Google+ Followers

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

MIRJAMI HIETALA: ISOVELI


Luin oululaisen kirjailija, Mirjami Hietalan (s.1944) kirjoittaman romaanin Isoveli. 282 sivua. Tammi 2011. Painettu Ruotsissa, ScandBook'in kirjapainossa. Hietala kirjoittaa kaikenikäisille, lapsille, nuorille ja aikuisille. Tämä Isoveli on aikuisten romaani.

Kirjan päähenkilö, Veikko, on kehitysvammaisena syntynyt poika. Hänen vanhempansa ovat Hilja ja Arvi, opettajia molemmat. Romaani alkaa syksystä 1992, jolloin kirjan äiti, Hilja, on kuollut. Kirsti on myös Arvin ja Hiljan lapsi, Veikon sisar; hän murehtii sitä, miten isä ja Veikko tulevat selviämään äidin kuoleman jälkeen. Äiti on aina huolehtinut pojastaan Veikosta, ja äidin kuoleman jälkeen huolehtiminen on jäänyt pääasiassa isän ja Kirstin tehtäväksi.

Vanhempien kirjeenvaihto on jäänyt lapsille muistoksi. Näitä kirjeitä käytetään romaanin aineksina. Palataan sota-aikaan ja heinäkuuhun 1941, jolloin Arvi on rintamalla. Ei sotimassa, vaan toimistotöissä.

Hilja on maalla lastensa kanssa vanhempiensa luona. Veikko-poika oli heti sairastunut. Vatsa oli sekaisin, ja ruokahalu kadonnut, mikä on luonnollista vatsasairauden aikana. Sitten oli seurannut yskä  ja ilkeä ihottuma, joka parantui Hyvä-salvalla. Sen jälkeen nousi vesirakkuloita, jotka kutisivat ja rikkoontuivat. Lääkäri oli tiennyt, että se oli vesirokko. Hilja oli hoitanut lastaan parhaansa mukaan, ja poika oli selvinnyt; syntyessään lapsi oli painanut vain 1,5 kiloa.

Maalla oli väkeä, sukulaisia ja ruokaa, ei tarvinnut potea nälkää. Veikko oli Hiljalle oikea enkelilapsi, hän oli etuoikeus ja elämäntehtävä...

Kirsti asuu Oulussa, jonne vanha isä Arvi ja Veikko-veli ovat tulossa vierailulle lentokoneella. Kirsti on heitä vastassa lentokentällä. Veikko on vammainen, joka asuu isän kanssa kahdestaan. Kirstillä on urut, joita isä on soittanut; ja myöskin Veikko soittaa urkuja. 

Syyskuussa 1941, Hilja palaa työhönsä Kuopioon opettajaksi. Veikko on uskottava vieraan hoivaan.

Kesäkuussa 1993 mennään vanhempien kesämökille, siellä Kirsti tyhjensi komerosta äidin vaatteet. Veikkoa väitetään sokeaksi, mutta hän osaa kulkea talosta toiseen polkuja pitkin eksymättä. Kaupungissa Veikkoa ei voi laskea menemään yksin minnekään, hänellä on oltava saattaja. Mutta myöhemmin käy ilmi, että Veikko kulkee yksin myös kaupungissa. Jotenkin minua häiritsee se, että sanotaan Veikon olevan sokea, mutta hän ei kuitenkaan käyttäydy sokean tavoin. (Olen elänyt umpisokean tädin kanssa lähes 20 vuotta, ja tunnen asian.)

Romaanissa kerrotaan vuorotellen Hiljan ja Arvin perheen elämästä 1940-luvulla, ja vuorollaan 1990-luvulla pääosassa on Kirsti, äiti Hilja on jo haudassa. Arvi-isä ja Veikko Kirstin kanssa. 

HIlja saa paljon apua mieheltään, joka kertoo lääkäreille poikansa sairauksista. Arvi soittaa lääkärien neuvot ja lääkkeet vaimolleen, joka hoitaa poikaansa mahdollisimman hyvin. Arville ja Hiljalle syntyi myös kolme tytärtä, joista Kirsti oli toiseksi nuorin. 

Veikon kehitys on hidasta. Paitsi keskosuutta, Veikolla viivästyy kaikki kehityksen merkit. Tarkalleen ei Veikon syntymäpäivää ole ilmoitettu, mutta hän lienee ollut vuoden ikäinen kun oppi istumaan. Käveleminen, puhuminen, kaikki tapahtuu viivästyneesti pitkän ajan kuluttua. Mutta oppii, ja sillä hämmästyttää oman perheensä iloisesti. Ihmeellisin asia on pojan musikaalisuus...

Arvi käy melko usein perheensä luona vierailulla, siksi ei ole ihme, että perhe kasvaa. Vaimo turvautuu aina mieheensä ja hänen apuunsa.

Yhdeksänkymmentäluvulla Kirsti on jo isoäiti, ja hänen isänsä isoukki. Saana on Kirstin tytär, hänellä on Sini-tytär. 1995 Sini on viidenkuukauden ikäinen vauva, jonka Arvi saa nähdä ensi kerran. Lasta valokuvataan paljon isoukin vierailun aikana.

    "Veikko voi hyvin. Veikko voi paremmin kuin koskaan. Veikko myhäili, esitteli huonettaan ja uutta pöytälamppuaan, jonka oli hankkinut kun kerran sellaisen tarvitsi (sokea)? Veikko tuli kaupasta, otti takin päältään, ja sanoi lepäävänsä vähän, istui eteisen tuolilla, katsoi näkemättömin silmin eteensä, puki taas päälleen ja lähti. Hetken teki Kirstin mieli lähteä hänen peräänsä ja todistaa veljen liikkumista salaa kadun toiselta puolelta. Tuo tuleminen, tuo ilmoitettu lepo, päätös lähteä uudelleen ja lähteminen oli jotain niin uutta, että sen näkeminen melkein salpasi hengen. Äiti oli lukenut maiseman Veikon sisälle kolmenkymmenen vuoden ajan, olisiko Veikko ollut jo kauan sitten valmis lähtemään maailmalle? Miten kauan kestäisi että Veikko olisi ottanut kiinni - niin minkä, Kirsti ajatteli, eikä tiennyt, mitä ajatella---."

    "Mitä sinä näet?" (Kirstin kysymys).
    .Kirstin typerä kysymys sai Veikon hymätämään, raapimaan päätään, tuhahtelemaan. Sisko kysyi hassuja. "Näenhän minä", hän vastasi eikä osannut selittää. Kirsti arveli, että veli ehkä erotti jotain hahmoja, valoa ja varjoa.

Veikko on varmastikin ollut huononököinen, mutta ei sokea. Nykyaikaisesti sanottuna näkövammainen.

Marraskuussa 1995 Arvi joutui sairaalaan, Veikko vanhainkotiin 'lomalle'.
Nainen luki lausuntoa, jossa vilisi kummallisia sanoja. "Hemmoteltu." "Itsepäinen." "Vaikeasti käsiteltävä." "Heikkotasoinen."  "Kehitysvammainen. "---"
   "Mikä se taso oikein oli, mikä taso? Debiili, äiti oli joskus sanonut hiljaa ja selittänyt sen jälkeen, että eihän sitä tasoa oikein voinut tarkasti mitata ja että toisissa asioissa veli oli hyvinkin pitkällä ja muisti ja tiesi enemmän kuin moni muu. Oliko sanaa 'kehitysvammainen' edes kuiskattu ääneen?"

'Debiili' on siis lievästi kehitysvammainen (Wikipedia). Veljeä yritettiin laittaa vaikeasti kehitysvammaisten joukkoon, Kirsti mietiskeli.

Kesällä 1942 Veikko oli joutunut kurkkumätäbakteerin kanssa sairaalaan. Mätä oli pesiytynyt Veikon jalkaan. Yleinen myrkytys meinasi viedä pojan jalan, mutta onneksi lapsi kuitenkin parantui. Jalassa oli ollut vaikea sairaus, luumätä. Kesällä 1942 Hilja alkoi odottaa toisen lapsensa syntymää.

Veikon ensimmäinen vierailu kesämökille oli melkein katastrofi, Kirsti oli saada hermoromahduksen. Mutta onneksi siltä vältyttiin, ja Veikko pääsi autoon ja kotimatkalle omaan asuntoonsa. Veikolla oli jo tyttöystäväkin, Mari-nimeltään. "Veljen ja Marin romanssi kukoisti edelleen. Kaksi harmaapäätä istui vierekkäin tuntikausia, kävi yhdessä työssä ja kerhossa, ja jos veli kuvasikin tyttöystävää sanalla rauhallinen ja nimitti soittamista ja kahvinjuontia työksi, niin veli oli kiistatta tyytyväinen ja piti työstä saatavaa taskurahaa palkkana. Hetken Kirsti ajtteli, että veljellähän oli kaikki elämän peruspilarit, työ, rakkaus ja taide, mitä häneltä nyt sitten puuttuikaan?"

"Ja veli oli ruvennut tanssimaan!---. Se oli tanssia, se oli rakkautta, voi, äidin kuoltua ja isän kadottua sairaalasänkyyn ja omiin maailmoihinsa velihän oli saanut enemmän kuin kukaan koskaan , ikinä, olisi voinut toivoa. Elikö veli uutta nuoruutta?"

"Kirsti oli väsynyt syksystä, väsynyt joulusta ja väsynyt edellisestä yöstä, koska oli heräillyt monta kertaa Veikon käydessä kylpyhuoneessa. Herännyt ja ajatellut, et ei kai Veikko törmää joulukuuseen, herännyt ja huomannut, ettei Veikko löytänyt valokatkaisinta (??), herännyt ja ajatellut, että ei kai Veikolla ollut joku hätä, mutta että hänen ei pitänyt mennä katsomaan, Veikko ei pitänyt siitä. (Miksi sokea sytyttää valot)

Kirjan sivuilta marssii eteemme monta sukupolvea; ihmisiä jotka ovat tärkeitä toinen toisilleen.
Usko Jumalaan ja sukurakkaus on tämän kirjan kantavia teemoja.

"Veikko istui levollisena ja ryhdikkäänä urkupenkillä keskellä urkuparvea, keskellä suurta kirkkoa ja alkoi soittaa 'Vanhaa holvikirkkoa'. Kirsti istui kädet ristissä ja tunsi, miten ilo oli niin suuri, että silmiin kohosivat auttamatta kyyneleet. Kanttorin poika, Kirstin oma veli, soitti kirkossa, jonka kaikki lamput oli sytytetty ja jonka raskas ulko-ovi oli auki tulijoille. Kirkon holvi kohosi korkeuteen, soitto kiiri kirkkoon, kaikui alttarille, hyväili maalauksia, hipaisi katosta riippuvaa kirkkolaivaa, väreili lasi-ikkunoissa, vyöryi ovesta ulos, lennähti katon läpi, nousi taivaankaareen asti. Kirsti otti nenäliinan taskustaan ja ajatteli, että ehkäpä silloin kauan sitten urkuparvella heitä olikin ollut kaksi lasta istumassa?" 

Minullakin tuli silmistä kyyneleet, kun luin tämän romaanin lopun...
Hieno kirja, rakkaudella ja sydämellä kirjoitettu. Kiitos Mirjami Hietala!

~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein rauhaisaa ja antoisaa keskiviikkoiltaa!
                               Aili-Mummo






24 kommenttia:

  1. Vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta,
    Todellista elämää .

    Kiitos sinulle esittelystä ja mukavaa keskiviikkoiltaa sinulle Aili ♥ ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sylvi, kiitos sanoistasi!<3

      Ole hyvä, oikein kivaa torstaipäivää sinulle!<3333

      Poista
  2. Kiitos Aili kirjan lukemisesta ja sen esittelystä. Hyvää loppuviikkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mine, ollos hyvä!<3

      Kiitos, samoin sinulle, Mine!<3333

      Poista
  3. Haaveilin aina isoveljestä... pikkuveli oli kyl kiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, oikein hyvä haave!

      Minullakin on pikkuveli!<3333

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kaikki haaveet eivät voi toteutua, totta on!<3

      Leppoisaa viikonloppua sinulle ja perheellesi, Hannele!<3333

      Poista
  5. Kiitos kun luit tämän minulle tärkeän kirjan! Kannattaa lukea myös muut Mirjan kirjat.. Tämä, niinkuin kaikki muutkin on vahvasti omaeämäkerrallinen.
    Hyvää loppuviikkoa ja terveisiä läheltä kirjan lapsuuden kuvauksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minttuli, jotakin jäi mieleeni, kun kirjoittelitte juuri tästä kirjasta!
      Ymmärrän että tämä on sinulle läheinen ja tärkeä kirja, kauniisti kirjoitettu ja kuvattu. Omaelämäkerrallinen kirjallisuus antaa kokemuspohjiasta tunnetta ja tietoa, se on vahvuus kirjalle!

      Uskon että muutkin MH:n romaanit ovat hyviä ja liikuttavia, etsin ne käsiini. Tämän kirjan ostin itse...

      Ymmärsin että tapahtumat ovat niillä seuduin missä sinä asut.
      Oikein hyvää viikon loppua sinulle, Minttuli!<3333

      Poista
  6. Vahva kirja. Ja kertoo yhtä paljon Veikosta kuin ympäristöstä ja ajasta, jossa eletään. Kiitos esittelystä!

    Olen lukenut Mirjami Hietalalta vain Amandan ja sitä en pitänyt, sillä kirjassa perheen koira murhataan vain koska se on vanha.

    "Aiotko tappaa Amandan keväällä", Maija kysyy ja katsoo silmiin. "Amanda on vanha", sanon. "Mutta se on terve", Maija sanoo.

    Siis Amandasta minulle tuli todella paha mieli ja koin kirjan naisen kylmäksi. Katson ihmisiä siitä, miten he kohtelevat eläimiä, olivatpa ne lemmikkejä tai villieläimiä tai tuotantoeläimiä.

    Lumikaunista loppuviikkoa sinulle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, vahva tarina tosiaan, ja kuvastaa hyvin kirjan henkilöiden elämää aikaa.
      Vanhuus on outo syy tappaa terve koira, en ymmärrä minäkään.

      Tuotantoeläimillä asia on hieman erilainen, pakko ottaa järki käteen, tulee muuten konkurssi...Muuten eläimiä tulee kohdella hyvin, näin olen itse yrittänyt ikäni tehdä...

      Tämä oli ensimmäinen Mirjami Hietalan kirja, muita en ole lukenut.

      Todella upea sää nyt onkin. OIkein ihanaa ja 'lumikaunista' viikonloppua myös sinulle, Leena!<33333

      Poista
  7. Kiitos kirjan esittelystä.Mukavaa loppuviikkoa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ritva, ole hyvä!<3
      Kaunista lumivalkeaa viikonloppua sinulle & perheellesi!<3333

      Poista
  8. Ihanaa, AIli-mummo, että toit Mirjami Hietalaa esiin! Hyvää loppuviikkoa sinnekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Paula, pidin kovasti...:))
      Ihanaa viikonloppua sinulle!<3333

      Poista
  9. Ansiokkaasti esittelin tämän kirjan, josta minä todella pidin lukiessani sen joku aika sitten. Luin myös Amandan, mutta se ei ollut tämän Isoveli-kirjan veroinen mielestäni.
    Kirja on vahvaa ja elämänmakuista kerrontaa alusta loppuun.
    Nyt kertasin kirjan tapahtumat postauksestasi ja edelleen kirja oli kovasti mieluinen lukukokemus.
    Kauniita talvipäiviä sinne Tikkalanmäelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anja-Regina!

      Hienoa että tunsit tästä jotakin saaneesi. Muita Hietalan kirjoja en ole lukenut, mutta laitanpa mieleen, että lainaan vaikka kirjastosta.

      Kerronta on tosiaan hyvää ja kuvastaa hyvin aikaansa. Vammaista veljeä on kohdeltu hyvin ihmisenä ja veljenä, ihan esimerkillistä!<3

      Oikein hyvä että meillä on Hietalan kaltaisia kirjailijoita...:))

      Kiitos, Anja, samoin sinulle ja perheellesi!<3333

      Poista
  10. Kiitos sinulle tämän kirjan esittelystä.
    Kehitysvammaisia näyttää nyt marssivan elämääni.
    He ovat niin ihanan aitoja. Uset ovat myös musikaalisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Irene!
      Joskus on aika tutustua heihin, heitäkin on monta eri astetta.
      Niin sanotaan, että aitous ja sydämellisyys on kehitysvammaisen ihmisen suuria hyviä puolia. Heitä on siksi helppo rakastaa.

      Musikaalisuus on ihana lahja kenelle tahansa, myös vammaisille!<3333

      Poista
  11. Löysin täältä kirjastosta sen Liv Ullmannin
    kirjan, josta aikaisemmin kerroit. Olen
    sitä aloittelemassa.

    On hyvä että saa hyviä lukuvinkkejä,
    tuo ylläoleva tuntuu selostuksesi
    mukaan juuri minun mieleiseltäni.

    Olin monta vuotta tukihenkilö
    monivammaiselle pojalle, jonka
    opin tuntemaan kun hän oli 3v.

    Hän oli suuri ilonaihe koko mun perheelleni.

    Opettelin viittomakielen,
    sen kuuromykkienkin
    kielen ja viimeinen
    työpaikkani oli
    monivammaisten parissa.

    Heissä se aarre mikä on
    heidän saviastiassaan,
    eli olemuksessaan,
    on ainutlattuinen,
    elämän ilossa
    ja aitoudessaan.

    Sääli, että niin moni
    oudoksuu ja pelkää
    erilaisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Herne!

      Totta on, että kehitysvammaisia usein pelätään...
      Sinulla on kokemusta tällaisesta pojasta, pidit(te) hänestä paljon.
      Monivammainen voi tuoda toisille iloa ja rakkautta elämään, sehän on suuri lahja!

      Työ vammaisten parissa voi olla raskasta, mutta myös rakasta. Sinä olet nähnyt vaivaa oppiaksesi ymmärtämään vammaisia. 'Aarre saviastiassa' on hieno sanonta, kaikki meistä eivät näe sitä eivätkä osaa ottaa sitä aarretta vastaan...:)

      Oikein ihanaa viikonloppua sinulle Jöötanmaalle, Herne!<3333

      Poista
  12. Vaikuttaa mielenkiintoiselta teokselta niin ajankuvan kuin henkilöiden perusteella - kiitos tästä!:)

    Oma enoni on kehitysvammainen, hänellä on downin syndrooma ja mummuni on hoitanut enoa kotona koko elämänsä. Mummu on idolini, hän on aina jaksanut, vaikka elämä ei todellakaan ole ollut helppoa!

    Aurinkoa viikkoosi, Aili-mummo! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Annika!

      Kyllä todella kirja on mielenkiintoinen ja hienosti kirjoitettu..:)
      Vammaiset ovat erilaisia kuin me, mutta heidätkin tulee hyväksyä keskuuteemme.

      Mummisi on todellinen sankarinainen, hänellä on tämä rakas lapsi, joka teettää paljon työtä, mutta antaa myös onnellisuutta ja läheisyyttä omaisilleen. Monesti noiden vammaisten tie vie laitokseen, kun äiti ja isä eivät jaksaa enää lastaan hoitaa.

      Olen kuullut että downsyndrooma-ihmiset ovat rakastettavia ihmisiä.<3
      Samoin sinulle, Annika!<33333

      Poista

Kiitos komentistasi! ♥