Google+ Followers

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Angin juhlat

Eilen ja tänään on juhlittu Angia, toiseksi vanhinta lastenlasta, joka täytti seitsemän vuotta. Eilen juhlia pidettiin Rääkkylässä ja tänään tällä toisessa mummolassa. Tässä kuva Ailinkallion juhlapöydästä. Kakun olivat tehneet tytöt yhdessä äitinsä kanssa.

Älä pelkää lapseni,/ ei elämä ole sen arvoinen./
Poimi huoletta vihreä sypsressikäpy/ kauniista puusta,/ hymyile korpin varjolle,/
kun se liukuu pitkin maata,/ salli maljan helähtää sirpaleiksi sormissasi/ hätkähtämättä./
Ja kun käärme puraisee,/ pane huoletta sormi suuhusi:/
Mikään ei voi sinua vahingoittaa.// Mika Valtari

Muutamaan vuoteen ei meillä ole paljon juhlittukaan lasten synttäreitä, nyt tapahtui niin lasten äidin ehdotuksesta. Molemmat mummot ja ukit saivat omat juhlansa omassa kodissaan. Eilen oli mennyt kokonainen täytekakku, tänään ei ihan, mutta taisi olla vähemmän syöjiäkin.
Lisäksi paistoin valmiita Dallaspullia, pitsaa ja lämmitin karjalanpiirakoita, joten kaikille riitti purtavaa, joskaan Paupau ei ollut yhtään nälissään. Tietysti keitin myös munia, joita jotkut söivät pari kappaletta. Meille aikuisille kelpasi kahvi, samoin Pippurille. Muut joivat sitten mehua.

Sitten aukaistiin lahjapaketit, joita oli useamman laatuisia. Värejä, kirjoja, piirustusvälineitä ja se prinsessasetti hiuskruunuineen ja vilkkuvaloineen. Rääkkylästä oli tullut Angille hieno rannekoru, jota ihasteltiin porukalla. Oli se kaunis. Kyllä nyt tytön kelpaa näytellä kaikkea saamaansa.

Valokuvia otettiin sekä kahvipöydässä että lahjojen katseluaikana. Minäkin otin lähes 30 kuvaa, lisäksi lasten äiti kuvasi vielä enemmän. Paukku alkoi jo hermostua, oli liian kuuma ja väsymyskin painoi silmäluomia. Lopulta äiti painui taas tietsikkahommiin, kun mummon kone meni eilen illalla tilttiin. Taas otettiin kiintolevylle varmuuskopioita, jos kone sattuu hajoamaan; onhan se ollut ainakin jo kolme vuotta kovassa käytössä.
***
Eilen kävin toisen kerran Kaivolla ottamassa akupuntiohoitoa kipeisiin käsiini. Tänään on ollut jo paljon helpompi olla ja tehdä töitä, särkyäkään ei ole paljon ollut. Otin kyllä varmuudeksi myös lääkkeitä. Paljon siellä Kaivolla on ollut ihmisiä hoitoa saamassa, naisia taisi olla heistä enemmistö.

Se suvesi nyt vihdoinkin, rakennusten katot puhdistuvat. Jo 20 henkeä on loukannut itsensä Pohjois-Karjalassa, ja on saamassa hoitoa keskussairaalassa. Mauri putosi kerran talomme katolta muistaakseni 1980-luvulla, silloin häneltä luultavasti murtui selkänikama, ja myös lihaksia särkyi. Hän oli hirveillä tuskilla, kun vein hänet seuraavana päivänä terkkariin lääkärin tutkittavaksi, mutta lääkäri lähetti hänet kotiin takaisin. Monien viikkojen perästä lihakset paranivat, mutta selkävika jäi loppuiäksi.

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa kaikille lukijoille ja hyvää tulevaa viikkoa toivoo Aili-mummo!

tiistai 23. helmikuuta 2010

Luodaanko Suomeen uudelleen luokkayhteiskunta?

Jäniksenjälkiä lumipenkassa ja ketun kaivama kolo oikealla talomme edessä. Viljanjyviä linnuille tiellä vasemmalla. Kuva 20.02.2010 AN.

Mieleeni tuli lukiessani Hymyilevän eläkeläisen blogia
http://tammikuu44.wordpress.com/2010/02/22/hosselikoulua-oikeaan-amerikan-malliin/
ollaanko meillä Suomessa siirtymässä tähän Amerikan katastrofikapitalismiin, josta Hymyilevä kirjoittaa. Ensin halutaan yksityistää kaikki palvelut, sitten koulutus muuttuu maksulliseksi. Yksityistetään, yksityistetään, samoin kuin useat valtioyhtiöt jo tähän mennessä on yksityistetty. Rahat menevät tietenkin valtion suurien velkojen maksuun, koska nyt jälleen kerran on eletty velaksi. Omaisuudet siirtyvät keinottelijoiden haltuun. Muutaman vuoden perästä on taas uusi kupla räjähtämässä silmille, kiitos rikkaiden keinottelijoiden. Ja tällekö emme mahda mitään vai emmekö halua edes mahtaakaan?

Paavo Lipposen hallitukset toteuttivat jo kokoomuslaista politiikkaa kiitettävästi, mutta samaa linjaa on jatkanut innokkaasti Matti Vanhasen hallitus. Esko Ahon hallitus liitti meidät maalaiset Brysselin orjuuteen, mutta kun Aho ei menestynyt presidentin vaaleissa kävi hän opiskelemassa Amerikassa muistaakseni Harvardin yliopistossa amerikkalaisia yritys- ja muita oppeja päästen peräti Sitran johtajaksi. Manaan Ahon alimpaan helvettiin jo siksi, että hänen takiaan maanviljelijät ovat nykyään pelkkiä herrojen narreja, joita erilaiset "direktiivitarkastajat" käyvät nöyryyttämässä. Aina on menty rahamiesten ehdoilla ja heidän määräämässään suunnassa ja tahdissa.

Riittäisi jo typerän amerikkalaisuuden ihaileminen. Meillä on ollut pohjoismainen "hyvinvointiyhteiskunta", jota saamme kiittää paljosta. Koulunkäyntimahdollisuudet ovat olleet tasa-arvoisia, varattomien vanhempienkin lapsilla on olleet hyvät mahdollisuudet valmistua kunnon ammatiin. Samoin kansanterveyspuolella meillä on paljon menetettävää, yleinen sairasvakuutus ja -päiväraha sekä ennen muuta terveyskeskusjärjestelmä. Sosiaalihuolto- ja erilaiset eläkejärjestelmät ovat tärkeitä asioita jokaiselle kansalaiselle. Jos tämä kaikki tuhotaan, olemme todella heikoilla sekä kansana että yksilöinä.

Rikkaiden kelpaa hourailla siitä, että he kyllä jaksavat maksaa itse kaiken. Mutta entäs sitten me muut? Näyttää siltä, että olemme palaamassa vanhaan feodaaliseen yheiskuntaan, jossa on superrikkaat ja sitten se köyhä ihmisarvoton alamainen ja nöyrä kansa, jota sopii potkia päähän niin paljon kuin lystää.

Tähän on siis tultu AD 2010. Hyvää tiistai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Taiteilijoita ja nettirikollisia

Ellu työstää piirustusta Veneretkellä 20.02.2010. Parketti on hieman haristunut näin talvella (lattialämmitys). Kuva AN.

Koukussa

Ajattelin, että tyhmiä nuo satuolennot, joulupukki,/ hammaskeiju/ - ja aapiskukko varsinkin./
En osannut lukea, lopottelin aapista ulkoa./ Palkan se silti antoi aina./
Niin huijasin tomppelilta kukolta/ kolme kolikkoa, rusina-askin ja avaimenperän./
Vasta hiljattain tajusin:/ aapiskukko koukutti minut./
Nyt olen ollut aapiskukon bitch jo vuosia./ Minun pitää häpeämättä kaakattaa sen kunniaa,/
munia sille joka päivä sanoja, rivejä, täysiä vihkoja,/ yhä enemmän, yhä huolellisemmin/
vaikka sitten pyrstö repeäisi/ (ja vaikka avaimenperä meni hukkaan jo ennen vappua).// Sari Peltoniemi

Eilen saimme nautiskella
pikkuporukan vierailusta. Ensin syötiin ruokapöydässä tuoreiden vehnäspullien ohella munia, piirakoita ja perunaleipää, lopuksi jätskiä. Paupau ei välittänyt tarjoilusta vaan keskittyi katselemiseen ja toisten tarkkailuun pöydän päästä. Sitten kilvalla piirrettiin mummolle kuvia, jotka talletettiin tulevaa tarvetta varten.

Lasten äidille riitti puuhaa tietokoneen ääressä. Edellisenä iltana koneeseen tuli vakoiluohjelma, joka oli naamioitu Firefoxin (nettiselaimen) päivitykseksi. Sain pahalaisen F-Securen avulla ahdistetuksi nurkkaan, mutta koneen ohjelmisto vaati uusia päivityksiä, joita miniä teki seitsemän kappaletta yhtä moneen ohjelmaan. Tästä syystä jäi blogin eilen päivittämättä ja muutama kommentti vastaamatta. Joten pitäkäähän viruksentorjunta ja palomuuri kunnossa!

Olen jo useamman vuotta käyttänyt nettiselaimena juuri Firefoxia miniän kehoituksesta, mutta nyt näemmä on siihenkin kohdistunut jo vakavia hyökkäyksiä. Pitäisi aina muistaa, että netti on avoin väylä nettirikollisten hyökkäyksille. Onneksi minulla on avulias henkilö, joka pitää huolta koneestani, siitä suurkiitokset hänelle!

Oikeaan olkapäähän sattui eilen vähän, kun otin nukkuvan Paupaun syliini. Pää joutui käsivarren varaan, ja sekös sattui, onneksi sain painon siirrettyä rintakehän päälle. Käsien paraneminen on mahdottoman hidasta, jo kolme kuukautta on mennyt, ja tuskin vielä kevääseen tultaessa ovat edes terveet. Miehen veroilmoitus on loppusuoralla, kaipa se siitä. Ulkoilu ei huvita, kun ei jaksa kävellä ja on pakkanen. Tämä tietsikan ääressä istuminen kyllä huvittaisi, kun vaan takapuoli kestäisi! Ongelmansa jokaisella...

Kotikylän väki on hiljaista porukkaa, tuskin kommentin kommenttia lähes kahden vuoden aikana! Paitsi Mikko K, jolle kiitoksia!

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!


keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Hellistä punatulkkuun ja lapsenlapsiin

Even punatulkku, josta tehtiin mummolle joululahja, hiirimatto. Olisi sopinut vaikka ystävänpäiväkuvaksi, on niin sydämellinen piirustus. Kuva SN.

Maanantaina kävin taas antamassa jo kolmannen verinäytteen Hellille, ja pääsinpä lääkäriinkin diabeteshoitajan suosituksesta. Paikalla näytti olevan useita lääkäreitä, ainakin kolme, en kysellyt henkilökunnalta. Autoja ja väkeä oli terveyskeskuksessa ihan mukavasti. Henkilökunta oli tapansa mukaan hyvin ystävällistä ja palvelunhaluista. Odottelen nyt sitten tuloksia, jotka viipyvät viikon.

Eilen piipahdin tyttöjen luona muutaman tunnin ajan lapsenvahtina. Perheenisä oli juuttunut metsään ja äidin oli riennettävä apuun peräkärrin ja auton kanssa. Pidin seuraa Paupaulle, joka sisään tultuani otti jalat alleen ja huusi toisille: "Mummmo!" Isot tytöt kutsuivat mummon mukaan leikkeihinsä, mutta Paupau ei ollut sinne tervetullut; jouduin sanomaan, etten sitten minäkään voi tulla jos Paupau ei saa tulla. Leikimme sitten kahdestaan Paupaun kanssa, suosikkina olivat soivat lelut ja iso vauvanukke. Suure legotkin olivat esillä, varmaan ehkä isompien lasten jäljiltä.

Loppuajalla kävi Angi näyttämässä uutta kännykkäänsä, jonka sanoi saaneensa synttärilahjaksi. Ne ovat vasta puolentoista viikon kuluttua.
Angi soitteli musiikkia Paupaun korvaan, ja kauniit äänet kännyssä olivatkin. Kun olin lähdössä kotiin, tuli vielä mummon tyttö, Eve, antamaan mummolle pusun poskelle. Kyllä oli kivaa!

Eilen iltapäivällä järjestin mappiin viime vuoden kuitit ja verotositteet, tänään sitten vein ne verokirjanpitoon. Aamupuolella ei nettiyhteys toiminut, joten oli aikaa keskittyä siihen. Mies ei ole tehnyt veroilmoitusta koko avioliittomme aikana, huomasin näet, että se sujuu minulta paljon paremmin. Mutta nyt vanhana joskus kyllä ottaa takaraivoon, kun nämäkin asiat jäävät koko ajan minulle, ja vastuu säilyy niin kauan kuin henki pihisee.

Huokkolan tarina on vielä lähettämättä Juhanille ja Minnalle, se on nyt luultavasti viimeisellä tarkastuksella Huokkolassa. Takarajahan oli tammikuun loppu, pian on jo helmikuun loppu, joten myöhässä ollaan reilusti.

Onneksi tällä viikolla on enemmän aikaa tehdä kotihommia, joten hyvä saada joskus se veroilmoitus valmiiksi.
Oikein hyvää keskiviikkoiltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Jättiläiset, taiteilijat ja muut ystävät

Onpa miehessä kokoa ja näköä! Taiteilija Raili Näätänen ja piippua polttava Jättiläinen, hänen oma luomuksensa. Kuva AN.

Toiset meistä ovat taiteilijoita jo syntyessään, toiset vasta vanhemmalla iällä. Emäntä Raili Näätänen rupesi taiteilijaksi jäätyään eläkkeelle, kun jäi aikaa, ideoita ja voimia tehdä jotakin muuta kuin mitä ammatti vaati tekemään. Railin pajupiha on Tohmajärven Kemiessä ollut menestys matkailijoille ja paikkakuntalaisille jo monta vuotta. Tämä kuva on otettu kesällä 2007, kun kävimme miehen kanssa kuvaamassa pihaa, mutta sitten, yllätys yllätys, kameran kortti tuli täyteen ja saimme vain muutaman kuvan.

Tohmajärven kesäteatteri on aivan Railin pajupihan läheisyydessä, joten jos teatterissa on käyntiä, on helppo käydä samalla reissulla myös pajupihalla. Raililla on kukkia runsaasti pihalla ja tontilla, rouskutteleepa siellä pajuhevonenkin maukasta ruohoa. Varsinkin lintuja esiintyy joukoittain myös Railin puutarhassa. Kaikki on hyvin omaperäisesti tehtyä taidetta. Raili vetää paljon myös kansalaisopiston pajutyökursseja, joilla monet ovat olleet opettelemassa pajun käsittelyä.

Kävin eilen Kemiessä Kaivolla kokeilemassa akupunktiohoitoa kipeisiin käsiini. Hoitoa käy antamassa kahden viikon välein Lasse Leppänen Forssasta, hän on kuulemma Urpo Leppäsen veli. Puolentoista kuukauden fysikaalisen hoidon jäljiltä kädet ovat nyt vähän menneet parempaan suuntaan, mutta joskus alkaa hiipiä uskon puute mieleen. Leppäsen mielestä minulla on molemmissa käsissä tenniskyynärpää, vitsaili jopa golfkyynärpäistäkin, en tiedä onko sellaisia edes olemassa. Vastasin ettei minulla ole varaa niin elitistisiin harrastuksiin. Tämä on tulosta niistä ahkerista sauvakävelyretkistä syksyllä jäisen maan aikaan; en unissanikaan olisi voinut uskoa, että näin käy. Niin tapahtuu, kun uskoo vaikka mitä asiantuntijoita ja tekee heidän ohjeidensa mukaan. Todella tuskallista on ollut jo monta kuukautta, käsillä ei ole voinut tehdä paljon mitään, varsinkaan raskaampaa. Astioiden nostelu kuivauskaappiin on ihan mahdoton homma, siirryin pöydällä kuivaukseen. Mies vaivaisine jalkoineen on joutunut koville, koska hän on tehnyt raskaimmat työt. Ei aina voi eikä viitsi vaivata poikaa joka lähtöön, vaikka kyllä hän pyydettäessä tulee auttamaan.

Tilasin seuraavan ajan kahden viikon kuluttua, ja aion jatkaa näitä akuhoitoja muutaman kuukauden, jos saisi nähdä senkin ilon, että saisi vielä takaisin "terveet nivelrikkoiset" kädet.

Ystävänpäivätervehdyksiä on tullut jonkin verran, niistä lämpimät kiitokset! Lähetin eräälle vanhalle ystävälle Helsinkiin Tikkalan koulumuistelmat, jotka sisältävät tämän entisen kotikylän asukkaan muisteluksia kouluajoistaan. Jo seuravana päivänä hän soitti ja kiitti iloisena saamastaan lahjasta, sanoi, että olen ainoa yhdysside nykyään tänne. Ne muut ovat siirtyneet jo manan majoille yksi toisensa jälkeen.

Kutsuin lapsenlapset tänään käymään meillä, mutta he olivat halunneet mennä seurakunnan laskiaistapahtumaan koko tyttöporukalla. Paupau kävi täällä eilen isänsä ja Even kanssa, juttelimme niitä näitä vähän aikaa. Parin viikon perästä on jo Angin synttärit, lapsi täyttää silloin seitsemän vuotta. Silloin kerääntyy taas suku kyläilemään yhteen, syödään kakkua ja otetaan valokuvia, joista parhaat pannaan muistojen kirjaan.

Kaikkea hyvää kaikille lukijoille ja ystäville toivoo Aili-mummo!


perjantai 12. helmikuuta 2010

Luovuus ja kriisiytyminen

Tikkalan koulun III-IV luokka vuodelta 1977-78 opettajansa Olli Lukkarisen kanssa. Kuvassa ei ole se henkilö, josta alla olevassa blogissa kirjoitan.

Runous: Mistä minä tiedän/ mitä alitajuntani tahtoo sanoa/ tulkoon kaloja/
tai sitten ei/ minä vain poimin/ kohot pinnalta/ nopeasti veneeseen/
ennen kuin myrsky nousee/ soudan pois syvänteen päältä/ suuntaan keulan/
kohti turvallista rantaviivaa/ ja veneen kyljissä/ aaltojen ratsut korskuvat//

Ilpo Kortelainen antologiassa Ukrilahja (2002), toim. Kirsi Komulainen

Kun ihminen on kovassa kriisissä, nousee luovuus usein pelastajaksi. Näin on käynyt muun muassa itselleni moniaita kertoja. Se että olen jotenkin järjissäni, on luovuuteni ja alitajuntani ansiota. Ehkä pahin kriisi minua kohtasi vanhemman poikani kuoltua oman kätensä kautta. Ymmärrän hyvin kaikkia oman lapsensa menettäneitä vanhempia, mutta erityisen vaikea asia on, jos menetys tapahtuu itsetuhon kautta. Silloin syytökset ja erityisesti itsesyytökset hyökkäävät raivoisasti omaa itseä vastaan, tuntee olevansa syyllinen kaikkeen pahuuteen, joka on kohdannut omaa lasta ja perhettä. Tai jotkut kuulemma vain syyttävät muita, eivät koskaan itseään. Sellaisiakin ihmisiä tunnen, he eivät ota vastuuta mistään itselleen.

Kun kuolema oli tapahtunut tosiasia, minun oli pakko puhua, puhua ja puhua kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Ja hyvin monet jaksoivat, kiitos siitä heille! Paitsi oman kylän ihmiset, jotka suorastaan juoksivat minua karkuun, kun sattuivat näkemään vilahdukselta. Heiltä ei herunut sympatioita eikä osanottoa, tunsivathan he edesmenneen ja myös minut. Olin sopiva henkilö syylliseksi, myös itseni mielestä.

Kirjoitin tuskassani raatelevia runoja, joita muutamia on Hullun lehmän tanssissa. Aloitin juuri kirjoittaa blogissani Tanssi Elämänpellossa sitä jaksoa, joka kertoo poikani kuolemasta. Meni kokonaista seitsemän vuotta kunnes sain jonkinlaisen rauhaan itseni kanssa, jossa voin muistella lastani kauniilla muistoilla ja kaipauksella. Paljon itsetutkistelua ja pohdintaa se vaati, mutta ilman turruttavia lääkkeitä asiasta selvisin, vaikka lääkäri avuliaasti kirjoitti minulle koukuttavia lääkkeitä, joita onneksi en nauttinut kuin muutaman tabletin.

Joillekin vanhemmille on käynyt päinvastoin, ilman lääkkeitä ei tule unta. Minä sain nukkua ilman painajaisia, tuntui että nukkuminen auttoi alitajunnan tasolla käsittelemään asiaa, ja aikaa myöten se antoi rauhan.

Tuska on kohdattava silloin kun se tulee, ei sitä kannata lääkkeillä ruveta kiertämään. Muutoin asia säilyy käsittelemättömänä vuosikymmenet, joutuu lääkekoukkuun ja ihminen katkeroituu. Niin helposti tuomitsemme paitsi itsemme, myös muut ihmiset. Voisimme olla armollisia sekä itseämme että lähimmäisiämme kohtaan. Muutoin syyllisyys nujertaa meidät.

~~~~


Toivotan kirjailija Anna Amnellin blogini lukijaksi! Tämä oli oikein miellyttävä yllätys. Myös minä luen Annan blogeja, joita on useampia.

Oikein hyvää viikonvaihdetta kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Ovi eiliseen

Elias Kettusen perhettä Rääkkylästä. Vasemmalla edessä istuu vävy, Antti Manninen vaimonsa Ainan (os. Kettunen) ja pienen poikansa, Janne Mannisen kanssa. Kuva on otettu Viipurissa kesällä 1906.

Tartuin ovenripaan kuin eiliseen

Tartuin ovenripaan kuin eiliseen/ avasin vai suljinko/ kun silmän jäänkirkas lasi/
sälöytyi/ lumen pirstoiksi/ läpinäkymättömäksi kuuroksi/ tässä valkeudessa välimatkat katoavat/ kuin vuodet/
ja kaikkien paikkojen henki/ nyt kuin merellinen saari minussa/ jäätyy rannoiltaan kiinni toisiin/
kuin yksi ja sama päivä ja sen vuodenajat/ on nyt lumenkattama elämä/
täynnä valoa vaikka on yö, meren ja maan/ pilkkopimeä.// Kirsi Kunnas
***
Jos isäni eläisi, sanoisi:/ hyvä tyttö, hyvä,/ tätä minä tarkoitin./
Mutta isä nukkuu jo/ ja äiti ja Liisa ja,/ kaikki ne rakkaat/ joita kovasti kaipaan./
Laskeutuivat varhain levolle.// Eeva Heilala teoksessa Tuhat koivua (1978)
***
Joskus sattuu sellaisia sukusattumia, että saa joltain suvun jäseneltä vanhan valokuvan, tiedetäänpä sekin, keitä vanha kuva esittää. Mitenkään itsestään selvää ei ole, että vanhaan kuvaan olisi merkitty keitä, missä ja milloin kuva esittää. Sellaisia kuvia on runsaasti meidänkin sukualbumissamme, joista ei ole mitään tietoa. Oikein hyvällä onnelle saattaa joku hyvämuistinen sukulainen tietää, keitä henkilöt ovat. Näin on onneksi joidenkin kuvien kohdalla käynyt.

Tämäkin Kettusen ja Mannisen perhe oli nähnyt paljon vaivaa, matkustanut Rääkkylästä/Tohmajärveltä Viipuriin saakka helteisellä loppukesällä, oletan että junalla. Ehkäpä he nousivat junaan Tikkalan pysäkiltä, jossa ei vielä tuolloin ollut asemarakennusta, se valmistui vasta 1926. Kaikilla naisilla on täyspitkät hameet, jotka alkoivat lyhentyä tämän vuosikymmenen jälkeen. Kettusilla on kuvassa neljä tytärtä, joilta useimmilta lienee jäänyt jälkeläisiä. Ainakin Ainalla heitä lienee jopa satoja jo useammassa sukupolvessa. Aina oli ankaran uskovainen ihminen, joka opetti lapsilleen kurin ja herranpelon pienestä pitäen, samaa lajia oli isä Antti. Tuo sylissä oleva pienokainen, Janne, ei elänyt kuin yli 2,5v. Mieheni isä, Eero Elias, syntyi seuraavana v. 1908 ja eli 75v. Antti ja Aina Manninen saivat yhteensä yhdeksän lasta, joista vielä kaksi on elossa. Aina menehtyi lapsivuodekuumeeseen 30.12.1921 viimeisten lasten, kaksospoikien synnyttyä. Kuolinsyy oli siihen aikaan tavanomainen.

Vanhojen valokuvien kautta voimme kurkistaa jopa 100 vuotta ajassa taaksepäin. Voimme nähdä kuvasta, minkä näköisiä sukulaisemme ovat olleet, millaisessa talossa he ovat asuneet, heidän lapsensa ja perheensä ovat yleensä kerääntyneet heidän ympärilleen. Valitettavasti sen kauemmas ajallisesti me tavikset emme pääse; paremmissa piireissä maalattiin muotokuvia, joista näkee esivanhempia usean vuosisadan takaa.

Oikein hyvää keskiviikkopäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Eeva Tikan runojen mukana

Jouluna Jouhkolassa Mannisten luona noin vuonna 1973. Kuva MN.

Illan valossa/ peltoaukean yllä/ kuun läpi näkyy taivas./
Kevätillan hauras kuu,/ sylilapsen ohimossa taivaan kuulto./
Vain aikansa elämä pysyy koossa/ ja ihmisen matka on/
ikuisuudella jaollinen./ Tähän minä tyydyn.// Eeva Tikka Ukrin antologiassa Ukrilahja. Joensuu 2002

Eeva Tikka on yksi mielirunoilijoitani, vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta kun lainaan häntä. Tikka tunnetaan tasokkaana romaanikirjailijana, mutta hän on ehdottomasti myös lahjakas runoilija. Biologian opettajana Tikka tuntee hyvin luonnon ja sen lainalaisuudet, osaa paneutua mytologian ja mystiikan kautta hyvin vanhoihin asioihin. Joskus 1980-luvulla Niittylahden opistolla pidettiin runokurssit, joiden opettajina toimivat Anna-Liisa Alanko ja koulun draamanopettaja. Näillä kursseilla teimme runoperformassin Eeva Tikan ensimmäisen kokoelman, Kalliomaalauksen (ilmestyi 1987), runoista. Mielestäni se oli yksi onnistuneimmista runoesityksistä, joita olen koskaan nähnyt. Kokoelma alkaa runolla Punainen hirvi, joka pohjautuu vanhoihin kalliopiirroksiin. Muistaakseni nämä piirrokset sijaitsevat Ristiinassa, jossa Eeva Tikka on syntynyt.

Eeva Tikka asuu Hammaslahdessa Joensuun kaupungissa. Hän tuli käymään eräänä päivänä sinne meidän vieraaksemme, varmaan se oli runoperformanssin esityspäivä, ehkä kesällä 1988. Tuolloin ei runoilu merkinnyt minulle vielä sitä, mitä se tuli hieman myöhemmin merkitsemään. Kävin vuonna 1988 ainakin kaksi MSL:n runokurssia, joista toinen oli Kimmelissä Joensuussa. Niitä aikoja se oli, että aloin ihan tosissani opiskella runojen kirjoittamista, siihen asti se oli ollut vain harrastus, johon en kiinnittänyt mitään huomiota.

Lukittu kaivo ilmestyi v. 1989, ja se on minulla kirjahyllyssäni, melko ahkerasti olen sitä lukenut, ja myös eräällä runokurssilla esittänyt.
Enkeli astuu virtaan ilmestyi vuonna 1991, Rauhaan on vielä matkaa v. 1994 ja viimeinen Odotus ja ilo v. 2003. Näistä viimeistä en ole edes lukenut, mutta mielestäni nämä kokoelmat ovat uskonnollisia sävyltään.

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa ja työviikon alkua kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

torstai 4. helmikuuta 2010

Vastaus Rean haasteeseen

Unkarin parlamenttitalo usvaisena syyspäivänä 04.10.2007, oikealla on rakennustelineet. Kuva AN.

Sain muutama päivä sitten kuvahaasteen Realta, osoitteesta http://reanblogi-reanblogi.blogspot.com/2010/02/haastetta pukkaa.html
Vastaan Rean haasteeseen ja annetaan siis vahingon kiertää.

Haasteen ohjeet olivat siis tällaiset:
1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tämä kuva löytyi Budapestin kansiosta, joka on lokakuulta 2007. Edessä on mutainen Tonava-joki, takana häämöttää kuuluisa ja komea parlamenttitalo. Koska en osaa kuvankäsittelyä, jää kuva sellaiseksi kuin se on otettu.

Seuraavat neljä saavat minulta kuvahaasteen:

Mustikoita ja sananjalkoja eli Allium
Vaarinkukka
Kankaalan Pekka
Hymyilevä Eläkeläinen

Iloista mieltä ja työniloa kaikille haasteen saaneille! Tervehtien kaikkia lukijoita Aili-mummo

tiistai 2. helmikuuta 2010

Kahden pikkuprinsessan syntymäpäivä

Näkymä Ailinkalliolta 02.02.2010 klo 16.15.
.
Mummon ja ukin ihanat pikkuprinsessat, Pippuri ja Eve, täyttivät tänään viisi vuotta. Pitkä matka on kuljettu siitä, mitä neidot painoivat heti syntymänsä perästä. Pippuri painoi jotakin 2.2 kg ja Eve noin 2.6 kg. Pienempi heistä olisi sopinut vaikka esiliinan isoon taskuun.

Jotkut kävivät neitoja onnittelemassa jo viime sunnuntaina, mutta syntymäpäiviä juhlitaan nyt pitkän kaavan mukaan eli vielä ensi sunnuntainakin.

Piipahdin tänään Tohmajärvellä asioilla, ja sain ajatuksen käydä paikallisessa "marketissa" Säästömestassa. Löysin sieltä lasten toivomia pääkoristeita, prinsessan diadeemeja, mukana sormus ja vieläpä korvakorutkin. Vuoden varrella olen aina etsinyt lapsille mieleisiä ja kehittäviä askarteluvälineitä, leikkiä tai kirjoja, jotka voin sitten jouluna tai syntymäpäivänä antaa heille. Piirtämisvälineet ovat aina haluttuja, samoin vihkot ja värityskirjat, mitä mielenkiintoista löytyy. Pippurin mielihommia on koota palapelejä, hän on oikein haka niissä.

Eve antoi mummolle monta suukkoa, ja kehui, että on hyvät ja mieleiset lahjat. Otin myös valokuvia neitosista, kuten asiaan kuuluu. Vanhemmatkin tytöt huomauttivat, että kyllä hekin haluaisivat saada diadeemin vilkkuvaloilla. Toiselle heistä oikeastaan jo ostinkin, sillä synttärit ovat ihan nurkan takana.

Kyllä sitä peilin edessä pyörähdeltiin ja katsottiin kauneutta ihastuneina huuli ja silmät pyöreinä; isot siskot seisoivat kateellisina vieressä. Eve puki mekonkin päällensä, kun huomasi, ettei housupuku sovi niin kovin hyvin diadeemiin, ja sitten vielä valkoiset juhlakengät jalkoihin. Kivisormus pantiin sormeen ja riipukset korviin, mutta ne eivät tahtoneet oikein pysyä paikoillaan.

Joimme porukalla kakkukahvit, kun sähkövirta yllättäen ilmaantui kolmen ja neljän välillä iltapäivällä. Se oli ollut poikki kuulemma jostain 11 tienoilta asti; varmaan joku lumivahinko.

Vain puolitoista vuotta enää, kun tytöt menevät esikouluun. Sitten jää vielä mummon iloksi Paupau, joka ei mene eskariin vielä pitkään aikaan. Oikein ihanaa, että mummolakin on joku leikkikaveri. Onneksi mummo on niin lapsenmielinen, että osaa leikkiä lasten kanssa. Jotkut sanovat, etteivät he osaa, mutta minusta se väite on ihan outo ja kummallinen. Kyllä aikuinen aina osaa leikkiä, jos vain sitä haluaa.

Oikein hyvää tiistai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!