Google+ Followers

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Vapun aattona peippo vei...





TERVESSI PEIPPOMETÄST!


Simmossimimmossi / olen ain tahtonu / ei oikkiast ol / 
ainaki luavutin kaua sit / lakkasin orottamast / 
et Kerttu kiikuttais Hannun eväskoris oven taa / 
huikkais Tervessi peippometäst! /


Ja nyy ko simmonemimmone / o laittan autos parkki mun puu al /
taittan mul piparkaakkutalost / räystäreuna syätäväks/ 


en uskallakka  otta vasta /
kiljun / väärä numero! / ja ko sekkä ei aut ni /
Susi! Susi! Mummo! Hilkka! /


Ei simmone mittän peljästy / mimmonen teke mul pesukarhunpalvelukse / 
viä pyykit pois sattest / liima postlaatikko nimiklapu /
misä luke Sennimi munnimi ja Linnunnimi /
siihe mul ei ol pilkkuaka lisättävä //


Heli Laaksonen kokoelmasta Peippo vei (2011)




Anteeksi taas, hyvät lukijat, kun en ole ehtinyt kirjoittelemaan. Pientä puuhaa on ollut ulkona, lasten kanssa ja eilen kiersin viimeisen kerran yhteisvastuuta Onkamossa. 
Maanantaina on vietävä lista ja rahat kirkkoherranvirastoon, ja kirjaston kirjat Tohmajärvelle.


Muuan oma runoni löytyy tästä linkistä.


Ja tänään on jo Vapun aatto, eli kesä on tosi lähellä. Kullanmurut ovat oleet viime viikolla vatsataudissa, ja useita päiviä kotona. Niinpä päivänä muutamana minäkin jouduin lapsenvahdiksi katsomaan pikkuisten perään. Sinä päivänä ei vatsa tainnut enää vaivata, nuorimmainen Paupau veteli pitkähköä päiväunta tuvan sohvalla, ja mummo paistoi tytöille perunarieskaa välipalaksi. Minä teen tämän rieskan valmiista perunamuusijauheesta, joten tekeminen on helppoa ja nopeaa. Mummon muusi pakkauksesta teen neljä pyöreää rieskaa pellille, jotka rei'itän ja paistan pellillä uunissa kullankeltaisiksi. Taikinaan laitan yhden kananmunan ja ohrajauhoja, leipomisessa käytän vehnäjauhoja. Ohrajauhosta saa maukkaammat rieskat kuin vehnäjauhosta.


Kypsät rieskat hävisivät alle aika yksikön pelliltä, ja nuoriso töyhtäili tyytyväisenä. Pippuri tosin mainitsi, että hän sai vain kolme palaa, joten joku oli etuillut, ja syönyt useamman, arvatenkin se "etuilija" oli ollut Eve.
~~~~
Tuolla kylillä kulkiessa sain mielenkiintoisia ja hyviä keskusteluja tapaamieni ihmisten kanssa. Aika monet minut silti tunsivatkin Onkamossa, ehkä vielä entisiltä ajoilta, mutta jotkut tunnustivat lukevansa tätä blogiani. Kiertelin ennätysmäärän taloja, ja kohtasin monia ihmisiä. Nyt olen käyttänyt kokonaista viisi iltapäivää tähän puuhaan, omasta mielestäni se on melko paljon. Paras puoli asiassa ovat ihmiset, joiden kanssa voi puhua heitä kiinnostavista asioista. Yhdessä talossa join kahvitkin. Teeveessä olivat menossa prinssi Williamin ja prinsessa Katen häät, joita unohduin katselemaan talonväen kanssa. Vihkimistilaisuus kansallispyhäkössä oli jäykkää ja muodollista, tunnelma enemmänkin kuin hautajaisissa. Ihan toisenlainen tunnelma oli tunnelma prinsessa Victorian ja prinssi Danielin häissä Tukholmassa viime kesänä; sitä sopii kaihoten muistella...


Juuri äsken sää muuttui vappuiseksi, ja alkoi sataa lunta, tosin vain vähän. Toivottavasti aamulla maa ei ole valkoinen, vaikka kylmäähän ne säätieteilijät lupailivat. Ennen aikaan oli Vappuna tavallisesti katoilla lunta, sula maa ei ollut  silloin itsestäänselvyys. Joinakin vuosina huhtikuun lopussa on ollut jo täysi kesä, mutta sitten on menty takaisin talveen...


Miniä kävi päivittämässä ulkoisen kiintolevyn, on kuulemma leviämässä paha viirus; tänään on toinen aprillipäivä, joten tiedä häntä, ketä pitäisi uskoa. Mutta kaiken varalta on hyvä päivittää aika ajoin omat tiedostonsa.


Oikein mukavaa sima- ja tippaleipäjuhlaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Upea tunnustus Eilalta


Lämpimät kiitokset vielä kerran Eilalle Lumous-blogista, joka antoi tälle blogilleni tämän kauniin tunnustuksen!


Minun pitäisi kertoa itsestäni kahdeksan sellaista asiaa, jota en ole ennen kertonut. Todella vaikeaa, koska olen kertonut lähes vaikka mitä.


1. Esi-isät ja äidit ovat asuneet Tohmajärven Onkamossa noin 300 vuotta. Simoset mainitaan jo Tohmajärven vanhimmassa rippikirjassa 1738. Suvun kantaisä oli Mikko Martinpoika Simonen (1696-1766) ja vaimonsa Riitta Mononen (1716-1779). 

2. Isäni suvun nimen ensimmäinen kantaja oli Yrjö / Jöran Juvonen (1686-1754) ja vaimonsa Maria Laasonen (1687-1740). He asuivat silloisella Kiteellä, Haponiemellä eli nykyisellä Rääkkylän Haapasalmella.


3. Juvosen suku tuli Pohjois-Karjalaan Säämingin suurpitäjästä, josta syystä suku on laskettu savolaiseksi. He olivat kastettu evl-seurakuntaan.


4. Äitini vanhemmat olivat Kontkasia, joiden vanhin nimenkantaja Iivana Mihailanpoika saapui Liperin Viinirannalle 1618.  He olivat ortodokseja.


5. Äidinäitini, Jelisaveta Simontytär Kontkanen (1894-1977) syntyi Liperin Taipaleella numerolla 11. Isä oli vuokraviljelijä. Vuonna 1911 perhe muutti Joensuuhun, josta ukkini, Simeon Kontkanen (1882-1946) sitten nai hänet, ja vei  hänet kotiinsa Tohmajärven Patsolaan numerolle 17. 


6. 1920-luvulla perhe osti maatilan Tikkalasta, numero 41, Onkamo. Ukki harjoitti maanviljelyksen ohella maasepän ammattia kuolemaansa asti. Hän oli käsistään hyvin taitava, valmisti myös nahkakengät ja teki puutöitä.


7. Äidin vanhemmilla oli viisi tytärtä ja yksi poika. Neljältä tyttäreltä jäi jälkikasvua, mutta valitettavasti kaikki serkut eivät tunne toisiaan.


8. Parin kuukauden perästä sukuseura Kontkasilta ilmestyy sukukirja, jota pieneltä osalta olen ollut tekemässä. Minulle annettiin tehtäväksi kirjoittaa ja esittää juhlaruno heinäkuisessa sukujuhlassa.


Annan tunnustuspalkinnot ja haasteen seuraaville blogeille ja niiden kirjoittajille:


1. Minttulin kuvailuja
2. Marja-Mamman päiväkirja
3. Runonpunontaa eli Anja Reginalle
4. Ajatellaan aikatherine
5. Punatulkku
6. Reanblogi
7. Unelmalle Mamman maailma-blogiin
8. Helille Tuulen kertomaa- blogiin


Esitän onnitteluni kaikille tunnustuksen saaneille! 


Olipa työläs tehtävä! Nyt esitän toivomuksen, ettei minulle enää annettaisi tunnustuksia, niihin on aika vaikea vastata kun on kertonut itsestään kaiken.


Ja loppuun vielä runo Lusikkalaatikossa


"Minä tarvitsen tilaa", / kauha tutisi. /  "Niin lihavat aina", /  haarukka pisteli. /
Ja lusikkaneito helmojaan / kovin pöyhisti. /
"Tyhmiä isot kaikki!" / pikkulusikka huuteli. /
"Näin on", veisteli herra puukko, / "tyhmiä kaikki". /


"Sinä, puukko, sentään", / lusikkaneito kihersi / ja puukkoa silmäsi, / 
"olet terävin kaikista". /


"Jo vain", sanoi puukko, / ja lusikkaneitoon katsahti. / 
"Hmm, soma", / se tuumasi. /


"Kukin pysyköön kolossaan!" / komensi kauha, /  "niin täällä pysyy rauha". /


"Joo, tietysti!" vannoivat kaikki, / etunenässä lusikka, puukko. /
(Tähän sopisi loppusoinnuksi "suukko", / ja taidankin lisätä sen, / 
sillä yöllä keittiöstä kuulin / kilinän merkillisen.)//


Hilkka Utriainen antologiassa Liian iso karuselliin). Toim. Ulla Kivekäs ( 2005)


Oikein antoisaa alkanutta viikkoa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!

torstai 21. huhtikuuta 2011

"Onko luudalla tilaa?"





ONKO LUUDALLA TILAA?


On noidalla hattu / ja luudalla kissa / ja tiukka on letti / noidan hiuksissa. /
Hyvin hyrrää kissa, / noita muikistaa suuta, / kun uljaasti tuulessa / lentelee luuta. /


Kovin kurvaa noita / ja kissa kieppaa, / silti tuuli on villi, / hatun noidalta sieppaa. //


"Alas!" kirkaisee noita, / maahan tömähtää luuta. / Eipä löydykään hattu / ihan ilman muuta. / Kunnes puskasta pilkistää / hauveli hassu; / hampaissaan hattu, / ja sen tärisee tassu.../ ...kun se pudottaa hatun / ja haukahtaa heti / (kun noita taas hattua / päähänsä veti): / "Olen tomera koira, / tomerampi kuin kukaan. / Onko luudalla tilaa? / minä tahtoisin mukaan." /


"Juu!" noita huutaa/ ja koputtaa luutaa, / taika-huiskaus-tie / ilmaan koirankin vie. //


Yli pellon ja metsän / liitelee luuta. / Koira heiluttaa häntää, / noita mutristaa suuta, /
tarraa kynsillä hattuun / kun myrsky pauhaa, / mut vihuri vinha / vie lettinauhaa! //


"Alas!" kirkaisee noita, / maahan tömähtää luuta. / Eipä löydykään nauhaa / ihan ilman muuta. /  Kunnes iloinen liverrys / rikkoo rauhan / ja vihreä lintu / tuo nokassa nauhan, / kovin kohteliaasti se kumartaa /  ja sanoo (kun noita / nauhansa saa): /
"Olen vihreä lintu, / vihreämpi kuin kukaan,/ onko luudalla tilaa? / minä tahtoisin mukaan." /  "Juu!" noita huutaa / ja koputtaa luutaa, / taika-huiskaus- tie / ilmaan linnunkin vie. ---//


Julia Donaldson teoksessa Onko luudalla tilaa, suomeksi riimitellyt Hannele Huovi,
kuvitus Axel Scheffler (2002)




Anteeksi, hyvät ihmiset! En ole voinut päivittää blogiani moneen päivään, kun nettiyhteydet eivät toimi. Vaikka Soneran linja maksaa yli 70 euroa kuukaudessa, se ei toimi tai toimii silloin kun se haluaa. Viikko on mennyt lennokkaasti, tiistaina Joensuussa, eilen Tohmajärvellä ja tänään ihan kotona. Alkuviikosta piti tehdä tekstiä vielä lisää sukukirjaa varten, meni ihan aamuyöhön asti.


Kevät on tulossa meillekin jo ihan lähiaikoina, viime yönä satoi vettä, aamulla nousi lumen sulaessa paljon sumua ilmaan. Ihan pian alkavat ulkotyöt, ja ensi viikolla olen "isojen tyttöjen" kanssa iltapäivisin.


Kiitän lämpimästi kaikkia kommentoijiani, heitä on ollut paljon, ja yhä uusia tulee!
Kiitokset Eilalle tunnustuksesta, yksittäin lukien taisi olla jo kuudes. Samanlaisia merkkejä en ole pannut useampaa, olen mainninnut vain merkin antajan nimen merkin alla. Tuskin enää löydän uusia asioita joita en ole ennen kertonut, mutta paneudun asiaan...


PItkät pyhät antavat etenkin työssä oleville ihmisille lepoa ja virkistystä, saamme tavata sukulaisia. Lähellä asuvia voimme tavata useammin, kun lähes jokaisella on auto. Juhlapyhinä tulevat pitkämatkalaisetkin kylään ukkien ja mummojen luokse. Se on juhlaa se!


Poliittisesti on jälleen mielenkiintoinen tilanne menossa yllätysvaalien jälkeen. Keskusta menetti järkyttävän suuren määrän kansanedustajan paikkoja, jonka Timo Soini Persuineen veti itselleen tuplasti enemmän ja enemmänkin.  Saadaan nähdä, miksi soppa hautuu. Kävimme mekin äänestämässä, kuten tavallista. Minun ehdokkaani ei mennyt läpi, hän oli ensikertalainen. Nyt voi Keskusta miettiä, mitä tuli tehtyä väärin; minun mielestäni niitä asioita on monta. Unohdettu ja hyljeksitty kansa maksaa takaisin omat ja toisten velat. Kaikki asiat eivät unohdu kolmessa kuukaudessa, vaikka niin väitetään...


Viime vuotinen pääsiäiskirjoitus on tässä linkissä.


Oikein mukavaa ja leppoisaa Pääsiäistä kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Palmusunnuntai ja pajunoksat



Ukki viime keväisten virpomavitsijen kanssa kotisohvalla.
Virvon, varvon tuoreeks, terveeks tulevaks vuuveks.
Sulle vitsa, mulle palkka...


Näin virpoivat jo eilen tytöt ukkia ja mummoa.
Muitakin loruja on ollut käytössä, mutta niitä eivät nämä kullanmurut ole opetelleet - vielä. Pikkuinen Paupaukin oli virpomassa toisten mukana, isosisko avusti häntä lorun lukemisessa.


Karjalan kannaksella käytiin virpomassa jo virpolauantaina. Käytössä on tapa meilläkin Värtsilässä, että virpomavitsat siunataan kirkossa. Tämä tapa tulee idästä ortodokseilta.  Minun lapsuudessani virpomavitsat  tehtiin koulussa, mutta ei niillä ketään virvottu. Tarkoitukseen on käytetty pajunoksia, joihin laitetaan paperikukkia, -suikaleita, värikkäitä höyheniä, ennen jopa kirjavia kangastilkkuja. Nykyisin tehdään koristeet silkkipaperista ja lautasliinoista. Omassa lapsuudessani käytettiin kreppipaperia, jolla koko oksa päällystettiin.


Tänä vuotena pääsiäinen on kovin myöhään, ollaanhan jo huhtikuun loppupuolella. 
Sen vaihtuva sijainti on melko monimutkainen selitettävä...


Kuvassa tämän vuotiset virpomavitsat
Ennen palkaa virpomisesta maksettiin vasta pääsiäisenä, joka voi olla vaikkapa kananmuna. Meillä se oli suklaamuna, jotka syötiin heti siinä samassa. Lasten äiti otti myös paljon kuvia kahdella kameralla, kamera molemmissa käsissä. Koettakaa, onnistuuko...


"Suomen vähälukuisen ortodoksiväestön piirissä virpominen on yhä vielä kokonaisuudessaan kirkollinen tapa. Palmusunnuntain lauantain vigiliassa pappi näet siunaa pajunoksia ja jakaa niitä jumalanpalveluksen jälkeen kaikille läsnäoleville. Kotona lapset kiiruusti koristelevat siunatut oksat tilkuin ja paperikukkasin kirjavan kauniiksi. Jos suinkin mahdollista, kukin lapsi virpoo ensiksi omat kumminsa ja saa lahjaksi piirakoita, "orehkoja", sitten muut väet ja naapurit---. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan", sanoo Kustaa Vilkuna.


Nykyään ortodokseja on maassamme jo yli 60 000, ei ihan pieni joukko. Nämä tavat eivät enää noudata kirkollisia rajoja. Uusi tapa on se, että lapset puetaan noidiksi, jotka kiertävät talosta toiseen kinuamassa "palkkaa" itselleen. Joissakin paikoin kerrotaan, että tapa on monista kiusallinen. Nämä eivät ole sukulaislapsia, vaan ihan ventovieraita. 


Noidat miellettiin entisaikaan pahantekijöiksi, ihmisiksi, jotka ovat antaneet sielunsa paholaiselle. Nykyään usko noitakulttiin on tainnut jo romahtaa, eikä enää uskota noitien kokoontuvan Kyöpelinvuorelle pitämään noitasapattia. Pääsiäisen alla, kun Jeesus kuoli pitkäperjantaina, oli vallalla pahan voimat, jotka tahtoivat turmella ihmisiltä mm. karjaonnen. Trullit kiertelivät salaa toisten navetoissa tekemässä pahojaan ja taikojaan. Noitia karkotettiin ainakin Pohjanmaalla pääsiäisvalkeilla, kokkojen polttamisella. Meillä taas ajettiin kiiraa, eli kierrettiin liävää elinavettaa palava tuppo hampaissa kolme kertaa myötä- ja vastapäivään. Näin uskottiin suojeltavan lehmiä huonolta karjaonnelta. 


Eräästä toisesta Palmusunnuntaista kirjoitin runonkin, löytyy tästä
Vietin tuon sunnuntain sairaalassa, jossa koin ihmeen...


Toinen kirjoitus, joka liittyy aiheeseen, löytyy tästä.


Perinteissä on voimaa, joka kantaa elämää eteenpäin. Syntyy myös uutta perinnettä, jotka voivat saada alkunsa vanhasta. Ortodoksit kunnioittavat hyvin syvästi omia perinteitään. Luterilaiset voivat ottaa oppia ortodokseilta, ja joitakin perinteitä on siirtynyt kirkkokunnasta toiseen. Muistelen, että Tohmajärvelläkin on kirkkoa kierretty ympäri kynttilät kädessä pääsiäisyönä, kuten ortodoksipalveluksessa konsanaan.


Oikein kaunista ja lämmintä Palmusunnuntaita teille kaikille toivottaa Aili-mummo!



keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Kyläelämää



Tikankolokerholaisia 12.4. 2011. Kuvasta puuttuu kaksi kerholaista.
Salomon Corkia Weisu
II. Luku


Minä olen Saronin cuckainen / ja cucoistus laxosa. Nijncuin ruucu orjantappurois / niin on minun arman tytärten seas. Nijncuin omenapuu medzäpuiden seas / nijn on minun ystäwän poicain seas. Minä istun hänen warjosans jota minä anon / ja hänen hedelmäns on minun curcusan makia. 


Hän johdatti minua winakellariins / ja rackaus on hänen lippuns minun päälleni. Hän wilwotta minua cucaisella / ja tuoretta minua omenalla: sillä minä olen saeras rackaudesta. Hänen wasen kätens on minun pääni alla / hänen oikia kätens halaja minua.


Minä wannotan teitä Jerusalemin tyttäret / medzäwohten ja naaras peurain cautta kedolla / ettet te herätä eli waiwa minun  armastani / sihenasti cuin hänen idze kelpa.


Testi  vuoden 1642 BIBLIASTA eli Raamatusta
~~~~~
Valitettavasti koneessani ei ole fraktuurakirjasimia, jotta olisin voinut kirjoittaa koko tuon pätkän sillä. Minusta nämä rakkausrunot ovat kauniita ja liikuttavia, ja itsensä Salomo- kuninkaan kirjoittamia.


Kuvassa nurkassa seisova mies eli Matti Ilvonen, kertoi hauskan ja puhujan mukaan tosiperäisen jutun. Entisaikaan oli Joensuussakin yleisiä saunoja. Eräs rouva meni miehensä kanssa saunomaan sinne, mutta rouva jäi jostain syystä hieman myöhemmäksi. Kun rouva tuli saunaan, oli mies kumartuneena edessä päin pesemässä kasvojaan. Tietysti rouva luuli häntä omaksi miehekseen. Hän tarttui takaapäin miehen sukukalleuksiin, heilutteli niitä, ja lauloi: "Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee..." mutta kyseessä eivät olletkaan hänen miehensä 'kulkuset' , vaan  aivan vieraan miehen. Matti kertoi, että homma meni yleiseksi nauruksi.


Jotenkin minusta tuntuu, että tätä kaskua kerrotaan muuallakin.


Kerholta pyydettiin muisteluillan järjestämistä Kassan baarilla ensi kesänä, siitä keskusteltiin ja päätettiin neuvotella asiasta. Tärkeintä oli itse kullekin saada kerrotuksi ne omat kuulumiset kahvin juonnin ohessa, jonka talon emännät, Kerttu ja Riitta Mikkonen, olivat keittäneet. Minun vuoroni oli viedä sinne kahvileipä eli tuoreet pullat.


Illalla oli vielä koululla MSL:n ja kunnan yhteinen Laiffia landella tilaisuus, jossa oli mukana sekä onkamolaisia että tikkalalaisia. Tämä järjestely oli nähty hyväksi, sillä ensi elokuusta alkaen koulupiirit yhdistyvät, ja kylämme oppilasmäärä kasvaa aika paljon. Onkamon kuudesluokkalaiset joutuvat menemään vielä Kemien kouluun, Tikkalaan kaikki lapset eivät mahdu. Myös päivähoitopuoli ei kunnolla kylässä toimi, koska eskari toimii päivähoidon tiloissa. Pitäisi siis saada lisää tilaa, mihin hoidettavat lapset ja esikoululaiset sopisivat suosiolla.


Projektilla on menossa kylätoimijoiden koulutus, jonka rahoittajina toimivat kunnat ja Pohjois-Karjalan Ely-keskus ja toteuttajana MSL:n Itä-Suomen aluekeskus. Tikkalan kyläyhdistyksestä vastasi Sari Tuuva-Hongisto, joka ei tuntunut olevan  tyytyväinen kunnan rahalliseen panokseen kyläyhdistyksille. 


Ensimmäinen koulutusilta kului aivoriihen parissa, jossa neljässä ryhmässä pohdimme kylänkehittämisideoita sekä niiden uhkia ja mahdollisuuksia. Villitkin ideat otettiin lukuun. Varmaan niitä samoja juttuja esitetään ainakin joka toisessa kylässä.


Onkamolaiset olivat lähettäneet vahvimman kärkensä tilaisuuteen esittelemään asioitaan, joukossa mm. yksi kansanedustajaehdokas, Reima Ehrukainen. Mauri Kekkonen, Onnelan isäntä, Karjalan Puutyökoulun  ja Puunsielunäyttelyn johtaja piti melkoisen puheen. Onnelassa järjestetään kursseja lapsille ja aikuisille. Hän lupasi järjestää ensi kesänä retken Pölösen elokuvakylään, jossa lisäksi olisi vielä Onnenmaa- näytelmäesitys. Onnelassa voi järjestää myös juhlia ja tilaisuuksia, ympäristö on komea hirsilinna. Linkki Onnelaan.


MSL:stä olivat mukana Suvi Kaljunen ja Marjaana Aarnio, kunnasta Liisa Laasonen.
Uskonpa että jatkoa vielä tälle projektille seuraa, saamme tavata monta kertaa.


Oikein mukavaa keskiviikkoiltaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!





sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Axel Munthe - tie Caprin huvilalle



Kansikuvassa Munthe hänen ja Victorian koirien seurassa Barbarossan linnoituksella.
Sain tehtäväksi ystävältäni Leena Lumelta tämän kirjoitustehtävän.


Olen lukenut Bengt Jangfeldtin kirjoittaman elämäkertateoksen, Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Kysymyksessä on vaativa ja hieno lukukokemus.


Tohtori Axel Munthe syntyi Ruotsissa Vimmerbyn kaupungissa 31. päivä tammikuuta 1857. Hänen isänsä oli apteekkari. Munthe sai syntymälahjakseen musiikin, josta oli hänelle iloa ja lohtua elämänsä vaikeina aikoina. 


Munthe opiskeli Pariisissa pikavauhtia lääkäriksi, ja hyvin nopeasti hän teki  tohtorinväitöskirjan, ja pääsi yläluokan suosimaksi lääkäriksi. Samalla Munthe hoiti köyhiä ilmaiseksi, ja harjoitti koko ikänsä hyväntekeväisyyttä, kohteena olivat köyhät ihmiset ja  kaltoinkohdellut eläimet, erikoisesti koirat ja linnut. 

Munthe oli erikoinen ihminen, ja halusi erikoisia ja vaarallisia kokemuksia, kuten vuorikiipeilyä. Hän sairasti nuoresta pitäen myös tuberkuloosia, josta syystä hän viihtyi talvet etelässä. Hän hoiti rahvaan ihmisten lavantautia ja koleraepidemioita itsestään välittämättä, avioitui kaksi kertaa, joista toisessa sai kaksi poikaa. Hyvin harvoin hän hän edes näki poikiaan, koska englantilainen vaimo halusi eristää isän pojistaan. Aika nopeasti Munthe pääsi Ruotsin prinsessa Victorian henkilääkäriksi  (Munthe oli naistentauteihin erikoistunut). Kaikkiaan Axel Munthe oli Victorian henkilääkärinä 37 vuotta, eli hänen kuninkallisen korkeutensa kuolemaan asti. Samalla lääkärin ja potilaan välille kehittyi myös intiimi suhde, Axelista tuli prinsessan ja myöhemmin kuningattaren rakastaja. 


Erityisen suuri vaikutus Munthella oli naisiin, joita hän hoiti gynekologin ammattipätevyydellä. Mutta Axel osasi myös hoitaa naisten monet - luulotellutkin - sairaudet. Saattoi olla, että niistä potilas jopa parani. "Hysteria" oli eräs sen ajan muotisairauksista, sen aiheutti kohtu, tiesi toinen suuri ajattelija Sigmund Freud.


Vietettyään vuosia Pariisissa Munthe hankki maata Caprin saarelta, ja vanhan roomalaisaikuisen rakennuksen, jota korjasi ja rakensi, hankki sinne suuret määrät vanhaa taidetta, jota ihaili. Eräässä kirjeessään Axel kuvailee v.1889 : "Elän melkein samoilla ehdoilla kuin köyhät ihmiset ympärilläni, ja keinotekoiset raja-aidat ovat välillämme ovat luhistuneet yksi toisensa jälkeen. Syön samaa ruokaa kuin he, ja ennen niin rauhaton mieleni tyyntyy nyt tyynesti ja nöyrästi pysyttäytymään tallatulla polulla---. Työskentelen useita tunteja päivässä pellolla ja viinitarhassa, huolehdin täkäläisistä sairaista, kirjoitan kirjeitä heidän puolestaan ja luen heille hyvin tervetulleita vastauksia---. Lukeminen  on käynyt yhä vaivalloisemmaksi---. Ainut tuntemukseni---- on yhä lisääntyvä luonnonrakkauteni ja olen alkanut ymmärtää, että läheinen suhde luontoon on minulle elintärkeä---".


Munthella oli ongelmia näkönsä kanssa, hänen toinen silmänsä jouduttiin poistamaan, toisessa säilyi osittainen näkö. Saarella oli silloin isorokkoepidemia, keväällä 1889 kaikki saarelaiset olivat Axelin hoidossa. Iltaisin Munthe opetti palvelustytölleen aakkosia, jotta hän oppisi lukemaan. Caprilaiset rakastivat auttajaansa ja tunsivat  tohtorinsa kuuluvan heidän joukkoonsa.


Näinä vuosina Munthe oli taloudellisesti ahtaalla, sillä hän käytti omat rahansa hyväntekeväisyyteen ja eläinten suojeluun. Vasta myöhemmällä iällä Munthe sai koottua taloudellista varallisuutta itselleen, jota oli hänen kuollessaan nykyrahassa melkein kaksi miljoonaa euroa.


Prisessa Victoria oli saksalainen Badenin prinsessa, syntynyt 1862. Vain 19 vuotiaana hän avioitui (ilmeisesti poliittisin perustein) Ruotsi-Norjan kruununprinssin, Gustafin kanssa vuonna 1881. Alkuaikoina syntyi parille kolme poikaa, mutta myöhemmin avioliitto ei ollut sopusointuinen, väitettiin että prinssi oli mieltynyt miehiin. Äitinsä puolelta Victoria oli sukua Ruotsin hoville, Vaasojen jälkeläinen. Pojista vanhin, Gustaf Adof syntyi 1882, ja hänestä tuli 68v. myöhemmin Ruotsin kuningas (nykyisen kuninkaan isoisä). Wilhelm syntyi kaksi vuotta myöhemmin, ja kolmas pojista, Eric syntyi 1889. Prinsessan vointi huononi huononemistaan, hän vietti myöhemmistä vuosistaan enää vain hyvin vähän aikaa Ruotsissa sairauksien takia. Alkuaan se oli lähtenyt keuhkoputkentulehduksista, ne pahenivat keuhkotuberkuloosiksi. Prinsessa vietti paljon aikaa kuivailmastoisessa Egyptissä. Hän maalasi ja valokuvasi paljon, hän oli taiteellinen ja musikaalinen. Vuonna 1891 Victoria poikkesi Ruotsinmatkallaan Caprille, jolloin hän kohtasi Munthen. Seuraavana vuotena Munthesta tuli prinsessan henkilääkäri, ja siitä lähtien he olivat lähes erottamattomat heidän välirikkoonsa, ensimmäiseen maailmansotaan asti. Axel piti vastaanottoa myös Roomassa, missä rikkaat ja ylhäiset kävivät hänellä hoidattamassa itseään. 


Axelin huvila, villa Tiberiana, oli pian yhtä maineikas kuin hänen Rooman vastaanottonsa. Siellä hän otti vastaan maailmankuuluja ihmisiä, kuten Oskar Wilden, joa kävi Anacaprilla Munthen vieraana. Moniin ihmisiin Axelin huvila teki lähtemättömän vaikutuksen. Munthella oli omat käyttäytymissääntönsä, jotka eivät olleet mitenkään kohteliaita toisia ihmisiä kohtaan. Silti häntä siedettiin ja hän jopa hypnotisoi  potilaansa, ja sai tekemään heidät tahtonsa mukaan. Munthella oli vaikutusvaltaa hallitsijoihin ja ylhäisöön nähden. Vaimonsa kanssa Muntehella ei ollut koskaan yhteiselämää, he elivät erillään avioliittonsa ajan, ja erosivat kymmeniä vuosia myöhemmin lopullisesti. Myöskään avioliittoa englantilaisen Hilda Pennington Mellorin kanssa (1907) ei voi sanoa onnelliseksi, mutta he saivat kuitenkin kaksi poikaa. Loppuvuosina he joskus sentään joskus myös tapasivat pääasiassa Ruotsissa, jonne Munthe rakensi talon, mikä jäi avioerossa Hildalle. 


Axel oli kirjoittanut teostaan Huvila meren rannalla kauan, ja suunnitellut sitä vielä kauemmin. Vihdoin 1930, juuri kuningatar Victorian kuoleman jälkeen teos ilmestyi myös ruotsiksi. Alunperin teos ilmestyi englanniksi 1929. Teoksen ruotsinkieleinen nimi on Boken om San Michele. Omistuskirjoitus oli: "KUNIGATTARELLE, Sorrettujen eläinten suojelijalle, Kaikkien koirien ystävälle"


 "Teos oli 30 vuotisen työn tulos, kertomus työstä ja kodista Caprilla, San Michellen unelmasta", sanoo Jangfeldt. Suhteestaan Ruotsin kuningattareen Munthe ei ole rivilläkään maininnut. Olen lukenut teosta vasta satakunta sivua, se on mukaansa tempaavasti ja hyvin kirjoitettu. Teoksen myötä Munthesta tuli kuuluisa, se on käännetty 40 kielelle, suomeksikin.


"Huvila meren rannalla on sekoitus fiktiota ja filosofiaa, huikeita valheita joilla on vaihtelevassa määrin todellisuuspohjaa, ja filosofisisia katkelmia, jotka punovat yhteen Munthen elämän ja ajatusmaailman johtomotiiveja..." Eläinten puolesta taistelu osoittautui siksi teoksi, joka sai ihmiset kiinnostumaan teoksesta. Munthe oli säälimättä käyttänyt varojaan ja työtään huono-osaisten eläinten ja ihmisten puolesta. 


Victorian kuoltua Axsel tapasi hänen miestään, kuningas Kustaata. Lääkärillä oli asunto Tukholman kuninkaanlinnassa, ja siellä miehet keskustelivat salaisuuksistaan kahdestaan. Näitä juttuja ei kerrottu kenellekään muulle. 


Munthe oli avustanut ihmisiä kuolemaan useasti, ja hänen päämääränsä oli kärsimyksen vähentäminen. Kun elämä kävi toivottomaksi, kärsimys lopetettiin tavallista suuremmalla annoksella morfiinia. 


Axelin elämä jatkui vuoteen 1949, helmikuuhun saakka, ikää oli jo tuolloin 91,5 vuotta. Munthella oli astma, allerginen nuha, unettomuus, kipeytynyt jalka ja melkein totaalinen sokeus. Sitä ennen Munthe oli hoitanut raha-asiansa, tehnyt lahjoituksia moneen eri tarkoitukseen, jopa suomalaisten sotalastenkin hyväksi. Vaikein tehtävä oli löytää uusi omistaja San Michellelle, hän lahjoitti sen Ruotsin valtiolle. 
Vaimoa ja poikia ei Munthen kuolinvuoteen vierellä nähty, suuri mies kuoli yksin. Axel Munthen ruumis tuhkattiin, ja pojat Malcolm ja Peter, kävivät  sirottamassa isänsä tuhkat mereen. Muuan ystävä oli varannut eri värisiä ruusuja kangaskääröön, josta ne kaadettiin mereen tuhkien jälkeen. Pojat eivät siitä mitään tienneet, ja he katselivat ihmetellen "kuin jalokivistä tehtyä huntua kellumassa laineilla möyryävässä vihreässä vedessä. Tyhjä uurna asetettiin muistoksi Stengårdenin yksityiskappelin alttarin alle". Tämän kartanon, jonka Axel oli rakentanut, ja jättänyt sen vaimollen ja pojilleen perinnöksi.


Ja tähän päätteeksi voitte lukea Leena Lumin kirjoituksen http://leenalumi.blogspot.com/2011/02/axel-munthe-tie-caprin-huvilalle.html


Oikein hyvää sunnuntai-iltaa teille kaikille toivottaa Aili-mummo!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Hyötyeläin vai ei?

Honkavaaran Perinnepihassa 2009. Aholammin isäntäväki  Mummosta vasemmalla.

Aholammin väkeä 1950-luvulla. Oik. Tauno-isäntä, edessä Vieno-emäntä, vasemmalla  Anna-emäntä. Hannu, tuleva isäntä istuu keskellä vasemmalla.
Aholammin Juho Simonen hevosajelulla vaimonsa Idan ja lastensa kanssa. Perhe asui tuolloin 1930-luvulla Onkamolla.

Ritsikat riekalleina
suluhasen puutteessa.
Kalliit hyötyhetalleet.

Van siehän outtii hyötyelläin
miun kaunis Soma.
Viiskymmentä maitokilloos
sen joka päivä
totteen näyttää.

Se siun kuulusa rakastajas 
matkustaa keinosonnin mukana
nestemmäiseen typpeen
soluttautunneena
kerran tahi kaks vuuvvessa.
Ja yheksän kuukauven perästä
putkahtaa mualimmaan
pien pyrri
navettailimoo nuuhkimmaan.

AN kokoelmassa Ruistähkähumppa (2008)
~~~~
Sain tänään lukea lehdestä hienon uutisen: Naapurimme Anna-Maria ja Hannu Simonen ovat saaneet  Helsingissä Walter Ehrströmin säätiön kultamitallin v. 2011.  Tuon mitalin saadakseen on pitänyt tuottaa ensiluokkaista (siis E+) maitoa 25v. ajan joka päivä meijeriin. Heidän meijerinsä on Osuuskunta Itämaito. Netistä löytyy kuva ja lista mitalin saajista tästä. Joukossa oli myös kaksi 50v. ensiluokkaista maitoa tuottanutta viljelijää.

Paljon Onnea teille Anna-Maria ja Hannu! Olette kovalla työllä mitalinne ansainneet!!!

Lypsykarjatilat vähenevät koko ajan. Vielä tällä hetkellä tietojeni mukaan Tikkalassa on viisi maidonlähettäjää, mutta kuinka kauan? Suurin karja taitaa olla 40 lehmää, Anna- Marian ja Hannun karja on pienempi. Navetta on rakennettu 1970-luvun alussa, ja heille hankittiin muistaakseni kylän ensimmäinen tilatankki. Vuonna 1972 mekin ostimme sellaisen, ja kolmas tankkitalo kylällämme oli Muikku. Siitä se lähti, karjaa voitiin lisätä, kun maidon lypsy, jäähdytys ja keräily oli entistä helpompaa ja nopeampaa.

Nykyään tuottajilta vaaditaan mahdottomia: lehmiä on oltava satamäärin, samoin kiintiöitä miljoonia litroja, jotka nekin on rahalla ostettava. Peltoa useita satoja hehtaareja, ja maan on silloin oltava ensiluokkaista, ei pienikuvioisia kuvikkopeltoja.
Kesällä saa ajaa traktorirallia ympäri kyliä, jos viljeysmaat ovat kilometrien päässä, se vie aikaa ja polttoainetta. Kaikki on koneistettava hampaita myöten, tai sitten apuna on käytettävä vuokrakoneita, johon monet suurviljelijät ovatkin siirtyneet. Kulut kasvavat ennätysvauhtia, mutta tuottajahinnat laskevat, useimmiten. Saattavat ne joskus muutaman sentin noustakin. Totuus on, ettei ilman maataloustukia maanviljelys Suomessa kannata, olemme maailman pohjoisin maatalousmaa.

Nyt pelkäävät meijerit raaka-aineen eli maidon saannin puolesta. Myös Itämaito. Kun EU:iin liityttiin, järjesti meijeri tuolloin kyselyn, kuinka kauan kukin tuottaja aikoo jatkaa. Ei huolta, ainakaan välittömästi. Meidänkin kylän silloisesta 20:stä maidontuottajasta on sentään jäljellä neljäsosa eli viisi. Naapurikylässä, Onkamossa,  sulki viimeinen lypsykarjatila navetan oven jo v. 2004 eli seitsemän vuotta sitten.

Naudanlihantuotanto on laskenut koko ajan, lienee noin 60 % omasta kulutuksesta. Samaan tapaan menee sianliha. Yhdestä teurassiasta tuottaja saa palkkaa vain 5 euroa, muu menee kuluihin. Voi laskea, miten paljon on sikoja oltava, jotta työstä saa elantonsa.

Maaseutukyliä on elvytetty aina silloin tällöin, ja seuraavana vuotena lyöty nuijalla päähän sen ihmisiä. Aika ajoin järjestetään oikein kampanjoita maaseutukylien elävänä pitämiseksi. Nytkin on näköjään käynnissä projekti, Laiffia landella, jonka merkeissä pidetään kyläilta Tikkalan koululla tiistaina 12.4. klo 18. Kutsuttuna on sekä tikkalalaiset että onkamolaiset pohtimaan yhdessä mitä mukavaa keksittäisiin. Pelastaako Facebook maaseutukylät ja koko maailman?

Maaseutua pelastavat Tohmajärven kunta, kylät, Keski-Karjalan Kyläkumppani, MSL ja Pohjois-Karjalan Kylät ry. Netistä löytyy tästä.

Olishan tuota mukavoo männä kuuntelemmaan, mitä heilä ois sanottavvoo. Luppoovat antoo ihan kahvittii.

Suattas olla asijan tynkee, jos tuon nuapurkylän kansa piäsis jonniillaiseen yhteistoimintaan. Ens kesänä tuloo heijjän lapset meijjän kouluun, joten homman pitäs pelata.

Jiäp sittä nähtäväks, onko tää Laiffia landella huuhaata vai suapko se aikaan jottain?

Oikeen haaskoo keskiviikkoiltoo teile lukijoile toivottaa Aili-mummo Tikkalasta!




maanantai 4. huhtikuuta 2011

Mistä voisi hankkia onnellisen lapsuuden?



Oliko hän kuuluisuus, tämä peikko?


Pieni mies ratsastaa puuhevosella...


Äiti katsoi lumoutuneena
lemmikkisilmiä,
isä laski pienenpieniä
sormia ja varpaita:
oli, oli niitä kaikkia
riittävästi.
Pikkuiset varpaat kuin helminauha.
Pikkunyrkki kuin ruusunnuppu.


Kunpa tietäisi
tämä vastasyntynyt,
arvaisi iso mies joskus
maailmanteitä tallatessaan,
miten kaunis
jokainen silmäripsi
miten tärkeä jokainen helmivarvas
miten rakas se pieni nyytti
kerran syntymähetkellä.
Tuskin uskalsivat hengittää
vaalijat
sen ihmeen äärellä,
ettei vaan mitään menisi rikki,
ettei ihme haihtuisi pois
ja jos se vain unta -
ettei se koskaan päättyisi
~~~~


Epävarma jalka
hakee haparoiden
tietään halki ilman,
ikään kuin nikotellen,
töpsähtää lattiaan
ja varpaat leviävät nauruun.
Ja koko pieni vaeltaja
hekottaa naurua,
kokovartalonaurua
kuin elämä vain hauska vitsi.
Naurettavan hauska, 
jota ei tarvitse
edes kertoa,
ei selittää.


Maaria Leinonen teoksessa Lapsuuden pilviniityt (2004)
~~~~~


Nämä runot johdattivat minut jälleen lapsuuteen ja lapsiin.


Oma lapsuuteni on kaukana takanapäin, eikä se ollut onnellinen. Miten taikoa omille lapsille onnellinen lapsuus, jos itselläkään ei ollut sellaista? Jos on vain kipeä ja häpeällinen lapsuus, ilman iloa ja naurua, vihan, riitojen ja rangaistuksien täyttämä elämä. Se on ongelma, johon haluaisin hyvän ratkaisun, ennen kuin on myöhäistä. Omien lasteni lapsuus on myös elettyä elämää, siihenkään en voi enää vaikuttaa. Mutta lastenlasteni lapsuuteen olen voinut osallistua, ja toivottavasti antaa heille onnellisia lapsuusmuistoja.


Minut kasvatettiin samoin kuin lapset tavanomaisesti 1800-luvulla, kovassa kurissa ja 'Herran nuhteessa'. Kirjoitin 'Havuttareen' luvun Nainen ja lapsi entisajan perheessä. Siteeraan siitä luvusta pätkän:
       
"Entisajan lastenkasvatus oli hyvin ankaraa eikä vitsaa ja remeliä säästetty. Muina 
rangaistuskeinoina  käytettiin  pimeässä karsinassa istuttamista, pelottelua pimeällä, ja kummituksilla. Vietiinpä pikkulapsi riiheenkin katsomaan kuollutta isovanhempaansa; muistan sen yhä kammoa tuntien. Lapsen tahto haluttiin murskata jo pienestä pitäen. Tämä oli tärkeää ainakin tyttöjen kohdalla, pitihän hänestä - Lutherin katekismuksen mukaan - hinnalla millä hyvänsä saada kuuliainen ja miehen tahtoon alistuva aviovaimo . Tuloksena tästä kaikesta oli  pelokas lapsi, joka pelkäsi pimeää ja mörköjä. Lapsia hoiti toinen lapsi tai avuttomat vanhukset. Tällä tavoin tulivat Perivaarassa hoidetuiksi jopa kahden talon lapset. Äideillä oli muita töitä, he eivät joutaneet niin vähäarvoiseen työhön kuin lastenhoitoon, leivän hankkiminen oli paljon tärkeämpää. Jo 8v. lapsen katsottiin tekevän työtä huomattavassa määrin. Tähän toi koulunkäynti 'helpotusta', mutta heti koulusta tultua piti vaihtaa työkamppeet päälle ja lähetä taas käskettyihin tehtäviin. Maalla hyvin usein piti tyttöjen hoitaa lypsykarja aamuin illoin koulunkäyntinsä ohella. Myös poikien osa oli armoton. Riihiahossa vielä 1950-luvulla oli köyhän, monilapsisen perheen pojan oltava isän kanssa savotassa tukkimetsässä ainakin puolet kouluajastaan. Poika jäi luokalleen poissaolojensa jo huonon koulumenestyksensä takia useita kertoja. Koulunkäynti katkesi 16v. kuudenteen luokkaan.


Lukeminenkin katsottiin laiskotteluksi, ainoastaan käsillä tehtyä työtä pidettiin oikeana työnä. Koulunkäynnillä kasvatettiin 'herroja', rehellinen työväki ei koulunkäyntiä tarvinnut.


Lapsia annettiin myös ventovieraiden ihmisten mukaan 'pitsettipojiksi' (tekemään pieniä palveluksia ) kuten Kustaa Emmanuel Manninen Mikkelin Hirvensalmelta. Hänestä tuli Tikkalan Mannisten sukuhaaran esi-isä.


Lasten oli opeteltava työntekoon heti kun he 'kynnelle kykenivät'. Työtehtävät kasvoivat voimien karttumisen mukaan, monesti sai ponnistella jopa yli voimiensa. 


Kuitenkin lapset osasivat silloin leikkiä ja jopa rakastaakin vanhempiaan, vaikka he olivat usein tulleet henkisesti invalideiksi. Ihmeen hyvin he silti selvisivät elämässä eteenpäin. Lapsi osaa sopeutua huonoihin olosuhteisiin merkillisen hyvin."


Toivottavasti tällaista elämää ei nykylapset tarvitse kärsiä, mutta ei se poista kasvatustehtävään kelvottomia vanhempia, jotka etenkin juovuspäissään pahoinpitelevät lapsiaan tai jättävät nämä heitteille. Lapsuus on elämän haasteellisinta aikaa, se jättää omat jälkensä jokaiseen aikuiseen.
~~~~
Kävimme entisen näytelmäporukan kanssa katsomassa Rääkkylässä Dario Fon näytelmän, Kaikki vorot eivät tule varkaisiin. Me esitimme sitä v. 1988, ja videokuvasimme sen. Näytelmälaji on farssi, mikä on haasteellinen esitettävä harrastajille, tempo on nopea, johon esityksen katsojat eivät tahdo oikein ehtiä mukaan. Katsoin ennen esitystä kertaalleen videon läpi, ja teksti palautui hyvin mieleeni. Muistin lähes koko esityksen repliikit ulkoa. En tee vertailuja, mutta sanon, ettei minua kyllä yhtään hävetä oma versiomme 'voroista'. Meitä oli Tohmajärveltä mukana kolmella autolla väkeä, ja rääkkyläläisiä ehkä saman verran. Yksi oman porukan esittäjistä on poistunut jo manan majoille, ja yksi on yli 90v, häntä emme pyytäneet katsomaan esitystä.


Olemme taas viikon alussa. Vettä sataa runsaasti, ja lumet alkavat aleta. Viime yönä ei ollut enää pakkasta, joten toivoa on kevään tulosta. Tiet ovat mahdottoman liukkaat ja hyyhmäiset, olkaa ystävät varovaisia kävellessänne, piikkikengät jalkaan!


Oikein keväistä huhtikuuta teille kaikille toivottaa Aili-mummo!