Google+ Followers

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Piristysnappi

Ukki istuu sohvalla palmusunnuntaina virpomavitsat käsissään.

Tämän kuvan myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein Hyvää ja rauhallista Pääsiäisjuhlaa!


Piristysnappi tuli Realta ilahduttamaan Aili-mummoa osoitteesta:
http://reanblogi-reanblogi.blogspot.com/2010/03/piristysnappi.html
Mahtavat kiitokset Realle tästä kannustuksesta!

Lähetän tämän piristysnapin edelleen Eilalle blogiin Lukien ja kirjoittaen osoitteessa:
http://lukienjakirjoittaen.vuodatus.net/

Kaikkea hyvää teille kaikille toivoo Aili-mummo!

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Helli hellii itseään...

Käpytikkakoiras lensi eräänä päivänä olohuoneen ikkunaan, ja pökertyi. Kuva AN.

Olo on välillä ollut kuin tuolla tikalla, joka makaa tiedottomana lumihangessa. Juoksuja riittää yksityislääkäriltä röntgeneihin ja muihin kokeisiin, ja sitten taas takaisin fysiatrin luokse. Ei jouda paljon kirjoittelemaan, kun pitäisi saada selväksi, mikä minua oikein vaivaa. Särkyjä on ollut pian puolivuotta, fysikaalisia hoitoja olen saanut 15 kertaa ja akupunktiohoitoja neljä kertaa. Hieman vähemmän on särkenyt kuin aloittaessani tämän rumban, joten uskon että toivoa vielä on. Vai olisiko parempi heittäytyä sängynpohjalle odottamaan kuolemaa?

Helliltä ei heltiä lähetteitä erikoissairaanhoitoon, vaan Helli on päättänyt, että potilaat hellikööt itse itseään. Näin tulee suuria säästöjä. Oman kunnan röntgenlaitteilla ei saa kuvata yksityislääkärin lähetteellä eikä myöskään ottaa laboratoriokokeita. Tohmajärven laitteet Helli aikoo myydä, näin saa johtajien palkat muutaman kuukauden maksetuksi. Ainakaan viime perjantaina 26.3. ei ollut kunnassa yhtään lääkäriä, vaan terveyskeskus sai sanoa eioota asiakkaille. Eikö olisi jo meidän tohmajärveläistenkin aika järjestää oma mielenosoitus, vai tyydymmekö maksamaan kaiken omasta pussistamme??? Kaikilla ei liene varaa siihen...

Uskon että terveyskeskuksen henkilökunta on ihmeissään tästä kehityksestä. Vielä viime vuonna oli lääkäreitä yleensä 2-3. Lokakuussa pyrin tämän vaivan vuoksi ensi kerran lääkäriin, mutta en päässyt, oli vain kaksi ylityöllistettyä lääkäriä. Marraskuussa sain ensimmäisen kortisonipiikin olkapäähäni, ja samoin toisen, joka tosin meni "harakoille". Kolmatta en saanut joulukuussa, vaan lähetteen kuntoutukseen. Ja tässä on nyt tulos...

Onhan se hyvä, että näitä kestopuheenaiheita riittää, mutta vielä parempi olisi, jos nämä terveysasiat eivät olisi joka päiväisiä valituksenaiheita. Minne ne kuntien maksamat rahat oikein menevät - eivät tunnu ainakaan menevän potilaiden hoitoon. Siitä niitä suuria säästöjä syntyy, sitä kannattaa Mari Kiviniemenkin kehua! Kiviniemi on pannut kuntien asiat ihan sekaisin, en kannata Keskustan puheenjohtajaksi!

Pian hiljennymme pääsiäiseen, me maan matoset.
Oikein miellyttävää hiljaista viikkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!


sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Pääsiäisperinteitä muistellessa

Viimevuotinen pääsiäisasetelma mummon ikkunalla. Kuva AN.

Mie virvo viina iest,/ raha iest raksuttelen,/
kohvin iest kopsuttelen,/ muna iest muksuttelen./
Kasvakuon rutost ruista,/ kaurua aumoin kaheksin/
tulkuot puhtoist potuatit,/ nauriheist kupera napaist.// Sakkola 1932, Ss. Ollikainen

Teoksesta Pääsiäispilke. Toim. Juha Nirkko (2000)

Mummoa vähän jännittää, on luvassa virpojaisia. Pikkuporukka on nyt Rääkkylän mummolassa virpomassa toista ukkia ja mummoa, ja onhan siellä myös kummeja, joita on käytävä myös virpomassa. Tämä on jokavuotinen traditio, josta ei sovi poiketa. Viikkokausia on vitsoja väkerretty äidin kanssa, joka on toiminut tämän tärkeän tehtävän ylimpänä tuomarina. Ja lasten äiti on ollut innolla mukana ihan joka vuosi, alussa sai tehdä yksin kaikki vitsatkin.

Meidän tytöt eivät pukeudu trulleiksi, vaan tulevat ihan omana itsenään. Ortodokseiltahan tämä tärkeä virpomisperinne on lähtöisin, minäkin sain tietää sen kansakoulussa. Teimme joka kevät opettajan johdolla kreppipaperiruusuilla koristetut vitsat, jotka toimme kotiin, mutta emme ketään kuitenkaan virponeet. Vaikka äitini oli syntyperältään ortodoksi, ei hän vaatinut, että häntä pitäisi virpoa. Olisi kyllä voinut hieman opettaakin ortodoksiperinnettä minulle, ei sitä olisi tarvinnut hävetä. Hän oli avioituessaan kääntynyt luterilaiseen uskoon, ehkä hän sen vuoksi vieroksui oman perinteensä opettamista. En myöskään käynyt virpomassa Tikkalan mummoa tai tätejäni.

Myös meillä on tunnettu ylläolevan kaltainen virpomaloru, jota en kylläkään nyt muista. Siksi laitoin vastaavan lorun Sakkolasta.

Ortodokseille pääsiäinen ja sitä edeltävä suuri viikko ovat kirkkovuoden tärkein tapahtuma. Meille luterilaisille piinaviikolla ei taida enää olla yhtä suurta merkitystä. Pääsiäisyön jumalanpalvelus kirkon ympärikiertämisineen on kuitenkin taitanut tarttua myös luterilaisiin, ainakin muistelen, että myös Tohmajärvellä näin on tehty. Onko tämän rituaalin alkuperäinen tarkoitus ollut pahojen henkien karkotus, sitä en tiedä. Kiirastorstaina ainakin on meillä Perivaarassa mummo ajanut tulen kanssa Kiiraa pois, isä on ollut siinä kuulemma myös mukana. Tämä tehtiin kolme kertaa sekä myötä- että vastapäivään. Myös karjataikoja mummo Kaisa-Liisa oli tehnyt ahkerasti. Hän kuoli yli viisi vuotta ennen syntymääni, joten koskaan en ole häntä nähnyt.

Kaupittaret (mummon isän suku) ovat olleet kovia tekemään varsinkin karjataikoja, pitihän omille lehmille hankkia hyvä "karjalykky", joka suojelisi eläimiä vaaroilta ja metsän pedoilta. Karhu oli kerran raadellut yhden lypsylehmän ukin veljeltä, Heikki Juvoselta perheen asuessa vielä Perivaarassa. Vuonna 1888 Heikki Juvonen osti Koirivaarasta Halolan tilan, Onkamo numero 1, jonne muutti asumaan. Kaikki perheen lapset, joita oli viisi, syntyivät Perivaarassa.

Tulevalle piinaviikolle on annettu oma nimi joka päivälle: "Malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai ja sulkasunnuntai". Tämän lorun opin äidiltäni.

Oikein hyvää virpomasunnuntaita kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Muistojenpäivä

KursiiviKuva Kaivolta 13.03.2010. Tiskin takana Pirkko Salminen. Kuva AN.

Tänään on kaksikertainen merkkipäivä: Kahdeksantoista vuotta pojan kuolemasta ja kaksitoista vuotta lehmien lähdöstä tilamme navetasta.
Kummankin päivän seuraamukset olivat erinomaisen raskaita kantaa. Poikani kuolemaa työstin aktiivisesti ainakin seitsemän vuotta, lehmistä näin unta lähes joka yö ainakin kolme vuotta.

Viimeksi mainituissa unissa olin aina salaa unissani hoitamassa ja lypsämässä karjaa, vaikka tiesin olevani eläkkeellä. Maito meni meijeriin ja maitotili saatiin, mutta pohdin jatkuvasti, miten meidän käy, kun lopetamme karjan, peritäänkö meiltä eläkkeet takaisin? No, onneksi se karjanhoito unissa ei ollut niin vaarallista, mutta jos todellisuudessa näin olisimme tehneet, silloin varmasti ei kunnian kukko olisi laulanut.

Vuonna 1998 kylässämme oli vielä 20 lypsykarjatilaa, nyt enää kuusi. Voi olla, että muutamien vuosien kuluttua niitä on jäljellä enää 2-3.
Naapurikylä Onkamo pääsi jo lypsykarjattomaan talouteen keväällä 2004.

Kun kulut jatkuvasti kasvavat, ja tulot laskevat, on siitä helppo tehdä johtopäätöksiä. Kymmenen senttiä maidon litrahinnasta pois on iso raha tuottajalle. Mitä suurempi tuottaja, sitä isompi raha. Tohmajärvellä on useita lypsyrobottitiloja, joilla on 60- 120 lehmää navetassa. Ne tilat ovat investoineet paljon euroja tuotantoonsa, miljooniakin. Ellei lainojen lyhennyksiä saada maksetuksi, ei tilallista paljon naurata. Vielä en ole huomannut konkurssi-ilmoituksia paikkakunnalla, mutta nämä jututhan kuulemma hoidetaan pankissa suljettujen ovien takana, ja kaupat tehdään suoraan ilman konkurssihuutokauppaa.

Meillä oli Tohmajärven toiseksi paras karja. Pääsimme siihen 30 vuoden jalostustyön tuloksena. Oli hirveän suuri menetys hävittää ne lehmät, mutta onneksi muutamat yksilöt pelastuivat, ja jatkavat sukuaan muualla Suomessa. Haikun jälkeläisiä löytyy mm. Etelä-Karjalasta, saattaapa olla täällä omassa maakunnassakin. Onnea vaan uusille omistajille! Olin Haikun 100 000 maitokilon tuotosjuhlissa vuosia sitten, tapasin siellä isäntäväen lisäksi myös Faban (jalostusyhdistyksen) edustajan, Auli Himasen, joka luki Hullun lehmän tanssista runojani. Esillä oli mm. pilkkaruno Eurolandiaan, Eurolandiaan, joka löytyy toisesta blogistani, Tanssi Elämänpellossa.

Haiku eli pitkän elämän , ja tuotti muistaakseni ainakin 137 000 maitokiloa, joka on melkoinen elinikäistuotos friisiläislehmälle tai holstainilaiselle, joka on nykynimitys. Haiku synnytti myös paljon lehmävasikoita, päinvastoin kuin emänsä Ulpukka. Näin se elämä jatkuu yhä meidän jälkeemmekin, sukupolvi toisensa jälkeen.

Oikein aurinkoista keskiviikkopäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Ulupukka lähti mualimalle...

Kaivon peräkamari kirjahyllyineen, jossa runokirjani Hullun lehmän tanssi ja Ruistähkähumppa ovat esillä, samoin Havutar, hyvä emäntä, jonka myös olen koonnut.

Ulupukka, miun oma musta lehmä,/ kiitos kun olit olemassa./
Kymmenen vuotta sitten kun sie
synnyt, en ymmärtäny jotta sie/ olit oikii lottovoitto/
miun oma musta lehmä./
Kiitos ystävyyvestäs. Myö aina/
ymmärrettiin toinen toistammu./ Kiitos maitokilosta jotka/
lypsit. Niilä mitattuna olit/ mittoomattoman arvokas./
Siun silimäs, Ulupukka,/ on aina miula mielessä./
Nyt sie suat käyskennellä/ taivaallisella laitumella/
missä ei sairauvet ja murreet ahista./ Nyt siula on ikkuinen kesä.//

AN teoksessa Ruistähkähumppa. Joensuu (2008)
Tämä runo on otettu esimerkkinä Edita Publishingin vasta julkaistuun oppikirjaan Lentävä lause. Äidinkieli ja kirjallisuus 9. Julkaisuluvan kysyi Riina Lahtinen tammikuussa, vasta vähän ennen julkaisua. En ole nähnyt tätä kyseistä oppikirjaa, mutta siinä on netin mukaan yli 300 sivua, ja kirjan voisi tilata tietenkin netistä. Suapas nähä tilloonko vai en, aika näyttää.

Runoblogini on myös päässyt vauhtiin, kiitos sen lukijoille! Näin saan tehdä runojani paljon entistä tunnetummaksi. Runokirjoja on ilmestynyt melkoisen suuri joukko ns. länsimurteilla, mutta tällä meikäläisellä, savo-karjalaisella murteella, varmasti melko vähän, ainakaan minulle ei sellaisia ole tullut vastaan. Voihan olla, että että alle sadan vuoden kuluttua, paljon kukaan ei puhu tai kirjoita suomea, vaan kaikki käyttävät äidinkielenään englantia, joka on maailmankieli. Tietysti kansainvälinen kieli on jokaisen hyvä oppia, silloin voi kommunikoida millä puolella maapalloa tahansa. Ruotsinkielen tarpeellisuudesta en ole ollenkaan vakuuttunut, sillä täällä Itä-Suomessa sitä ei missään tarvita. Paitsi jos lukee ruotsinkielisiä lehtiä tai kirjoja. FST5 lähettää ohjelmansa suomeksi tekstitettynä.

Eilen illalla soitti vanha tuttava Helsingistä piristääkseen minua. Vertailimme vaivojamme, ja kas, löytyipä yhteinen nimittäjä. Hänellä, 15v. minua vanhemmalla ihmisellä, on paha nivelrikko samoin kuin minulla. Hänellä särkee käsiä vuoron perään, sitten nilkkaa. Sanoi saaneensa ne sauvakävelystä. Kauppareissut ovat yhtä kidutusta, mutta siellä on käytävä aika usein, ostokset hän kantaa repussa.

Onneksi ystäväni on huumorimiehiä, sanoi että ilman sitä hän ei kestäisi. Me kumpikin nauroimme makeasti monelle vaivalle ja asialle, mieli virkistyi siitä ihan huomattavasti. Mies sanoi, että lääkäri olisi lähettänyt hänet polvinivelleikkaukseen, jossa hänelle olisi vaihdettu tekonivelet. Hän sanoi kiittäneensä ja kieltäytyneensä, menevänsä hautaan ilman leikkauksia. Aikamoinen sisupussi tämä sodan käynyt mies, mutta hänhän onkin Tikkalasta kotoisin!

Oikein hyvää pyhäiltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

torstai 18. maaliskuuta 2010

Paluu lapsuuteen

Kaivon kamarissa, seinillä valokuvakilpailun tuloksia: Aiheena talvi. Kuva AN.

Ja se metsä oli maailman sinisin/ ja vehrein se nurmikkorinne./
Ja usein vielä unissani vaellan/ ma kauas, kauas sinne./
Ja siellä oli maailman kauneimmat/ ne sinipunakukkaiset pellot./
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot/ kuin siellä ne sinikellot./
Ja muistan ne koivut ritvaiset/ siellä viheriäisessä haassa./
Ei missään niin valkeita koivuja kasva/ kuin kaukana lapsuuden maassa./
Ja koivujen läpi ei milloinkaan/ niin taivas loistele seessä./
Sen alla yhä unissani vaellan/ ja mulla on silmät veessä.// Lauri Pohjanpää

Kävin eilen Tohmajärvellä ottamassa viimeisen fysikaalisen hoidon. Päivällä jäi aikaa kyläilylle erään vanhan ystävän ja entisen naapurin luona. Jo useita kuukausia olin sitä aikonut, mutta oma raihnaisuuteni ei ollut sallinut tätä vierailua kuin vasta nyt.

Tämä vanha tuttu naapurini on ehtinyt pitkän elämänsä ehtooseen, lähentelee jo yhdeksääkymmentä ikävuottaan, ja viettää elämäänsä Pikku-Pihassa. Sain oikein positiivisen käsityksen tästä hoitopaikasta, missä ystävälläni on ikioma huone. Huoneet olivat kauniit ja valoisat, palvelu ystävällistä, tuotiinpa vieraalle ja asukkaalle tervetuliaistoivotuksena päiväkahvitkin leivoksen kera. Ystäväni näytti elämäänsä tyytyväiseltä, vaikka noin 50 vuotta lähimenneisyydestä oli pyyhkiytynyt pois hänen muististaan. Hän puhuu pääasiassa vain ajoista, jolloin eli nuoruutensa Perivaarassa, jossa minäkin asuin ja elin elämäni ensimmäiset 24 vuotta. Olen häntä lähes 20v. nuorempi; kun hänet vihittiin avioliittoon miehensä kanssa, olin juhlissa mukana ja istuin "kunniavieraana" talon tiskipöydän alla. Tämä tapahtui joulukuussa 1945.

Keskustelimme hänen kodistaan ja suvustaan. Äidin, isän ja mummon etunimi tulivat heti, kun niistä puhuimme. Hänen isänsä kuoli samana vuotena kun minä synnyin. Hänen kummejaan olivat olleet isäni ja tätini, joista puhuimme. Kertoi käyneensä useita kertoja päivässä meillä kylässä kun oli itse pienenä. Myös minä kävin jopa kolme kertaa päivässä kylässä tässä naapurissa, jossa talon isot tyttäret kampasivat säkkärän ja sotkuisen tukkani, joka oli kuin tuulenpesä.

Ystäväni huoneessa oli paljon jälkikasvun valokuvia, oli rippi- ja ylioppilaskuvia. Aprikoin mahtaakohan ystäväni muistaa heidän nimiään. Huomasin ystäväni välttelevän nimien mainitsemista, mutta sanoi kerran: "Mahtaakohan ne Miina ja Oskarikin olla jo kuolleet?" Vastasin että isä kuoli v. 1969 ja täti 1967.

Monet mukavat asiat meitä molempia kuitenkin naurattivat, ystäväni on valoisa ja optimistinen luonne, jolla on hymy herkässä. Sanoi ottavansa mahdollisimman vähän yhteyttä lääkäreihin. Aika kuluu entisaikoja muistellessa, kun on vain sopivaa juttuseuraa. Pitää muistaa käydä useammin häntä katsomassa, kun meidän juttumme sattuvat niin hyvin yksiin.

Syksyllä 2004 kävin ystävääni haastattelemassa Tikkalan koulumuistelmat kirjaan, ja silloin ystäväni muisti oli hyvässä kunnossa; vielä useita vuosia tämän jälkeenkin. Onhan se rankkaa, kun suurin osa elämästä pyyhkiytyy pois ihmisen muistista. Kun muistot häviävät, tuntuu elämäkin menetetyltä. Kaikille ei kuitenkaan tällaista tapahdu, vaan lähimuisti säilyy kirkkaana jopa yli satavuotiaaksi. Harvinaisia he kuitenkin ovat. Isäni oli yksi heistä, mutta vasta 85 ja puolivuotias kuollessaan.

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Tavataanko Kaivolla?

Tohmajärven Kaivon kahvila 13.03.2010. Kuva AN.

Isot eevat
kun meidät tehtiin,/ tuli käteen vähän runsaanpuoleisesti savea/
läiskähti ensin selän taitteeseen,/ kaksi omenaa kellahti penkille/
kasvoi kummuksi vyötärön alle,/ paisui ja halkesi kahtia/
vielä riitti kahdeksi juurevaksi pylvääksi/ joilla koko komeus seisoo// Eila Jaatinen

Kaivo on tohmajärveläisnaisten yhteisyritys, joka myy kaikenalaisia itsetehtyjä tuotteita. Suurin ja tunnetuin asia lienee leivonnaiset, karjalanpiirakat ja ruokaleipä. Yritykseen kuuluu jäseninä satoja naisia, mutta joukkoon on eksynyt joitakin miehiä, jotka myyvät tuotteitaan Kaivon kautta. Itselläni on Kaivolla myynnissä kolme kirjaa, joita olen kerran käynyt siellä esittelemässä.

Kaivolla on käsitöitä myynnissä suuria määriä, ahkerat kädet neulovat ja virkkaavat jatkuvasti. Lisäksi Kaivolla voi hierottaa itseään, saada kampauksen tai hiustenleikkuun, ottaa akupunktiohoitoja ja niin edelleen. Kaivolla voi pitää myös kokouksia, viihdyttää itseään, tavata ystäviään ja juoda kahvia. Hinnat eivät ole korkeita, vaan jopa hämmästyttävän edullisia.

Kaivo sijaitsee keskeisellä paikalla torin laidassa Kemiessä. Sinne on helppo mennä, ei portaita eikä kynnyksiä. Jokainen kävijä on sinne tervetullut, vaikkei mitään ostaisikaan; mutta parilla eurolla sieltä saa jo ison ruisleivän.

Naisen olomuodot:/ tyttö, neito/ naaras ja ihminen.//
Tytön päivät leikkiä/ neidon unelmia/ naaraan rakkautta/ ihmisen elämää/
kaikessa rikkaudessaan./ Sitä rikkaampaa/ mitä enemmän/
elämän kujanjuoksussa/ on pysynyt mukana/
tyttöä neitoa naarasta/ leikkiä/ unta/ rakkautta// Maaria Leinonen

Jälleen on uusi viikko alussa. Oikein hyvää viikon jatkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!



perjantai 12. maaliskuuta 2010

Lapsuus maakylässä

Muuan taulu (asetelma) Unkarin kansallismuseossa Budapestissä syksyllä 2007. Kuva AN.

Tohmajärveltä on tähän mennessä tullut kaksi piispaa, Eino Sormunen (1893-1972), Kuopion ensimmäinen evankelisluterilainen piispa, ja metropoliitta Ambrosius (s.1945), nykyinen ortodoksien Helsingin piispa. Tämän jutun aihe on kuitenkin ensin mainittu Riikolan kylän kasvatti, jonka savolaiset ovat myöhemmin omineet itselleen.

Eino Sormusen vanhemmat olivat talollinen Juho Sormunen ja vaimonsa Elisa o.s. Timonen. Ylioppilaaksi hän pääsi Joensuun klasillisesta lyseosta (samasta koulusta kuin Ambrosius) v. 1915, suoritti jo neljä vuotta myöhemmin teologisen tiedekunnan erotutkinnon, ja vihittiin samana vuotena (1919) papiksi.

Eino Sormunen väitteli teologian tohtoriksi v. 1933, ja hän toimi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dogmatiikan ja siveysopin professorina v. 1934-39, mistä hän siirtyi Kuopioon piispan tehtäviin (1939-1961).

Sormunen oli aikanaan johtava Luther-tutkija, joka julkaisi noin viitisenkymmentä tutkimusta tai kirjoitusta uskonnon alueelta. Myös 1948 Katekismuksen kristinoppi, jota luin rippikouluaikanani, oli pääasiassa Eino Sormusen käsialaa. Muistan vieläkin Huoneentaulun sanoman: "Mies on naisen pää". Jotenkin en ole uskonut tähän kappaleeseen, olen niin omapäinen ihminen.

Eino Sormunen on kirjoittanut myös runoja, joista löysin yhden katkelman muistelmateoksesta (sivu 120). Sormusen lapsuuden muistelmat, Lapsuus maakylässä (1948) on ollut minulle tuttu jo 1950-luvulta lähtien, jolloin kirjan ostin. Se oli ensimmäisiä kirjaostoksiani, muistaakseni opettajani Helly Sorsan suosituksesta. Tuohon aikaanhan papit ja piispat olivat erittäin korkealle arvostettuja, voisi sanoa kuluneella fraasilla "Jumalasta seuraavia".

Olen lukenut Sormusen hienot muistelmat elämäni aikana ainakin 4 -5 kertaan, joten ihan turha teos se ei ole. Sormunen kirjoittaa hyvin runollisesti ja kaihoten lapsuusmuistojaan, sanoo hänellä olleen onnellisen ja hyvän lapsuuden. Sitten Einon ollessa oppikouluikäinen, hänen rakastettu isänsä hukkuu kirkkomatkalla. Ei ollut enää itsestään selvää, että Eino pääsee oppikouluun, kun talon isäntä ja turvan tuoja oli poistunut ajasta iäisyyteen. Eino katkaisi myös jalkansa, ja oppikouluun meno siirtyi vuoteen 1907, jolloin poika oli jo 14v.

Eino Sormusella olisi ollut edellytyksiä myös kaunokirjalliseen toimintaan, vaikka tällä saralla hänen näyttönsä olivat melko vähäisiä. Savolaiset ovat omineet Sormusen omaksi kirjailijakseen, vaikka minusta se tohmajärveläisenä on melkoinen vääryys. Sormunen kirjoitti myös pienoisnäytelmiä, jotka olivat lukudraamoiksi tarkoitettuja kirjoituksia. Sormunen on ollut myös kuuluisa puhuja ja esitelmien pitäjä. Varmaan tuo hengellisen kirjallisuuden tuotteliaisuus on osaltaan ehkäissyt kaunokirjallista harrastusta, ei ole jäänyt aikaa enää siihen. Ylioppilasainettaan Sormunen sanoo "kuuluisaksi".

Eino Sormusella oli hyvin läheinen suhde kotikyläänsä ja sen ihmisiin. Riikolalaisille hän oli lahjoittanut kaikki teoksensa, jotka koulun lakkautuksen jälkeen siirtyivät kunnan kirjaston omistukseen. Muutamia vuosikymmeniä sitten Eino Sormusen eräs koulutodistus löytyi Nuppolan talon seinäpaperien välistä remonttia tehdessä. Asiasta oli Tohmajärven-Värtsilän lehdessä kirjoitus.

Joka tapauksessa, Lapsuus maakylässä on lukemisen arvoinen teos, jopa useammankin lukemisen.

Oikein hyvää viikonvaihdetta kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Mihin menee Helli?

Mannisen sukua vanhan Nuppolan rappusilla 1950-luvulla. Huivipäinen Ida-emäntä on takana vasemmalla, ja Janne-isäntä seisoo hänen vieressään. Kuva lienee Arvi Mannisen ottama. Esa Mannisen arkisto.

Lueskelin KeskiKarjalanNelosten pääkirjoitusta ja Tuunasen blogia Tänään näin: Rääkkylän kunta on tainnut suivaantua Helliin pahemman kerran, ja on kutsunut toiset kunnan neuvotteluun palvelujen järjestämisestä. Ihan aiheesta, sanoisin. Helli on mennyt ojasta allikkoon, palvelut ovat vain kallistumistaan kallistuneet ja huonontumistaan huonontuneet. Hellin ylipääjohtajana on maallikko, ei lääkäri, jo eläkeikää lähestyvä nainen. Vähintä mitä pitää tehdä, on panna Hellin johto kokonaan uusiksi tai sitten romuttaa koko systeemi, ja aloittaa alusta. Koko sosiaali- ja terveystoimi on valinkauhassa, vanhuspalvelut luistavat myös ulkomaalaislähtöisille yrityksille, jotka isolla rahalla tappavat paikalliset kilpailijansa. Kun ne on tapettu, voi sitten hoitopäivien hintaa nostaa reippaasti. Ihmisiä raahataan paikasta toiseen ja kunnasta toiseen. Omaisilla riittää myös ajelemista, kun on mentävä sinne, mihin oma sairas vanhus on viimeksi kuskattu. Myös ambulansseilla riittää kyydittäviä.

Kun en ole mikään asiantuntija, vaan pelkästään palvelujen käyttäjä, en ole paljon kirjoitellut aiheesta. Olen vain seurannut Tuunaisen tuumailuja sekä Nelosessa että hänen blogissaan, myös Esa A Luukkaisen pääkirjoituksia ja muuta aiheeseen liittyvää. Muuten, KeskiKarjalanNeloset täytti juuri äskettäin yhden vuoden: Parhaat onnittelut yksivuotiaalle!

Entiset hyvät kuntien lääkärit ovat liittyneet yksityisiin lääkärifirmoihin; vanhaan hyvään aikaan kun lääkäreitä oli riittävästi, tuskin onnistumme koskaan palaamaan. Nyt meillä on keikkalääkäreitä, jotka tulevat ja menevät viikottain tai jopa päivittäin. Diabeetikot voivat olla huolissaan, sillä ainakaan Tohmajärvellä ei ole diabeteslääkäriä, myös kunnan sitoumukset jalkojen hoidosta (yhden hoidon osamaksu vuodessa), kuulemma radikaalisti vähentyvät. Myös diabeteshoitajan vastaanotot ovat harventuneet, kun asiakaskunta ja muut työt (rokotukset) vievät paljon aikaa. Minusta meillä on erinomainen diabeteshoitaja, joka ajattelee asiakkaansa parasta.

Blogien kautta saa sekä tietoa että huvia. Olen liittänyt sivuilleni uusia mielenkiintoisia blogeja. Voi olla että jotkut näistä tippuvat ajan kanssa pois, tai sitten vain lisäilen niitä mielenkiinnon mukaan. Kommenttejakin on viime aikoina tullut kivasti, joten ihan yksinpuhelua en ole tarvinnut pitää. Myös runoblogini Tanssi Elämänpellossa on saanut lukijoita, joten hienosti menee...

Oikein hyvää tiistaipäivää kaikille toivoo Aili-mummo

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Anteeksipyyntö kukille ja muurahaisille

Katunäkymä Budapestistä lokakuussa 2007. Kuva AN.

Vahvemman oikeudella

Anteeksi vain, muurahaiset, että
tallaamme teitä lattialaattoja vasten
ja lakaisemme teitä kuin roskia
ja kylvämme myrkkyä teillenne.

Jossainhan meidänkin on asuttava,
ja olemmehan valloittaneet
tämän alueen itsellemme
ihan rehellisesti
vahvemman oikeudella.

Eeva-Liisa Kantola Ukrin antologiassa Kahdeksan minuuttia aurinkoon, toimittanut Jouko Lehtonen (1991)

Vihdoin vaihdoin hengissä oleville huonekasveille mullat isännän avustamana. Monta niistä tänä talvena on kuollut hoidon puutteeseen, koska olen ollut kipeä jo marraskuusta lähtien. - Antakaa anteeksi tämä laiminlyönti, mutta kuka tietää milloin on aika siirtyä jo muovikukkiin...Elättelen toivoa kuitenkin siitä, että paranen niin paljon että voin hoitaa niitä jäljellä olevia kasveja. Viirivehkat ja flamingonkukka ehtivät jo aloittaa kukintansa, joten niillä ainakin oli vielä energiaa. Sen sijaan ihmepensaalla näytti voimat olevan jo kohta vähissä, vaikka sekin höperö on kukkinut talven - tiedä millä.

Täällä on tänään ajettu Itärallia, SM- osakilpailua, erikoiskokeet 4 ja 5. Edellinen tuli Kiihtelyksestä UPM:n metsäteitä pitkin Kannukselle ja Riihiahoon ja siitä Lahnalammentietä Viesimontielle, josta kolme km seuraavaan ek 5, joka lähti Kostamontieltä Hammaslahteen. Miehen piti päästä sitäkin katsomaan, vaikka huippuajajat eri sarjoissa olivat jo ajaneet. Itse en ole näistä välittänyt.

Eilen kävin saamassa Jounilta hoitoa kipeisiin käsiini. Jäljellä on enää kaksi kertaa, ja ainakin muutama akuhoito. Sitten en tiedä miten homma etenee, mutta senhän aika näyttää. Ostin taas apteekista särkyvoidetta kaksoispakkauksen, käytän sitä tulehduskipulääkkeiden ohella.

Onneksi mies on minua paremmassa kunnossa, joten tulemme vielä toimeen omakotitalossa. Jos asuisin yksin, ei homma enää toimisi. Viimeksi leivoin ennen joulua, nyt ostan vain valmiiksi leivottua. Ostosten kotiin saaminen on työn takana, varsinkin maitojen ja piimän raahaaminen. Mutta syötävä on silti jotakin, vaikka ruokahalu on selvästi huonontunut. Ehkä se on särkylääkkeiden syytä...Mutta onhan minulla liikoja kiloja mistä laihtua...

Viikonvaihde on taas tullut, pitää valmistautua pyhän viettoon.
Kaikkea hyvää teille lukijoilleni toivoo Aili-mummo!

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Hauska haaste


1. Tämä haaste tuli minulle osoitteesta
http://reanblogi-reanblogi.blogspot.com/2010/02/hauska-haaste.html
Alunperin haasteketju lähti Satakielen sanoin blogista
Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla runo, novelli tai katkelma romaanista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne).
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Valitsin onnistuneimmaksi vapaamittaiseksi runokseni Ei, ei kiitos minulle, joka ilmestyi Ukrin antologiassa Kahdeksan minuttia aurinkoon 1991 ja samana vuotena omakustanteessa Elämänpelto.
Runossa esitän huumorin keinoin miesmakuani; millainen mies ei saa olla ja minkälainen hän saa olla. Jouko Lehtonen oli tuolloin Pohjois-Karjalan lääninkirjailija, joka toimitti antologian, ja samalla myös opetti ja ohjasi kirjoittamistani. Hänestä huumorilla höystetyt runoni olivat nastoja. Tämä runo syntyi nopeasti eikä sitä paljon tarvinnut paikkailla.

Ei, ei kiitos minulle/ härkätaistelijoita/ viitanliehuttajia/ palopuhujia/ eikä myöskään sovinistisikoja tai/ machomiehiä!/ Minä tarvitsen ainoastaan/ sylissäpitäjän lämpimän/ isähahmon/ ystävän, veljen, puolustajan ja/ maailman parhaan rakastajan./ Mikä lienee hänen nykyosoitteensa?/ Tuntuu aina muuttavan asunnosta toiseen./ Koskaan milloinkaan en/ häntä tavoita./ Aina hän vetää minua/ katalasti huulesta.//

Annan haasteen seuraaville:

Sofia Tanniselle

Isopeikolle



maanantai 1. maaliskuuta 2010

Sain tunnustuksen...




Iloisena yllätyksenä sain Realta tämän tunnustuksen
http://reanblogi-reanblogi.blogspot.com/

Mahtavat kiitokseni Realle :0, olen oikein otettu ja iloinen!

Tunnustus annetaan edelleen kolmelle blogiystävälle.
Tunnustuksen saavat:

Hymyilevä eläkeläinen

Blogisisko Anna Amnell

Yaelian

Lämpimät onnittelut tunnustuksen saajille!