun kulku käy talosta toiseen ja puutarhasta puutarhaan. Ei ole tarvis vahtia naapureita, kun pitää vahtia karhuja---.
Lasten leikkimökki ja kiikut. Mökin takana kuusi, jonka ohitse karhu kulki.
Joillakin ihmisillä ei ole muuta puuhaa kuin naapureiden vahtiminen, ja heistä juorujen kertominen. Niin vähästä se on elämä kiinni, mielestäni tosi vähästä---.

Komea kaneliomenapuu. Kuva AN.




Tässä pihassa karhu/t on vieraillut ruokaa etsimässä. Tuossa leikkimökin takana olevassa kuusessa oli riistakamera, joka ikuisti karhun silmät. Kerrotaan, että toissa yönä karhu on käynyt Perivaarassa Mikko Kurosen omenatarhassa.
Viime viikon perjantaina kävin Talolla kameran kanssa ja otin joukon syyskuvia. Tästä  syystä arvelin laittaa niitä tänne blogiini. Hyvinä vuosina omenia on ollut riesaksi asti, parhaina aikoina oli 20 omenapuuta. Joukossa on ollut myös taimesta itse kasvatettuja. Mieheni Maurin mummo, Ida Nupponen o.s. Paajanen (1891-1962), oli ahkera puutarhuri, joka oli pärekorilla (vasulla) kantanut ruokamultaa puutarhaan; ja melko hyvin on Ida-emännän puutarha säilynyt. Ida tuli emännäksi Nuppolaan tasan 100 vuotta sitten, lokakuussa. Sulhanen oli Janne (Juho) Mikonpoika Nupponen, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Ida oli puolestaan kauppakoulun käynyt, ja opetti myöhemmin aviomiehensä lukemaan. Idaa kutsuttiin kylällä aina Nuppolan emännäksi eikä Jannen Iitaksi, kuten muita vaimoja nimitettiin. Emäntiä ei ihan joka talossa ollutkaan---. Ida hoiti Nuppolan emännyyttä 52 vuotta yhteen menoon. Hänen aikanaan käytettiin talossa vielä naispalvelijoita. Vasta Idan kuoleman jälkeen saatiin taloon mm. vesijohto ja muuta koneistusta. Ida oli mielestäni hyvin esimerkillinen emäntä, hän oli myös hyvin vieraanvarainen ja ystävällinen ihminen. Mies on kertonut, että hän kävi kotikylässään Parikkalassa kokonaista kaksi kertaa tuon 52 vuoden aikana. Luulen että hän kävi vanhempiensa hautajaisissa. Kirjeenvaihto sukulaisten kanssa oli melko vilkasta. Pekka (Petter) veli oli muuttanut asumaan Amerikkaan, ja Idakin oli harkinnut sinne lähtöä. Ida oli tullut Tikkalaan Laitisen kauppaan Tikkalan pysäkille, josta Nuppolan tuleva isäntä hänet keksi. Mikko Nupponen, Jannen veli, oli toiminut kirjurina Jannen puolesta rustaten Idalle kirjeitä. Ja se naula veti! Ja Ida nai veljen, joka ei siis osannut lukea eikä kirjoittaa---. Mahtoiko hän olla petetty tai pettynyt?
Keitin toisen satsin omenahilloa, se pitää vielä pakastaa. Omenat ovat minun herkkuruokaani, sen sijaan pakastemansikoista en pidä. Olen vieläkin onnellinen siitä, etteivät silloin neljän vuorokauden sähkökatkon aikana marjapakasteet sulaneet. Kun vielä saisi niitä puolukoita; ehkä mies tuo niitä Venäjältä.
Valitan, etten saa tätä tekstiä suuremmaksi! Eilen Blogger oli niin tukossa että kirjoittaminen piti keskeyttää---.
Sain jälleen uusia ystäviä, tervetuloa Herne ja Seijastiina! Oikein hyvää loppuviikkoa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!
Ps. Jos haluatte nähdä ihan oikean karhun omenatarhassa keskellä kirkasta päivää, etsikää linkki UutisAlasin sivun oikeasta reunasta, ja painakaa sitä! Kuva ei ole otettu meiltä---. Terveisin Aili-mummo! 


12 kommenttia:

  1. Hymyilevä eläkeläinen22. syyskuuta 2010 klo 18.24

    Mikä upea talo, mikä puutarha, mikä omenapuu!

    Jo nuo muutamat tiedot Nupposen suvusta panivat ajattelemaan entisaikojen elämää; oli kuin olisi saanut katsella hetkisen ovenraosta Ida-emäntää, joka kaiken touhuamisen välissä vielä kantaa pärekorilla multaa omenapuille.

    Varmasti juoru kulki ja emäntää pidettiin sellaisena vähän ylpeänä ja vähän kummallisena. Omenoita, mitä ihmettä! Ei sellaisia ole onnenkään täällä kasvatettu! Kuulen korvissani eukkojen puheet.

    Vaan kasvatetaanpa vieläkin! Topakka Ida. Luki ja kirjoitti, varmasti myös ajatteli kaikenlaista.

    Ja tänä päivänä ihmetyttää karhut. Siellä ne vaan kaikessa rauhassa nuuskivat omenia. On turvallista täältä kaukaa naureskella niille ja pitää niitä somina köriläinä, mutta taitaapa olla toista asua niiden kanssa aivan naapureina.

    VastaaPoista
  2. Peikkokin tykkää omenoista. Ja omenahyvistä.

    VastaaPoista
  3. Hei Hymyilevä Tuula!

    Uskon minäkin että Ida-emännästä puhuttiin, olihan hän aika nuorikin taloon tullessaan emännäksi. Vanha emäntä oli jo samana vuotena kuollut eikä ollut uutta nuorikkoa valvomassa.
    Maatalon tyttärenä Ida oli varmasti osaava ihminen emännäksi, eihän entisaikaan tyttöjä pumpulissa kasvatettu. Mutta kovan elämän Ida sai osakseen: työtä tehtiin yötä päivää, aviomies joi viinaa ja poika kuoli epilepsiaan 27v. Pojan piti jatkaa talonpitoa. Siihen aikaan ja vielä kauan aikaa sen jälkeenkin, kaatumatauti oli avioeste, sitä pidettiin perinnöllisenä, vaikka se ei sitä ollut, ainakaan Einarilla. Ja työ oli siihen aikaan raskasta pientilalla, emäntä itse ensimmäisenä vähän joka paikassa.

    Ida puhui aina kirjakieltä, mies sanoo, että Parikkalan murretta, mutta minusta se oli selvää kirjakieltä. Varmaan nämä puutarha-asiat olivat Parikkalassa jo paremmin tunnettuja asioita kuin täällä Pohjois-Karjalassa, jossa vasta opeteltiin kasvimaiden laittoa ja puutarhojen perustamista. Se oli marttojen ykkösprojekti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Tikkalassakin.

    Aina joukosta erottuvaa seurataan ja parjataan.Tosin en ollut silloin sitä katsomassa. Minun aikani tuli Idan jälkeen, mutta tunsin kyllä hänet jo pikkutytöstä asti.

    Myös muualla Tohmajärvellä ja Joensuussakin on ollut oikea karhujen invaasio, kuvia on lehdet pullollaan karhujen vierailuista, jopa ihan päiväsaikaan. Omasta puolestani en pelkää, mutta lastenlasten elämä arveluttaa; varmaan myös heidän vanhempiaan. Nyt on omenatarhan ympärille viritetty sähköaita, mutta en usko sen karhu(j)a pidättelevän.

    Kiitos kommentistasi Hymyilevä ja hyvää loppuviikkoa sinulle<3

    VastaaPoista
  4. Hienoa Peikko, sitten meitä on ainakin kaksi---.

    Hyvää syksyä sinne satumetsään ja paljon hienoja tarinoita<3

    VastaaPoista
  5. Aili-mummo,
    nyt saat vähän valistaa minua maantieteellisesti. Oletko sinä Pohjois-Karjalassa? Kävin itse siellä seikkailemassa kuninkaallisena Lieksa-Pielisjärvi aikana. Nyt pidän edistyksellisenä vierailla virtuaalisesti Keski-Karjalassa. Onko meidän pääkaupunki Mikkeli? Jos on, olemme saman maakunnan 'väkkee'.
    "Ropsautetaan kättä", sanoi Antti Jussin Antti, "olemmehan saman Niemen väkkee." Näin hänen iloiset silmänsä ensimmäisen kerran elämässäni. Kaikki tunsivat minut, minä en ketään. Tiesin kuitenkin naapurini ja tunsin heidän tarinansa. Äitini piti minut ajan tasalla käydessäni kotona. Hän ei värittänyt tarinoita, ymmärsin ne oikein. Kuka hyvä, oli hyvä. Kuka luottovanki, hänetkin hyväksyttiin. Kaikki eli sulassa sovussa.
    Sitten kunta tuo sijoittajat Niemellemme. Kunta myy meidän omaa ja antaa uusrikkaille rahastusoikeuden alkuperäisten kustannuksella.
    Voi tätä elämätä! Onneksi vanhempani ovat kuolleet. He elivät lähes 100 vuotta tiettömän taipaleen takana elättäen suuren perheensä ilman kunnan apuja.

    VastaaPoista
  6. Moi Mammamia!

    Tohmajärvi kuuluu Pohjois-Karjalaan, ja nykyisin myös Itä-Suomen lääniin, vai joko se läänilaitos lakkautettiin kokonaan? Itä-Suomen läänin pääkaupungiksi nimitettiin Mikkeli. Olen muutaman kerran käynyt siellä. Olen näitä KskiKarjalanNelosten blogisteja, sitä kautta me olemme tunteneet toisemme, ainakin minä, jo kauan. Ja sitten siellä keskustelupalstalla, jossa olemme kai molemmat kirjoitelleet.

    Maailma on vääryyksiä pullollaan. Ihmetyttää kovasti, kun ministerit saattavat olla rikollisia, mitään asioista maalaisjärjellä ymmärtämättömiä - sanonko rumasti - idiootteja. Korkein taso taitaa ollakin se matalin taso; miten nämä poliitikot voivat tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä ja lakeja meitä kansaa varten, kun he itsekään eivät noudata omia säätämiään lakeja?
    Koruptoituminen on mennyt hyvin pitkälle näiden korkeiden hallitusherrojen ja poliitikkojen keskuudessa.

    On meillä siis jotakin yhteistä, joten tehdäänkö sinunkaupat?

    Kiitos kommentistasi Mammamia ja oikein hyvää loppuviikkoa sinulle<3

    VastaaPoista
  7. Moi Hannele!

    Katsopas linkistä UutisAlasin, miten karhu tepastelee omenatarhassa keskellä päivää (22.09.2010)! Joten on niitä, ja paljon, riittää joka kylälle ja kaupunkeihinkin ;)

    Kiitos kommentistasi Hannele ja hyvää loppuviikkoa sinulle ;))

    VastaaPoista
  8. On pakko ihan henkeä vetää, kun noita karhuja miettii. On se vaan aikamoinen kunkku siellä metsässä, mutta pihoista saisi pysyä vähän kauempana.
    Kävin sitten sieltä Uutis Alasimen sivulta kurkkaamassa kuningasta.
    --
    Omenapuukuvasi on aivan ihana, kuinkahan monta omenaa puussa oikein on?? Eipä taida kukaan jaksaa laskea.
    ---
    Kerrot elävästi ja hauskasti noista ajoista, kun maailma oli vielä mallillaan. Olisipa hauska elää hetken verran tuota mennyttä aikaa, eikä tätä kylmää koneitten aikakautta. Oli miten oli, eihän ihminen koskaan tyytyväinen ole, mutta toisia ihmisiä ehkä ennen huomioitiin enemmän kuin tänään. Tänään ihmiset kuolevat kaupungissa niin yksin, että saattavat olla vuosia kuolleena ilman, että kukaan kaipaa.
    --
    Nyt voit sitten nautiskella omenahillosta, kyllä se hyvää onkin, leivontaankin voi käyttää monella tavalla.
    --
    Iloisia syyspäiviä ilman karhuja sinulle.

    VastaaPoista
  9. Mikä siinä onkin, että menneisyyden
    siiven hipaisu tunttuu hyvältä,
    niin kuin nyt tämän punaisen talon asukkaista, jotka aivan voi nähdä
    tuossa pihamaalla!

    Mitenkään ei haluaisi, että
    menneet ajat ja ihmiset ja
    heidän elämänsä jäisi unohduksiin,
    vaan saisi elää, niin kuin nyt
    tämä sinun kertomuksesi toi
    esiin.

    Joskus tuntuu että siellä menneisyydessä on se paras osa
    elämää ihmisineen päivineen ja tapahtumineen. Kai se on sitä ikääntymisen nostalgiaa ;)

    VastaaPoista
  10. Hei Eila!

    Tänä syksynä on karhuja nähty hyvin paljon, osaltaan se johtuu niiden metsämarjojen puutteesta. Jostakin on niiden saatava ruokaa. Yleensä karhut syövät marjoja ja muita luonnon antimia, mutta osaavat ne tappaakin.
    Varsinkaan lapsiperheet eivät karhuja pihoihinsa toivoisi, se on turvallisuuskysymys.
    ------------
    Kuten kuvasta näet, omenia on jo puusta paljon syöty, joku alue jo kerätty paljaaksi. Nämä kaksi kaneliomenapuuta, jotka kuvista näkyvät, ovat minun ja miehen istuttamia noin 40v. sitten. Idan puista monet ovat siirtyneet muistojen joukkoon. Suuressa puussa on omenia ainakin useita kymmeniä, jopa satoja kiloja. Kyllä ne vähenevät siitä koko ajan---.
    ---------

    Nämä vanhat ajat ja talojen asukkaat ovat olleet elämässäni lähellä sydäntäni. Rakastuin niihin jo polvenkorkuisena, kun täti kertoi minulle entisistä ajoista ja ihmisistä.
    Olen halunnut välittää uusille sukupolville sitä tietoa, jonka olen saanut ja kokenut; varmaan heistäkin on ihana tietää esivanhemmistaan ja entistä naapureista ja muista sukulaisista enemmän. Ihminen tarvitsee sitä tietoa, että hänelle kasvaisi juuret sukuun, kotitaloon ja -kylään. Sanovat että juurettomalla ihmisellä ei ole hyvä olo---.
    Muuten Idan ja Jannen hääpäivä oli 21. päivä lokakuuta 1910.
    --------------
    Ihminen voi olla yksinäinen missä tahansa, jotkut ihan eristäytyvät. On sitten ihmisiä, jotka eivät tule toimeen kenenkään kanssa; he ovat hyvin vaikeita yksilöitä. Kun heidän kanssaan elämästä ei saa muuta kuin pahaa mieltä ja kyyneleitä, olen jättänyt sellaiset ihmiset rauhaan.Minusta he voivat yksinäisyydestään syyttää itseään.
    Mutta kaikki ihmiset eivät tietenkään ole sellaisia; täydellinen yksinäisyys on hirvittävä rangaistus ihmiselle!
    ----------
    Syön paljon omenahilloa jogurtin tai vaniljakastikkeen kanssa, ja ai kun se on hyvää, ja myöskin leivonnassa, kuten sanoit<3
    ----------

    Kiitos kommentistasi Eila ja oikein hyvää viikonvaihdetta sinulle<3

    VastaaPoista
  11. Hei Herne!

    Totta on mitä sanoit: menneisyydessä on nostalgiaa. On hyvä tietää, ettei se edellissukupolvien elämä ole mitään ruusuilla tanssimista ollut; se on ollut ankaraa raatamista ja tuskaa, paljolti sitä samaa mitä itse olen kokenut. Me ikäihmiset kuulumme oikeastaan jo sinne menneisyyteen, voimme elämää kaihoten muistella ja kaivata. Jotakin olemme jättäneet itsestämme näihin maihin ja rakennuksiin, ja myös ympäristöön.

    Jollakin tavalla tuntuu siltä, että nämä miehen isovanhemmat elävät yhä, olen heidät aikanaan tuntenut, olen heistä kirjoittanut, tiedän heidän historiansa. Sukumme historiaa on myös tutkinut mies, joka on tehnyt kokonaisen sukukirjan talosta ja suvusta.

    Tämän tarinan ja paljon muita suku- ja talotarinoita jätän perinnöksi omille jälkeläisilleni ja koko kyläni ihmisille---.

    Kiitos kommentistasi Herne ja oikein hyvää pyhää sinulle<3

    VastaaPoista

Kiitos komentistasi! ♥