Google+ Followers

perjantai 31. elokuuta 2012

Hyvää viikonloppua Saimi Sairasen sanoin...

Pyyheliinajoutsenet. Kuva: AN.

Laulan onnesta laulun,
kevätpäivästä viritän.
Tunnen tuoksut tuomenkukkain,
onnenapilat nurmella nään.
Niitä poimin sylin täyden.
Onnenapilat sylissä,
saavat sykkimään sydämen.
Onnekkaan päivän tuovat,
vielä ihanamman illan.

- Saimi Sairanen -

Leo Karppasen ruusuja Saihossa. Kuva: Leo Karppanen.

Sydän onnesta sykähti,
laulumaille matkaeli.
Kevään kanssa kilpaa juoksi,
kukkamäellä kirpasi.
Kukat lauloi kehtolaulun,
ihanasti ilovirren.
Aamun autereen rajoilla,
illan pienissä pivoissa,
usvalammen lainehissa.
Kuului keijun kevyt tanssi.
Josta suukkoset sukelsi,
sekä hyräilyt hellät.
Kuului sirkkain suvisoitto,
jo valkeni aamunkoitto.
Päivä onnekas yleni.

- Saimi Sairanen -

Joensuu Botanian orkideoja. kuva: AN.
              Tiesitkö lintu pieni,
          joka oksalla istut.
          Kiitosvirttä visertelet.
          Että onneesi yhdyn,
          laulan laulun minäkin.
          Lauluni ilmoille ylennän,
          poutapilvelle pujotan.
          Että onneni näkyisi,
          tavoittaisi taivaan kaaren.
          Että onneen osaisivat,
          kaikki kanssani kävijät.

          - Saimi Sairanen -

Näillä tohmajärveläisen runoilijan, Saimi Sairasen sanoilla, toivottelen kaikille lukijoilleni oikein ihanaa ja kaunista viikonloppua!
                         Aili-Mummo

Ps. Runot löytyvät Saimi Sairasen runokokoelmasta Sininen tie. Nordbooks 2012.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Perinneruokia ja kaskiviljeltyä ruista

Vanha Nuppolan talo kesällä. Edessä kukkii mesiheinä.

En tiennyt, että seitsemänkymmentä on näin vaikea ikä.
Tuskin voi puhua varsinaisesta villityksestä, mutta
              tunteet:
aina valmiina läikkymään tai leimahtamaan!
Ja mikä pahinta: aina vain näihin samoihin 
lähikohteisiin (isoisä ei näe kovin kauas)
- kaiken väsymyksen ja kyllästymyksen,
kaiken turhuuden tunteen keskellä.
Sanoi Saarnaaja, ja lisäksi:
- Kun katsot peiliin, ihmislapsi, kai myönnät
että sinussa on mennyt jo kauan
lupaava vainaja hukkaan.

- Lassi Nummi -    
Arvaatteko, mikä kaukalo tämä on?
 Tuo yllä oleva kaukalo ei ole siankaukalo, ei sinne päinkään! Sillä tehdään ihmisten ruokaa: hakataan sieniä hienoksi tai hienonnetaan lihaa esimerkiksi sylttyä eli aladoobia varten. Kuvasta puuttuu työväline, jolla hakkuu tehdään, sellainenkin meillä on. Tuo kaukalo on jatkuvassa käytössä ainakin minun emännöimiseni ajan, se on Nuppolan talon vanha perintötyökalu.

Usempi kuin yksi emäntäpolvi on sillä nämä työt tehnyt, minä olen jatkanut perinnettä. Nykyaikaisempia välineitä varmaan on, mutta yleiskone tekee liian hienoa mössöä sienistä, joten en sitä käytä; kokeillut kyllä olen. Siinä samassa hienontuvat myös sipulit, jotka laitan viimeksi paloina sienien päälle. Viimeksi maustan hakkeluksen suolalla ja erilaisilla pippureilla. Sieniin voi vielä sekoittaa kermaviiliä tai vatkattua kermaa, sitä kutsutaan sienisalaatiksi. Tämä tarjotaan joko voilepipäpöydässä, jos juhlista on kysymys, tai muun ruuan lisäkkeenä tai yhdessä uusien keitettyjen perunoiden ja salaatin kanssa. Yleensä joulupöydässä meillä on aina sienisalattia. Poika odottaa sitä myös, koska ei saa sitä omassa joulupöydässään. Ja lähetän minä muutaman rasian sienisalattia pojalle; joka syksy hän tuo minulle sieniä, joitan laitan ruuaksi. Haaparouskuja teen suolasieniksi sankoon kellariin, josta mies käy niitä minulle hakemassa.

Rouskuja ei miesväki ole vielä löytänyt, mutta kanttarelleja on tullut ihan kiitettävästi. Tattejakin tuntuu olevan kehnosti. Kiihtelysksen Tattikarnevaaleissakaan niitä ei paljon löytynyt, joten ilmiö lienee yleinen tällä seudulla...

Entisajan jalkineet, joita käytettiin mm. kaskenpoltossa.


Nämä jalkineet uskoisin teidän kaikkien tunnistavan, ne ovat vanhat kunnon tuohivirsut. Siistiä työtä, niitä on myyty matkamuistoiksi tai koriste-esineiksi. Kuten näette, ne ovat ihan käyttämättömät, ei ne minulle mahtuisikaan. Isä kertoi, että Kaisa-mummo tekaisi nopeasti virsuparin, milloin tarvis oli. Kaskenpoltossa ne olivat olleet välttämättömät. Tuohi kestää märkänä paljon kuumaa ennen kuin se syttyy palamaan. Kaskea vierrettiin puukangella, eli palamaan pantuja puita siirreltiin huonosti palavasta paikasta paremmin palavaan paikkaan. Kaskettavalta alueelta oli aikaisin keväällä kaadettu puut maahan, jossa ne saivat kuivua ainakin loppukesälle. Sitten kaivettiin oja kaskialueen ympärille, jotta tuli ei leviäisi muuhun metsään, ojassa sai tietysti olla vettä, sitä tarvittiin sammutuksessa. Miehillä ja naisilla oli käsissään hoskat, eli noin kolmimetriset puun taimet, joilla lyötiin sammutettavaa kohdetta. Mukana saattoi toki olla isompia lapsiakin, ihan pieniä ei niin vaarallisen työhön haluttu. Kun kaski oli jäähtynyt, se kynnettiin puuauralla eli uatrala, ja lopuksi risukarhilla harattiin. Sitten voi kylvää ruista tai kaskinaurista.

Kaski piti vielä aidatakin sortoaidalla. Siihen koottiin päällekkäin palamatta jääneitä puunrunkoja tai tuoreitakin puita. Aita oli siksi, etteivät lehmät päässeet metsässä laiduntaessaan syömään kallista leipäviljaa...

Iisakki Rautiaisen talo Tikkalassa Mannisen talon lähellä. Viljakuhilaat tai -kuusikot edessä.

Kun vilja oli valmista eli tuleentunutta (eli jyvä oli kova, ja se rasahti hampaissa), vilja leikattiin sirpillä käsin. Silloin oli väkeä pellolla, oli leikkaajia ja sitojia. Näitä viimeksi mainittuja oli vähemmän. Sitojat tekivät lyhteen, jonka sitoivat oljista tehdyllä pannalla lyhteen tyvipäästä. Sitten ruiskuhilas pystytettiin tyvipuoli maahan, ja päälle vielä pantiin yksi lyhde taitettuna poikkipäin. Tämä oli ulkokuivausta. Jonkin viikon päästä lyhteet ajettiin riiheen, ja ahdettiin ylös parsille kuivumaan. Sinne sopikin monta hevoskuormaa näitä lyhteitä. Kun ahos oli pantu, riihtä alettiin lämmittää, ja sitä jatkui pari-kolme päivää. Riihi sai hieman jäähtyä, sitten lyhteen puitiin varstoilla (meillä riusoilla) permannolla. Jyvät irtosivat puidessa tähkistä lattialle. Lopuksi vilja tuuletettiin käsin tai koneella. Tämä oli puhdistusvaihe. Sitten vilja vietiin myllyyn jauhettavaksi. Myllyjä oli monta lajia, alkeellisimmat olivat käsikivet, oli tuulimyllyjä ja vesimyllyjä. Jos oli kiire saada uutispuuroa, käytettiin monesti käsikiviä. 

Valmiista seulotuista jauhoista emäntä paistoi ruisleivän, joka oli yleensä mukana päivän joka aterialla, paitsi puuron kanssa: ei ollut tarpeen syödä kahta erilaista Jumalan viljaa, kuten ennen sanottiin...

Näin tehtiin Nuppolassakin vuosisatoja, nykyisin leipä ostetaan 99 prosentissa kaupasta tai kuten me, Kaivolta. Mutta se on kotona paistettua, ehtaa suomalaista ruisleipää, jolle monet eivät tunnu arvoa antavankaan...

Rehti suomalainen ruisleipä.


Odotan tänne hetken päästä koululaisia tankkaamaan piirakoita, perunaleipää, munia, jätskiä ja mitä mieleen tulee. Koulun alettua tytöt ovat käyneet melkein joka päivä.  Mummo on lapsille kaiken varalta hyvä olla olemassa, joka hetki lasten vanhemmat eivät voi olla kotona.  Varsinkin sairaspäivinä mummo on erittäin tarpeellinen, sairasta lasta ei voi päivähoitoonkaan viedä, eikä mennä sairaana kouluun.

Pitkästä aikaa tänään on poutapäivä, jospa tällaisia olisi enemmän, viljatkin valmistuisivat aikanaan, ja saataisiin ne puiduiksi hyvissä ajoin. Alavat ja vetiset pellot ovat melko varmasti tuhoon tuomittuja tänä syksynä...Tikkalassa on kovapohjaisia peltoja, hietamoreenimaita, ja rinnepeltoja. Tosin vähiin ovat viljelijät käyneet ja tämän ammatin harjoittajat. Lieneekö muutaman sukupolven kuluttua enää yhtään viljelijää koko kylässä, se jää minulta ehkä näkemättä...

Oikein ihanaa ja kaunista loppuviikkoa kaikille lukijoille toivottaa Aili-Mummo!

maanantai 27. elokuuta 2012

Keittiöhaaste


Sain tämän hasteen Sylvi blogista, Elämää luonnossa. Kiitos Sylvi!



Keittiön sydän on tietenkin sähköliesi, mutta on minulla puuliesikin, ja mikro, joista ei tullut otettua kuvaa...




Mitä juuri nyt liedellä teen? Freesaan parhaillaan näitä kanttarelleja.
Mieheni kävi poimimassa ne metsästä...

Lieden yläpuolella on tietysti tuuletin, joka kerää käryt ulkoilmaan. Ja sen lisäksi maustekaappi, josta on kätevää ottaa mausteita, joita tarvitsee.




Tämä astiakaappi on pesupöydän vasemmalla puolella, siinä on talon paremmat kahviastiat. Arkiastiat on pesualtaiden oikealla puolella, ja kuivauskaapissa on kuivattavat...


Kahvi on parhaillaan tippumassa, tuleekohan meille vieraita?


Oikealla oleva teenkeitin on käytössä aamulla, vedenkeitin tarvittaessa (keskellä).


Jää- ja pakastekaapit ovat istuessamme selkämme takana, siitä on lyhyt matka nostaa ruokia ja juomia pöytään.


Astianpesukone sijaitsee lieden vieressä. Apulainen on tiskannut, ja se on palvellut jo 16 vuotta  minua uskollisesti, kuten muutkin keittiökoneemme. 


Ei niitä vieraita tullutkaan, siksi juomme päiväkahvit kahdestaan, ja herkuttelemme jäätelöllä pyhän kunniaksi.

Tehtävänä oli nimetä haaste eteenpäin, ja lähetän haasteen seuraaville:

Maikulle Maijan monenmoista murua blogiin...
Maijulle Syksy Männiköllä blogiin...
Mummelille Himmun ja mummun arkea ja juhlaa blogiin!

Lisäksi jokainen teistä joka haluaa osallistua tähän haasteeseen, voi sen mielihyvin tehdä. Rakastan nähdä teidän blogiystävieni keittiöitä...;))))

Toivotan kaikille lukijoille ja haastetuille oikein hyvää ja kaunista elokuun viimeistä viikkoa!
                                  Aili-Mummo


perjantai 24. elokuuta 2012

"PUNERTAA MARJAT PIHLAJAN..."

"Punertaa marjat pihlajan, kuin verta niillä ois!" Kuva AN.

LAULU KESÄLLE

Laulan siipien kesälle.
Kuin aamu, kuin tuuli, kuin aamutuuli
puhkeaa siipien kesä. Kuin myrskytuuli.
Ohitse, ylitse, kauas
aukeaa siipien kesä.

Ken ei uskaltanut mukaan,
jäi,
ja saapuu siipien syksy.
Laulan siipien kesälle,
kun avantoa kuroo, kun lentoa ahdistaa,
kun näkevän silmäni sulkee siipien syksy.

Laulan siipien kesälle, vaikka
kepeästä siivestä kantavaan en kasvanut,
arasta unesta rohkeaan
en,
en läheltä kauas, en epäilyksistä löytöä kohti.
Köyhänä taittaa minut siipien syksy,
siipien kohme, apeus.

Ja kuitenkin lentoni nupussa kypsyi sato,
laulu kesälle, vahvojen siipien kesälle.

- EILA KIVIK'AHO -
Kesäkurpitsa on kasvanut suureksi...


Väistämättä joka vuosi saapuu syksy ystävämme. Pihlajanmarjat sen meille kertovat, vaikka lehdet eivät vielä punaisia olekaan. Muutaman hallayön jälkeen lehdet alkavat muuttaa väriään, ja niitä saamme ihailla sitten ehkä kuukauden tai vähemmän. 

Myös metsästysaika on alkanut, meillä ei kukaan metsästä, saavat olla linnut ja karhut rauhassa. Hirviä sentään metsästävät paikallisen metsästysseuran jäsenet, niitä onkin ihan liikaa puutaimikoille. Karhuluvat tulivat täyteen parissa päivässä, en tiedä, kaadettiinko niitä läheltä. Poika väittää karhun ulosteita olevan paljon metsissä, ja kantoja on kuulemma karhut myös nostelleet irti. Saa nähdä, tulevatko omenatarhalle asti tänä syksynä...

Pääskysten lähtöä en näe, meillä ei ole pääskyjä eikä sähkölankoja, joille pääskyt kokoontuvat. Lienevät pääskyt jo muuttaneet lämpimiin maihin; elokuun alussahan ne lähtivät silloin kun vielä asuimme Talolla. Pääskyjen lähtö toi syksyn sanoman...

Marjapensaat on jo lähes tyhjät, meillä ne kypsyvät kovin myöhään, tuossa metsänlaidassa on varjoisa paikka. 

Tänä vuotena minulla oli lyhyt kesä, käsi kipsissä ja jalka paketissa ei kauas voi mennä. Parasta pysyä seinien sisällä, turvassa...

Kehäkukka ja punapellava kasvavat ripirinnan...


Näyttää siltä, että Blogger on jälleen tukossa. Näin käy melkein joka kerta kun teen postausta. Meitä innokkaita blogin tekijöitä kapasiteettiin nähden on liian paljon.

Tytöt ovat käyneet tällä ja viime viikolla ahkerasti mummolassa. Piirakat on syöty, tänään pyydettiin vain jäätelöä. Mutta hauskaa edes kun käyvät! Pian ovat niin suuria, etteivät enää meitä tarvitse.

Mies lähti sienimetsälle, mummo pääsee sieniä siivoamaan ja tekemään ruuaksi.
Taivas on pilvessä, harmaata on ja välillä sataa tihuuttaa. Sekin vaikuttaa tähän harmaaseen mielialaan. Positiivista on, että sain tänään yhden Havuttaren tilauksen.

Toivotan teille, hyvät lukijani, oikein hyvää ja kaunista viikonloppua!
                                     Aili-Mummo

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Raja

Kuva: Kirjavinkit.

Ostin tämän pokkarin, Riikka Pulkkisen romaanin RAJAN. Se on Pulkkisen esikoisromaani vuodelta 2006. Teos on Gummerus Kustannuksen julkaisema, ja siinä on 400 sivua. ISBN   978-951-20-8507-1. Bookwell Oy, Juva 2011.

Pulkkinen herätti heti esikoiromaaninsa ilmestyttyä huomiota sillä hän sai heti Kaarlen palkinnon ja on sen jälkeen ollut myös Finlandia ehdokkaana TOTTA romaanillaan vuonna 2010, joka julkaistaan ainakin 14 maassa. Kolmas romaani VIERAS ilmestyy 2012.

RAJA on esitetty näytelmänä Kom-teatterissa marraskuusta 2011 alkaen, ja se on päätetty tehdä myös elokuvaksi. 

Lue Kirjavinkkien arvostelu tästä linkistä!

Romaanissa harjoitetetaan rajanvetoa elämän ja kuoleman kysymyksiin.  Anja Aropalo on päälle viisikymppinen kirjallisuuden professori, joka on antanut alzhaimeria sairastavalle miehelleen lupauksen auttaa häntä kuolemaan, kun sairaus on tarpeeksi pitkälle edennyt. Eutanasiaa siis, ja Suomessa luvatonta toimintaa. Romaani alkaa siitä, kun Anja on tunnontuskissaan kaksi vuotta miehensä 'poislähdön' jälkeen tekemässä itsemurhaa lääkkeillä, mutta jostain syystä toimenpide epäonnistuu...

Toinen päähenkilöistä on 16-vuotias lukiolaistyttö, Mari, jonka mielenterveys on horjuvalla kannalla, hän viiltelee itseään, ja tuntee muutenkin elämänväsymystä. Kuolemasta tulee ajatustasolla ikään kuin leikki, jota hän päivittäin suunnittelee. Tinka on Marin paras kaveri, joka seuraa Maria kaikkialle. Mari ei tajua sitä, että Tinka on suorastaan rakastunut Mariin, ja tytöt puhuvat toisilleen suurimmat salaisuutensa.

"Mari katsoo opettajaa. Opettaja näyttää nuorelta, poikamaiselta jotenkin. Vaalea tukka kihartuu vähän niskasta ja korvien päältä. Ryhti suora, katse sellaisen älykkään eläimen, yhtä aikaa saalistajan ja pelastajan. Opettaja selittää jotain ja kääntyy kirjoittamaan taululle. Mari katsoo opettajan selkää, niskaa, takapuolta.
     - Sä tuijotat sitä, Tinka kuiskaa.
     Mari kääntää katseensa punastuen pulpettiin.
     - Täällä on yksi kirjoitus jonka haluan nostaa esiin erikseen, tämä on niin hyvä, opettaja sanoo.
     - Kuka teistä on Mari? Anteeksi, en vielä muista teidän nimiänne.
     Mari sävähtää. Tinka hymyilee. Mari viittaa epäröiden.
    - Ai Mari, siellä. Sinun tekstisi on ihan poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Mistä sinä tällaisia ajatuksia olet saanut?..."

Mari rakastuu itseään 11 vuotta vanhempaan äidinkielen opettajaansa, syntyy suhde, joka ei ole opettajan ja oppilaan kesken luvallinen, on hyväksikäytetty ja hyväksikäyttäjä. Miehen nimi on Julian Kanerva, hänellä on vaimo, Jannika ja kaksi tytärtä. Heistä Anni on esikoulussa ja päivähoidossa, josta Julian käy tytön työmatkallaan hakemassa. Myös Mari on usein opettajan kyydissä, ja Anni saa tutustua tutustua kauniiseen tyttöön, josta ei saa äidille eikä kenellekään puhua.

Anja Aropalo on Marin täti, myöhemmin myös Marin opettajan tutor, opintojen ohjaaja. Mies tekee väitöskirjaa vapaa-aikoinaan. 

Anjan ja hänen miehensä elämää kerrotaan pätkissä. Mies on hoitolaitoksessa, jossa Anja käy häntä katsomassa ja hoitamassa. Ruokkiminen on aika tavallinen rutiini, mutta yhä mies tuntee vielä vaimonsa.

Sanna on Annin kaveri, hänen kanssaan leikitään yhdessä, mutta viimeinen leikki päättyy traagisesti kirjan lopussa...

Julian ja Jannika ovat olleet yhdessä kymmenen vuotta, miestä alkaa jo kyllästyttää, vaikka vaimo on yhä kaunis ja sorea. Lisäksi Julian tuntee syyllisyyttä uskottomuudestaan, se aiheuttaa potenssiongelmia.

Anjalla on myös rakastaja, Johannes, johon Anja on tutustunut työssään. Anja purkaa antamaansa lupausta puolisolleen, kuoleman avustamista eli eutanasiaa. Mies ei tuomitse, vaan ymmärtää, että tällaisia lupauksia voidaan antaa.

Marin vanhemmat ovat, isä lentokapteeni ja äiti lääkäri. Ihmeen paljon äiti ymmärtää Marin elämää...

Rakkauskohtauksia romaanissa on monia, ja ne on selostettu yksityiskohtaisesti. Mari ja opettaja harjoittavat jopa puhelinseksiä oikean seksin ohella. 

Vaikeassa tilanteessa Mari on, kun Julian on päättänyt lopettaa suhteen ettei hän joutuisi syytettyjen penkille suhteen paljastuttua. Marin äiti uhkaa syyttää opettajaa alaikäisen oppilaansa hyväksikäytöstä, mutta luopuu sitten tyttärensä takia tuumasta. Niin on Marin kannalta parempi.

Joulupöydässä sukua on koolla, ja pöytäkeskustelu alkaa kuolemasta. Maritta on Anjan sisko ja Marin äiti, eikä hän lääkärinä hyväksy missään tapauksessa eutanasiaa.

Mari pohtii:
"Jos leikkii kuolema-ajatuksella, leikistä saattaa yhtäkkiä tulla totta. Vahingossa? Ei, ei vahingossa. Se on koko ajan ollut puolikisi vakavaa, puolittain raskasta - milloin ajatus kuolemisesta voisikaan olla kokonaan kevyt, kokonaan leikkiä? ---. Nyt Marilla on syy. Yhtäkkiä Marin todellisuus on raskas, yhtäkkiä hänen päivällään on täysi paino. Raja piirtyy nyt selkeänä Marin silmien eteen. Näin tämä menee. Kenties on välttämätöntä, että leikki muuttuu raskaaksi, todeksi."

Julian ja Mari tapaavat vielä päällystakin merkeissä, mutta se päättyy dramaattisesti,  tyttö on pudonnut jokeen...

Joku houkutteli tytön joen partaalle muka katsomaan hevosta...

Joillakin on valta, mutta kenelle kuuluu vastuu? Niillä sanoilla voisi kiteyttää tämän romaanin sanoman!

Löysin vielä Lumiomenan arvostelun, joka on minusta erityisen hyvä ja ansiokas.

~~~~

Oikein hyvää keskiviikkoiltaa kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-Mummo!  






sunnuntai 19. elokuuta 2012

IHANAA SUNNUNTAI-ILTAA!


Kuva: Wikipedia.

OODI ILOLLE

Ilon rakenne on sipulin rakenne
Iloa kuoritaan kerros kerrokselta
päivä päivän jälkeen
vesissä silmin
Ilo on väkevää ainetta
Ilo on iloa alusta loppuun
toisin kuin suru
joka kerros kerrokselta
muuttuu murheeksi
Oikukas ja kuriton ilo on:
ei kuuntele käskyjä, ei tottele kehotuksia,
ei syö kädestä
Vuorilla ilo taistelee, ei se viihdy
prameissa palatseissa ja pöyhkeissä paraateissa
Tarkkaan valitsee ilo omansa: ei siedä pettureita
eikä onnenonkijoita
Ilon kun hylkää, hylkää elämän
eikä sipulin kuoriminen enää
kirkasta silmiä, saa elämää
valumaan silmien läpi.
Ihme ilo on: niin äkkiä se ilmestyy
sieltä missä äsken oli pelkkää tyhjää
Vaativa ilo on: ei suostu olemaan kätkettynä
vaan huutaa tulla jaetuksi

- TOMMY TABERMANN -

TOIVOTAN KAIKILLE OIKEIN ILOISTA JA KAUNISTA SUNNUNTAI-ILTAA!
              AILI-MUMMO

perjantai 17. elokuuta 2012

TAITEILIJA JA RUUAN TUOTTAJA

Leo Karppasen taulu Paratiisi.

Luuleeko herra,
          että omenat kasvavat puussa,
                         kun Aatami halusi lisää,
                  napautti Eeva

Miltei mikään
                   lemmestä laulettu
               ei pidä paikkaansa, vaan lähes kaikki


- JARI TERVO -      

Salkoruusut kukkivat Karppasen puutarhassa.


Elämä palailee hiljalleen omiinsa, koulut ovat alkaneet Tohmiksella maanantaista alkaen, ja mummo on saanut kaksosista vakituisia 'vieraita', mikä sen hauskempaa...Hyvä että pieniä vieraita käy mummon luona tankkaamassa mieliruokiaan. Ja kun muita ei ole kotona, ihan hyvä senkin puolesta. 

Mummolla on tällä viikolla ollut säilöntäpuuhia, mies kerää metsämarjoja ja minä keräilen pensasmarjoja. Hilloja on tullut tehtyä useampaa lajia, niiden suhteen olemme olleet omavaraisia; ostohilloista en edes pidä, ne ovat mahdottoman imeliä / makeita.

Blogit ovat viettäneet hiljaiseloa, Voi niitä aikoja blogissa olen julkaissut omia runojani kokoelmastani Elämänpelto (1991). Ne käsittelevät miehiä ja rakkautta...Muut runoni löytyvät runoblogistani Tanssi Elämänpellossa. Molempiin on linkit oikeassa sivupalkin alussa Omia teoksia ja blogeja.

Maaseudun Tulevaisuudessa oli 20. päivä heinäkuuta iso artikkeli taiteilija Leo Karppasesta, joten sen kunniaksi laitoin näitä Leo Karppasen kuvia tähän postaukseen. Ja lisäksi tuo ylimmäinen taulu, jonka nykyään omistan, sopii tuon Jari Tervon rakkausrunon seuraksi...

Taiteilija Karppasesta olen kirjoittanut monta kertaa, joten jos teette haun sivupalkissa olevasta laatikosta, saatte varmasti paljon tekstiä ja kuvia Leo Karppasen töistä ja hänen ateljeestaan Saihosta, joka sijaitsee Kiteen Heinonniemessä.

Eilen oli blogiliikenne vilkastumaan päin, kävijöitä oli yli 200. Parhaimmillaan heitä on ollut muistaakseni 270 lukijaa, mutta keskimääräisesti se on jossain päälle 150 päivässä...

Taiteilija Leo Karppanen talonsa edustalla kesällä 2011.


Leo Karppasen sisar, Ilona Karjalainen, oli kirjailija. Olen useati postaillut hänen runojaan, minusta ne ovat hienoa. Ilona on ne kirjoittanut 1960-61, sain runovihkosen käydessämme Karppasessa viime tai toissa kesänä. Lämmin kiitos näistä Ilonan runoista talon väelle!
Lainaan jälleen yhden Ilona Karjalaisen runon tähän:


OLISINPA

Ah oispa minulla siivet
niin nopean matkan siivet
kuin pääskysen lennolla on.
Ja olisipa minulla herkkyys
vuokonkasvojen kesäinen herkkyys
sinessä silmien auringon

Hämy lempeä oisin kesäisen yön
uni jälkeen päivän raadannan, työn
lepo vaivoissa vaeltajalle.
Ilo silmissä oisin mä itkijän
hymy huulilla murheessa nääntyjän
aamu uniinsa uupuvalle.

(8.6.1960)
- ILONA KARJALAINEN -

Lisää salkoruusuja. Leo Karppanen.

Elokuu kallistuu syksyä kohti. Koivuista lentelee keltaisia lehtiä silloin tällöin. Tämä viikko on sään puolesta on ollut ehkä kesän kaunein viikko, ja matti myöhäisten heinätkin hevosille on saatu tehtyä. Hyvin monen maalaistalon sato on varmasti sateiden vuoksi menetetty. Pahinta näyttää olevan Pohjanmaalla, missä joet ovat tulvineet sateiden vuoksi pahasti. Näillä kovapohjaisilla mailla tuho ei ole yhtä vaikea, kunhan viljat saataisiin vielä korjuuseen. Sille tuskin mahtaa mitään, että ruoka kallistuu, se vain ei taida kallistua niin paljon, että se maajussin pussia lihottaisi. Lihantuotanto ja varsinkin sianlihantuotanto putoaa rajusti. Hinnankorotukset putovat kauppiaiden ja muiden välikäsien pussiin, ei siitä liikene työn raskaan raatajille.

Kolme viljelijää joka päivä lopettaa tuotantonsa, mutta tämän vuotisen jälkeen määrä voi nousta rajusti. Suren tätä tilannetta siksi, että pian olemme kokonaan tuontiruuan varassa. Saamme nähdä, vieläkö sen jälkeen kateellisia naurattaa!

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja kaunista viikonloppua!
                                  Aili-Mummo

tiistai 14. elokuuta 2012

SOFI OKSANEN: PUHDISTUS


Sofi Oksasen menestysteoksesta Puhdistus on nyt otettu halpa pokkaripainos, sen on kustantanut Silberfeldt. ISBN 978-952-67534-1-6. Paino: Bookwell Oy, Juva 2012. 31. painos. 448 sivua, kirja sisältää myös Jüri Rainveren säveltämän ja kirjoittaman  oopperan libreton. Käännösoikeudet on myyty tähän mennessä jo 43 kielialueelle. Teos on kansainvälinen suurmenestys, palkintoja on tullut tähän mennessä 13.

Ensimmäiseksi Puhdistus esitettiin näytelmänä, mutta hieman myöhemmin suomalais-virolainen kirjailija muokkasi näytelmästä romaanin, jota on mainostettu perhetarinana. 

Romaani alkaa vuodesta 1992, jolloin saamme tutustua romaanin erääsen päähenkilöön, Aliide Truhun. Aliide elää leskenä Länsi- Virossa omassa talossaan yksin.

Talon pihamaalle on ilmestynyt mytty, jota Aliide katsoo uteliaasti ikkunastaan. Mytty ei liikkunut, se makasi käppyrässä ja oli ihmisen kokoinen. Kauan Aliide miettii, mitä tekisi, mutta lopulta hän vetää takin päällensä ja menee ulos katsomaan mikä tuo mytty oikein on. "Mytty makasi samassa paikassa pihakoivujen alla. Aliide meni lähemmäs pitäen silmänsä mytyssä, mutta tarkkailen samalla näkyisikö muita. Mytty oli tyttö. Rapainen, repaleinen ja suttuinen, mutta tyttö kuitenkin. Täysin tuntematon tyttö. Lihaa ja verta oleva ihminen, ei mikään taivaalta lähetetty merkki tulevaisuuden suunnasta. Revenneissä kynsissä oli punaisen lakan riekaleita. Poskille oli valunut raitoina silmäväriä ja puoliksi oienneita kiharoita , hiuslakka näkyi niissä pieninä palloina ja niihin oli liimautunut jokunen hopeapajun lehti. Karheaksi vaalennetun tukan tyvestä tunki rasvaista, tummaa hiusta. Lian alla oleva iho oli kuin ylikypsän valkean kuulaan poski, kuivasta alahuulesta oli revennyt ihoriekaleita , huuli niiden välistä pullotti tomaatinpunaisena, luonnottoman kirkkaana ja verevänä ja sai lian näyttämään kalvolta, joka pitäisi pyyhkäistä pois kuin kylmässä seisseen omenan vahapinta. Violetti väri oli kasaantunut luomien poimuihin, ja mustissa, läpikuultavissa sukkahousuissa juoksi silmäpakoja. Niissä ei ollut polvipusseja, neulos oli tiivistä ja hyvää. Länsimaiset ilman muuta.----." Aliide käy läpi tytön vaatteet yksityiskohtaisesti. "Tyttö ei ollut täkäläisiä", oli Aliiden johtopäätös. Hän päättää herättää tytön veden avulla, ja siihen tyttö lopulta heräsi. Hänellä oli vauhkoontunut katse...Aliide ehdottaa lääkärin kutsumista, mutta tyttö kieltää sen ehdottomasti. Lopulta Aliide päätteli, että tyttö oli viroa puhuva venäläinen, ei lähiseudulta. Mutta kuka osasi tämän provinssin kieltä?

Aliide sai selville, että tyttö oli ollut matkalla Tallinnaan miehensä kanssa, mutta Aliide epäilee häntä varkaiden syötiksi, katselee ja tutkailee tyttöä tarkkaan, ja huomaa tytön pelkäävän oikeasti. Aliide käy keittiöstä kuumaa vettä, johon hän lisää eräitä lääkeaineita, vie sen tytölle, joka kaataa kaiken maahan. Taas Aliide hakeen uuden vesikolpakon, ja Paljerjan pullon, ojentaa ne tytölle. Lopulta tyttö juo ahnaasti, kun uskoo, ettei häntä myrkytetä. Viimein Aliide uskaltaa viedä tytön sisälle keittiöön, ja tyttö kertoo nimensä olevan Zara. Aliide Truu esittelee myös itsensä. Zara on hämmästynyt, hän keksii Aliidelle kerrottavaa tarinaa. Totuutta hän ei tietenkään uskalla kertoa...

Niinpä Aliide valmistaa likaiselle tytölle kylvyn, ja tuo puhtaat vaatteet. Selviää, että tyttö puhuu viroa mutta ei osaa lukea sitä.

Kerrotaan tytön taustasta. Hän oli Vladivostokissa vielä 1991, missä häntä kävi mukaansa houkuttelemassa kaksi nahkatakkimiestä ja säihkysääri nainen. Nainen lähtee Zaran mukana sisälle keittiöön, missä istuu isoäiti keinutuolissaan ja melkein mykkä, Zaran äiti. Oksanka jättää esitteitä hotelleista, joissa hän on ollut töissä, ja upeita länsimaisia sukkahousuja. Hän houkuttelee Zaraa mukaansa Saksaan, missä hänellä on työpaikka hotellissa. Sieltä Zara voisi lähettää suuria summia dollareita kotiin. Viron kielen Zara oli oppinut isoäidiltä, joka oli syntynyt Virossa.  Zaralla syntyy päätös lähteä pois Oksankan mukaan töihin Saksaan, missä hän hankkisi suuret summat rahaa. Niillä hän voisi opiskella ja äiti ja isoäiti eläisivät leveästi.

Aliide kertoo, että hänen tyttärensä Talvi tulee Suomesta käymään autolla. Aliiden mies oli jo kuollut aikaa sitten. Zara haluaa paeta miestään Suomeen, ehkä hän pääsee Talvin kyydissä Tallinnaan, ja piiloutuu Tallinan laivaan tai rekkaan. Passia hän ei pystyisi hankkimaan, mutta näitä asioita hän ei kertonut Aliidelle, joka tulisi vain epäluuloiseksi. Vanha nainen on hyvä lukemaan ihmisiä ja heidän olemustaan, sen on pitkä neuvostoelämä hänelle opettanut. Zara ei uskalla kertoa totuutta elämästään Aliidelle, mutta tämä osaa lukea Zaraa oikein puhuipa tämä mitä tahansa.

Kerrotaan Zaran uudesta elämästä, kahdesta miehestä, ja Zarasta, joka on näiden miesten myymänä seksiorjana. Zaran tuli houkutella miehiä bensa-asemalla ostamaan häneltä seksiä, mutta Zara ei ollut onnistunut tehtävässään. Tytön päälle on pantu punainen nahkahame, joka jätti sääret pitkälti näkyviin. Pasha pyöritti tatuointistudiota, jossa hän harjoitteli "käytöstä poistetuilla" naisilla.

Zaran käskettiin kehua aina asiakkaita,
"Kaikki se sperma, kaikki ne karvat kurkussa ja silti tomaatti maistui yhä tomaatilta ja juusto yhdessä tomaatilta ja juustolta, vaikka kurkussa oli yhä karvoja. Kai se tarkoitti sitä, että hän oli elossa."

Zara opiskeli videolta Madonnan ja Voguen esiintymistä ja tanssia peilin edessä. Hiukset oli vaalennettu ja kiharrettu samoin kuin Madonnalla, myös silmämeikki oli samoin tehty. Hänellä oli viikko aikaa opiskella ja onnistua. Saksalaiset meikit olivat hyviä...

Erään kerran asiakkaan kanssa syntyi miehillä tappelu, ja samassa nujakassa asiakkaan niska vain kylmästi katkaistiin! Tekijä oli Pashan apulainen, Lavrenti.

Oli Aliidekin oppinut pelkäämään, olihan hän asunut Neuvosto-Virossa, missä sukulaiset vakoilivat ja ilmiantoivat omat sukulaisensa. Lisäksi Aliide oli ollut naimisissa venäläisen miehen kanssa. Hänen taloaan ja sen ikkunoita kivitettään, uhataan jopa polttaakin Aliide talonsa kanssa. Neuvostoaikaiset kunniamerkit, -kirjat ja muut asiapaperit piti tuhota, jotta niistä ei joutuisi syytetyksi nykyisessä Virossa. Samoin neuvostolehdet ja -kirjat. Aliiden mies, Martin Truu oli ollut neuvostomielinen parhaasta päästä, ja tehnyt työtä puolueen hyväksi koko ikänsä. Myös ullakolle raahatut kirjat ja paperit oli poltettava, jottei niiden vuoksi joutuisi vankilaan.

Zara jännittää, ehtiikö Alliden tytär, Talvi, tulla ennen Pashaa, hänen miestään...

Zara oli kotoa lähtiessään saanut isoäidiltä yhden valokuvan, se esitti kahta viatonta nuorta tyttöä. Hän oli vaalinut kuvaa kuin kalleinta aarrettaan, Valokuvan lisäksi isoäiti oli antanut kortin, jossa oli hänen syntymäkotinsa osoite, kylän ja talon nimen. Tammen talo, jos Zara sattuisi käymään Virossa. Valokuvan takana luki "Aliidelle siskolta. Korttiin oli isoäiti kirjoittanut myös nimen Aliide Truu".

Zara kertoo Aliidelle löytäneensä kortin astiakaapin ja seinän välistä. Allide tiuskaisee: "Anna se tänne. - Mikä hänen nimensä on? - Mitä? - Kansanvihollisiksi tuollaisia naisia silloin kutsuttiin...Paha ihminen siis. Kuinka paha? Mitä hän teki?" Aliide kertoo naisen varastaneen kolhoosilta viljaa, hän varasti kansalta. Tyttö sanoo naisen olleen nälissään, siksi hän varasti. Aliide ei varmaan ollut koskaan nälkäinen...Keskustelu jatkuu ja tyttö selvittää 'varkaan' ja Aliiden välejä huutamalla. Molemmat hermostuvat kovasti, Aliide oli tunnistanut sisarensa.

Alkaa toinen osa 1949. Eräs kertojista on Hans Eerikinpoika Pekk, virolainen talonpoika. Vähin erin alkavat Aliiden ja perheen taustat selvitä. Aliide rakastuu mieheen, joka menee hänen sisarensa, Ingelin, kanssa naimisiin. Mies on juuri tuo Hans Pekk, joka kirjoittelee muistiinpanojaan lyhyin väliajoin. Ingel on vanhempi sisar, ja hyvin kaunis, Aliide on arkipäiväisen näköinen tyttö sisarensa rinnalla. 

"Eikä riittänyt edes se, että Ingel sai sen ainoan miehen, Hansin, joka oli saanut Aliiden sydämen pysähtymään, ei, sekään ei riittänyt, vaan Ingelin ihailtu kauneus ja taivaallinen hymy alkoivat Hansin tapaamisen jälkeen hehkua vielä ylimaallisemmin., vielä sokaisevammin..." Aliidesta tulee mustasukkainen nainen, joka haluaa saada Hansin vain itselleen...

Aliide hakee apua Kreelin mummolta, ja vie tälle lahjaksi hunajapurkin. Mutta käynnistä ei ole apua, hänen sisarensa on jo Hansille raskaana.

Sitten tulevat sotavuodet 1939-44 Länsi-Viroon. Syntyy Ingelin ja Hansin tytär Linda. Sota alkoi, ja ensin Saksa vapautti Viron. Ingel emännöi kotitilaansa ja hyvin emännöikin. Siirappia keitettiin sokerijuurikkaista yhtenä naisena, Mutta Aliide jäi kaikessa aina toiseksi. Herkkureseptejä Ingel oli haka keksimään, konvehdit olivat erityisen suosittuja.  Mutta isä ja äiti pysyivät poissa, eivät tulleet takaisin. Ja ihmisiä rupesi katoamaan kylältä, perhe toisensa jälkeen...

Venäläiset olivat jälleen Virossa vuonna 1944. Mutta Hansille löytyi piilopaikka talosta, se oli ikkunaton, joten ulkoapäinkään sitä ei voinut huomata. Mutta Hans lähteekin metsään, liittyy metsäveljiin. Nuoret tytöt joutuvat maksamaan kalliin hinnan, viettämään öitä miliisin hyväksikäytettävinä ja pahoinpideltävinä.

Hans palaa taloon, ja naiset piilottavat hänet taloonsa. Parin päivän kuluttua levitettiin kylille tarina, jossa kerrottiin Hans Pekkin kokeneen karmaisevan kohtalon metsässä.

Ingel ja Aliide vietiin miliisin kuulusteltavaksi siitä, missä on Hans Pekk. Naiset vastaavat, että Hans Pekk on kuollut, siihen on yksi todistajakin olemassa. Naisia kuulustellaan kauan, Aliide viedään kellariin, ja miilisit tekevät mitä heidän tapoihinsa  ja haluihinsa kuuluu, hänet raiskataan...

Naiset rahataan uuteen kuulusteluun ilman tulosta. Mutta sitten käsketään myös pikku Linda tuoda. Linda oli vasta seitsemän vuotias...

Tarinaan astuu Martin Truu mukaan, uskollinen kommunistitoveri. Aliide kavaltaa sisarensa Ingelin, joka viedään pois lapsensa Ingelin kanssa. Paikkaa ei kerrota, mutta luultavasti se on Siperia. Martin Truun vaimona Aliidesta tulee hyvä toveri ja kansalainen...

Loput saa itse kukin päätellä, juoni on melko kattavasti kerrottu. Tai sitten ostatte / lainaatte Puhdistuksen, ja luette sen itse. Minulle ei tullut huonoa oloa tämän kirjan lukemisesta niin kuin tuli Ketun Kätilöstä. Tarina on hyvin kauniisti kirjoitettu, kiitos Sofi Oksanen!

~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää viikon jatkoa ja kaunista elokuuta! Tänään oli mittarissa melkein 24 astetta...
                                           Aili-Mummo



perjantai 10. elokuuta 2012

KOTISEUTUAIHEISET NÄYTELMÄT JA RUNOT

Kirjailija Oiva Paloheimo (1910-1973). Kuva: Google
Prunkkalan eli Auran kirkko. Kuva Google.


PRUNKKALAN KANTTORI

                                         Onko tuttu
se entisen Prunkkalan kanttorin juttu?
Hänen taivaassa näät kävi samalla lailla,
miten käy runoniekan syntien mailla.
No, kerronpa jutun. Se on rahvaalta kuultu,
mut herrojen piirissä pilkaksi luultu.

Tämä kanttori virasta potkut sai. 
Teki törkeän virkavirheen kai;
joi kirkkoviiniä sakaristossa,
kun muut oli konfirmaatiossa.
Pahin boheemi Herramme palvelijoista
hän olikin. Mutta mitä nyt noista.

Kun kuoli hän, puhetta kyllä riitti
ja rovasti haudalla ylisti, kiitti:
- Mikä urkuri hänessä sammuikaan...!
Ja niin pois päin, kuten tunnetaan.
Mutta arkussa kanttori tunnusti arasti,
että kyllä hän kerran viiniä varasti.

Ylös yöllä hän kohotti arkun kannen
ja nousi, kiinni se jälleen pannen.
Ja hän astui kirkkoon, lehterille, 
ja minkä hän tosiaan mahtoi sille:
hän anasti sieltä sen harmoonin,
meni pois ja katui varmaankin.
Mutta hautaan hän mennyt ei taakkoineen,
vaan saapasti suoraan taivaaseen.

Mutta ovelta päänsä jo Pietari pisti
(tämä vaellustiemme viimeinen risti)
ja epäsi pääsyn sanoen:
- Punnittu, havaittu: köykäinen.
Hän vilkaisi vielä säälien ukkoon
ja pisti sitten ovensa lukkoon.

Mutta kanttori, nöyrä ja lempeä mies,
näin ennakolta jo käyvän ties.
Hän laski harmoonin portahille
ja sovitti kätensä koskettimille
niin hyväillen, hellästi, melkein arasti
- tämä mies, joka Herran viiniä varasti.

Ja nyt paikalla, missä synnit pestään,
hän soitti kaikesta sydämestään
niin puhtaasti, hartaasti, avarasti.
Se kuultiin enkelten saliin asti.
Ja enkelit kyseli kummissaan:
- Miten kaunista, mitä hän soittaakaan?

Se on Bach'ia, selitti Pietari viisas.
Ja nyt ihmettelyä ja kiitosta piisas.
Kun lakkasi soitto, avas Pietari lukon
ja viittasi luokseen soittaja ukon:
- Sinut kuultiin täällä ja kiitetettiin.
No, lähdehän, lähdehän. Niin...kas niin.

Palas kanttori arkkunsa viileään lauhaan.
Hän Eino Leinoa hetken muisti
ja vaipui iäksi rotkonsa rauhaan.

- OIVA PALOHEIMO -

~~~~~

Tällaisen runon löysin täksi viikonlopuksi, ei huono!

Etsin netistä mainittua Prunkkalaa, ja löysin Auran kirkkoineen, jonka eräästä viinaksiin menevästä kanttorista runossamme kerrotaan. Viisi vuotta sitten, kesällä 2007, Aurassa esitettiin kotiseutuaiheinen näytelmä, jossa myös Prunkkalan kanttori ja pappi esiintyivät. Näytelmä oli nimeltään Ammoin Prunkkalassa, ja sen oli kirjoittanut Auli Kumpunen. Lieneekö joku lukijoista ollut sitä katsomassa, epäilen että Hymyilevä Eläkeläinen ainakin...

Seurakunnan papeista oli lähetetty monta valitusta Ruotsin kuninkaalle, joka lopuksi kyllästyi ainaisiin valituksiin, ja kuningas lähetti oman hovinarrinsa Prunkkalaan kirkkoherraksi. Näytelmässä myös on kohtaus, jossa kirkkoherran siunatessa kanttoria, tämä herää henkiin viinapullo kainalossa! Ihan kuin Piiparisesta kertoisi eräässä toisessa elokuvassa!

Tämä juttu on ollut Turun Sanomissa 20.08.2007, löysin sen netistä. 

Tällaisia kotiseutuaiheisia näytelmiä toivoisin minäkin kesäteatteriimme, meilläkin oli aikoinaan Veijo Tuunasen näytelmä, Uunon Ilona, jossa näitä vanhoja tarinoita oli käsitelty varsin vapaasti. Oikein hauska ja mukaansa tempaava juttu sekin oli.

Olisi niitä paikallisia aiheita myös tikkalalaisilla,  mutta ei taida ketään kiinnostaa...

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja kaunista viikonloppua!
                                    Aili-Mummo