Google+ Followers

torstai 28. helmikuuta 2013

Okralaiset kuleksimassa mualimalla

Tohmajärveläisiä kaskuja ja suakkunoita...

Omilla mailla ja mualiman kuppiloissa on 2000-luvun puolivälissä kansalaisopistossa koottu kirja, jonka toimitti filosofian maisteri ja kirjastotoimenjohtaja Helena Nieminen. Kustantaja on taiteenystävät Okra, ja painovuosi 2006. Jo toinen painos tästä menestysopuksesta. Kuvitus on Pirjo Hirvosen käsialaa.

Lääkäri Kalle Ruuskanen on varmaan eniten kaskuja aiheuttanut merkkihenkilö. Siksipä aluksi muutama kasku hänestä.  

Kalle Ruuskanen oli mennyt ostamaan ulsteria Joensuusta. Myyjä sovitti takkia miehen päälle ja sanoi:   "Teistähän tulisi aivan herra, jos tämän  ostaisitte."
"Mie kun oun vuan piirilääkäri, ei miusta oo herroo tullut, van jospa tuo takki tekis herran."

Eräällä naisella oli käsi hyvin arka, kun lehmä oli potkaissut siihen. Ruuskanen kopeloi kättä ja sanoi, että toinen luu on poikki ranteen yläpuolelta. Emäntä sanoi kivun tuntuvan juuri siinä, käsi oli turvonnutkin hyvin pahasti, kun hän leipoi sillä leipää. 
"Er akka oot piru, jos tällä käilä leivännii leivot."

Siirrymme sitten kirjastokaskuihin:

Kirjastonhoitaja Helena Nieminen soitti kirjastosta esi-miehelleen ja esitteli itsensä samaan tapaan kuin muulloinkin, mutta korjasi sitten:
"Tai oikeastaan minä voisin esitellä Karhu-Niemiseksi."
"No niin sitä pitää, onneksi olkoon," riemastui mies luullen Helenan avioituneen.
"Älähän onnittele ennen kuin olet kuullut asiani, sinulla on nimittäin yksi kirja myöhässä ja minä karhuan sitä."

"Ensin patskahti, sitten välähti, seuraavaksi sammui ruutu ja lopuksi rupesi haisemaan," kertoi kirjastonhoitaja tietokoneen korjausmiehelle.
"No sehän on sitten kuin minun aivotoimintani," sanoi asiakkaksi sattunut Tuija Nieminen.

Kunnalliselämästä ja poliitikoista liikkuu myös paljon kaskuja:

Kunnallismies Simo Shemeikka sanoi uutta toimikuntaa valittaessa: "Esitän itsiäin, ei oo itsiäin parempoa."

Ilkka Kanerva tuli pitämään vaalitilaisuutta Kotipirttiin. Veijo Tuunasen 90-vuotias eno Vanha-Väinö halusi lähteä kuuntelemaan Kanervaa Veijon vastusteluista huolimatta. Seuraavana päivänä oli Karjalaisessa Väinöstä neljän palstan kuva, ja jutussa kerrottiin Väinön olleen kiinnostunut integraatiosta.
"Mistä hitosta sie tuommosen sanan sait piähäs," tivasi Veijo enoltaan.
"Ka tuosta luvin," Väinä vastasi ja näytti tulitikkurasian kanteen kirjoittamaansa sanaa.

Lapsilta kuulee ne parhaat jutut:

Akkalan (=Jouhkolan) Eeva Manninen sanoi häntä korvapuustien leivonnassa auttaneelle pikkupojalle:
"Ei tuu tuosta mittään tolokkuu!"
Poika meni käymään Kiteen mummon luona ja pyyteli:
"Paista mummo siekii tolokkuja."

Kemieläinen perheenemäntä oli tekemässä ruokaa. Häneltä oli päässyt loppumaan persilja ja hän käski tyttärensä ostamaan sitä kaupasta. Tytöstä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä pyytää kauppiaalta persiljaa. Sitten hän keksi: "Äiti laitto ostammaan häpyheinii."

Opin tiellä:

Juhani Hartikainen opetti Onkamon koulussa historiaa. Vuorossa oli antiikin Kreikka ja Ateena historia.Opettaja halusi testata opetuksensa perille menoa ja kysäisi:
"Mitä eroa on vapaalla miehellä ja orjalla?"
"Se vappaa mies ei oo naimisissa."

Hakkaraisen Pauli sanoi jääneensä vanhaksipojaksi siitä syystä, että hänellä oli jo koulussa seuraavat mallit: ensimmäisellä ja toisella luokalla oli opettajana neiti-ihminen, kolmannella ja neljännellä luokalla vanhapiika, kuudennella ja seitsemännellä ensin vanhapoika ja sitten ylioppilaspoika ja vielä kansalaiskoulussa ikäneito opettamassa lastenhoitoa ja kotitaloutta.

Taideyhdistys Okra siirtyy pian historiaan, se pitää viimeisen kokouksensa 8.3.2013 klo 18 Kotipirtissä. Tohmajärveläinen kulttuurihengen nostattaja poistuu silloin näyttämöltä. Monta kulttuuritekoa on tehty sen puitteissa ja useita paikkakunan kirjoja kustannettu Okran toimesta, monta matkaa tehty yhdessä ulkomaille ja monta taidenäyttelyä ja konserttia käyty kuulemassa ja katsomassa. Tunnetuin okralainen oli aikanaan taiteilija Hellä Juvonen, jonka johdolla Okra puuhasi Kirkkoniemen kellotapuliin paanukaton.

Kiitän lämpimästi kaikkia Okran vetäjiä ja puuhanaisia! Vuodet kanssanne olivat mukavia, sillä en ole osallistunut Okran toimintaan muutoin, kuin ollut joinakin kesinä myymässä kahvia Kirkkoniemessä pitäjäntuvalla sekä muutamilla ulkomaanmatkoilla ja retkillä kotimaahan. Nykyaika on tällainen, tekijöitä ei enää saada yhdistykseen.

Tervetuloa Marile lukijakseni! 

Kalevalanpäivän kunniaksi laitan tähän linkkiin oman runoni. 

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein antoisaa viikon jatkoa ja Kalevalanpäivää!
                                  Aili-Mummo

maanantai 25. helmikuuta 2013

Petra Hammesfar: Pahantekijä

Luin Petra Hammesfahrin rikostrillerin Pahantekijä, suom. Maria Kyrö. Otava Keuruu 2005. 433 sivua. sidottu. ISBN 951-1-19826-2. Tämä kirja oli yksi tämänvuotisen kirja-alen löytö...

Petra Hammesfahr  (s.1951) on vanha tekijä jännityskirjailijana kotimassaan Saksassa, mutta suomeksi hänen teoksiaan on käännetty Wikipedian mukaan vain kolme.

Kansiliepeessä hehkutellaan Hammesfahrin olevan supertähti, onhan hän kirjoittanut yli 30 kirjaa ja lisäksi televisiokäsikirjoituksia. Hammesfahr saa otteen lukijansa sielusta, ja jännitys säilyy kirjan loppumetreille asti. Itse luin kirjan yölukemisena enkä yhteen pötköön...

Kirjan päähenkilö on kaksikymmentäneljävuotias Cora Bender, jolla on muistissaan aukkoja. Mistä syystä, sitä ei Cora jaksa enää muistaa...

Rakastelu Gereonin kanssa oli Coralla muuttunut painajaiseksi. Sen Cora oli huomannut silloin, kun jouluaattona mies toi radion makuuhuneeseen, ja sillä heidän rakastellessaan oli soinut muuan levy, josta Cora oli raivostunut. Siitä oli kulunut jo puoli vuotta. Heidän yhteiset hetkensä olivat siitä pitäen olleet arvaamattomia...

Cora ja Gereon työskentivät apen yrityksessä, jonka tärkeänä osana Cora toimi. Hän ei alistunut apen vallan alle, vaan piti puolensa myös miehensä edestä. Vaikeimpia olivat perjantai- ja lauantai-illat, kun Gereon halusi rakastella vaimonsa kanssa. Yleensä tilanne päättyi siihen, että Coran nyrkit alkoivat toimia, ja hän puolusti vimmatusti itseään.

Cora, hänen miehensä Gereon  (27v) ja heidän pieni, kaksivuotias poikansa  makasivat  rannalla kauniina kesäpäivänä. He olivat tulleet vasta kello neljän (16) aikoihin ottamaan aurinkoa ja uimaan. Silloin alkoi ilma jo viilentyä eikä rannalla ollut niin tukalan kuuma.  Coralla on suunnitelma, jonka hän aikoo toteuttaa tällä reissulla: hukuttaa itsensä.

Heidän viereensä oli majoittunut suurperhe, johon kuuluivat isä ja äiti, isoisä ja isoäiti, kaksi pientä neljä-viisivuotiasta tyttöä bikineissään ja vauva tuolissaan aurinkovarjon alla. Isoäiti leikki vauvan kanssa, miehet torkkuivat auringossa, isoisällä oli lehti kasvoillaan, isällä lippalakki silmillään. Äiti oli hermostunut.

Cora oli pukenut uimapuvun ylleen jo kotona, rannalla hän riisui vain hameen pois. Ja lähti saman tien uimaan, ui vartioiduin alueen ulkopuolelle. Mutta sitten Cora palasi rannalle, hän halusi leikkiä lapsensa kanssa.

Viereinen pariskunta alkaa hermostuttaa Coraa. Mies levitti naisen rintojen väliin aurinkoöljyä, ja riisuu bikinien yläosan siksi pois. Vaimo laittaa kasetin soimaan, jota mies kieltää laittamasta. "Älä viitsi pilata iloa, kulta", naisen sanat miehelleen, saa Coran sisällä jotakin liikkeelle. Cora ottaa pojan käsivarrelle, ja vie hänet vesirajaan istumaan, antaa punaisen muovikalan hänen käteensä. Lapsi osaa jo puhua parin sanan lauseita. Siinä vesirajassa vierähtää melkoinen tovi, ja pojalla alkaa olla nälkä. Hän haluaa syödä omenan; Cora etsii omenan ja ottaa hedelmäveitsen käteensä. 

Gereon seurasi viereisen parin touhuja. Mies alkoi hyväillä vaimoaan, kasetilta kuului rumpusoolo, joka sai Corasta tuntumaan oudolta. Hän makasi lattialla, ja paksu peukalo painui hänen suuhunsa. Samoin oli Gereon tehnyt hänelle jouluna, kun oli halunnut olla hellä.

Cora pilkkoi omenan neljään osaan, laski kolme niistä syliinsä. 
    Viereinen Alice sanoi: "Tosi kuuma soolo". 
    Huovalla istuva mies vastasi: "Ei uskoisi millään. Eikä siitä ole kuin viisi vuotta. Frankie-boyn hurjat viikot...Mutta Ute on oikeassa, musiikki on komeaa, sitä ei tarvitse hävetä. Heitä oli kolme kaverusta, mutta kellaria pitemmälle ei päässyt kukaan. Frankie oli rummuissa."
    Frankie, nimi kaikui Coran päässä. Kaverit, kellari, rummut.
    "Olitko sinä mukana? Alice kysyi.
    "En", mies vastasi, minä en tuntenut häntä vielä silloin."----.
    Cora näki syrjäsilmällä, että blondi nousi istumaan. "Odottakaa", blondi sanoi ja painoi kasetin nappulaa. "Minä kelaan vähän taaksepäin. 'Song of Tiger', siinä vasta biisi! Parasta mitä olen ikinä kuullut."
    Tummatukkainen mies pyörähti ympäri ja tarttui naista käsivarresta. Ensimmäisen kerran Cora näki nyt hänen kasvonsa, mutta ne eivät sanoneet hänelle mitään. Äänikin meni Coran toisesta sisään ja toisesta ulos, kun mies protestoi. "Ei Ute, nyt riittää. Älä pane sitä. Et saa."
Mies tuntui olevan tosissaan. Mutta Ute vain nauroi ja väänsi hänen kätensä pois.----.
    Samassa silmänräpäyksessä musiikki pärähti soimaan, nyt vielä kovemmin kuin aikaisemmin. Hän  (Ute) kiersi molemmat käsivartensa  miehen hartioiden ympäri ja kiskaisi hänet päälleen. Cora näki miten miehen käsi kiertyi naisen vaaleisiin hiuksiin. Kuinka hän veti naisen pään sopivaan asentoon ja suuteli häntä. Ja rummut...
    ---. Cora ponnahti pystyyn. Gereon hätkähti, kun hän alkoi kirkua. "Lopettakaa, saatanan elukat! Lopettakaa! Päästä irti! Päästä hänet heti irti!"
    Ensimmäisellä kirkaisulla Cora oli polvillaan pariskunnan vieressä, viimeisellä hän oli jo iskenyt veitsen miehen vartaloon.
    Ensimmäinen isku osui niskaan. Mies kiljahti, kääntyi ja tarrasi Coraa ranteesta; hän saikin kiinni ja puristi sekunnin tai kaksi. Ja katsoi Coraa. Sitten hän päästi otteensa ja vain katsoi. Ja mumisi jotakin. Cora ei ymmärtänyt mitä. Musiikki soi liian lujaa.
    Se se oli! Musiikki, sama musiikki, joka kaikui hänen päässään, sama musiikki, joka teki hänet hulluksi. Nyt se kaikui tallatulla nurmikolla, se pyyhki yli kauhistuneita kasvoja ja jähmettyneitä vartaloita.
    Toinen isku osui kaulan sivuun. Miehen silmät rävähtivät auki, hän ei päästänyt ääntäkään, tarrasi vain toisella kädellä kurkkuunsa ja tuijotti Coraa silmiin. Veri pulppusi hänen sormiensa välistä punaisena kuin pieni muovikala. Blondi kirkui ja yritti ponnistella pois miehen alta.
    Cora iski vielä kerran ja vielä kerran. Seuraava isku osui suoraan kurkkuun. Sitten olkapäähän ja poskeen. Veitsi oli pieni mutta hyvin, hyvin terävä. Ja musiikki soi lujaa. Ääni täytti koko hänen päänsä.
    Mies joka oli vain istunut ja jutellut Alicen kanssa, huusi jotain. Kuulosti siltä kuin hän olisi huutanut: "Lopettakaa!"

Näitä tapahtumia ja oletettuja valheita käydään kirjassa läpi. Coran koko elämä kotona ja kodin ulkopuolella. Tutkiva poliisi asettuu Coran puolelle, ja uskoo, ettei kukaan tee aiheettomasti tällaista murhaa. Vai tekeekö?

Aika uskomaton tarina Coran ja hänen perheensä elämästä taidokkaasti kerrottuna jännitystarinana. Se on Petra Hammesfahrin anti. Ette ehdi kyllästyä!


Oikein hyvää ja antoisaa helmikuun loppuviikkoa!
                                   Aili-Mummo 

perjantai 22. helmikuuta 2013

Kaapissa vai kaapitta

Isonoita ja pikkunoita vierailevat toisissaan. Kuva AN.

KAAPPINOITA

Äiti oli iltavuorossa töissä
ja myi kaupan tavaroita,
niin siksi äiti ei nähnyt yhtään,
kun siivouskaapista harjan takaa
tuli harjapäinen noita.
Ja noita maalasi keittiön seiniin
norsun ja punarinnan
ja kultalintujen kuvia,
ja prinsessan, koiran ja linnan.
Ja se pudotti hellalle kultatukan:
"Hoi, siinä on sulle tukka,
ja saat koulun juhlan näytelmässä
olla prinsessa Ruusunkukka."
Noita söi pannusta silakanpäitä
ja se hyppeli ja lauloi:
"Oi lapsi, suo että käteesi
lasken kiitollisuuden merkiksi
kukkarollisen kultarahaa
ja semmoisen tuoksuvan pyyhekumin
jolla Anttilan Mervi ylpeili.
Mutta anna tää kukkaro äidillesi,
kun siltä on rahat lopussa aina,
ja sano että menee kampaajaan
ja vie sen Heiskasen elokuviin
heti ensi lauantaina."

- KAARINA HELAKISA -

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni 
oikein hyvää ja kaunista 
viikonloppua!

      Aili-Mummo

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Annika K:n haaste: yksitoista kysymystä

Omat tuotokset...

Ystävänpäivänä 14.02.2013 haastoi kirjablogisti Annika K. minut mukaan tähän leikkiin.
Kiitos Annika! Tämä on toinen samana päivänä saamistani haasteista, toisen olen jo julkaissut viime viikolla...

Tehtäväksi on annettu:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Ja sitten ne suuret paljastukset:

1. Opin lukemaan kuusivuotiaana, olin silloin ensimmäisellä luokalla.

2. Ensimmäinen oppikirjani oli mainio Kotiaapinen, joka oli jännästi kuvitettu. Tontut muodostivat yksin tai yhdessä kirjaimen. Iissä oli vain yksi tonttu...Aapisen kansi oli tummansininen, ja aapiskukko seisoi tomerana kannessa karttakeppi kädessä. Kerrottiin että kukko muni ahkeralle tyynyn alle karamellin palkinnoksi...

3. Kuljin koulumatkan kesällä ja syksyllä jalkaisin metsäpolkuja pitkin. Matkaa oli 2-3 kilometriä yhteen suuntaan. Talvella hiihdin suksilla, ja välillä kävin Nuppolassa lämmittelemässä. Ylemmillä luokilla minulla oli jo hiihtopuku, eikä silloin niin paljon paleltanut.

4. Repussa piti olla mukana eväät kotoa lähtiessä eli leipäpalaset ja patenttikorkkinen maitopullo. Keiton saimme koulusta, velliä, puuroa, keittoa ja ylemmillä luokilla perunoita ja kastiketta. 

5. Kolmannelle luokalla jouduin koulukiusatuksi. Kolme isoa poikaa hyökkäsi kimppuuni, ja minut uitettiin paksussa lumihangessa. Yritin juosta pakoon talon aitan ympäri, mutta toiset juoksivat minua vastaan, ja ottivat kiinni. Olin tuolloin 8-9 vuotias. Sen talven jälkeen minua ei enää kiusattu, ne pojat pääsivät koulusta pois ikänsä takia; olivat muistaakseni 1935 syntyneitä...

6. Komannella luokalla meitä opetti keskikoulun käynyt nuori tyttö. Hän ei mahtanut mitään isoille pojille. Pojat työnsivät opettajan nurkkaan, ja kopeloivat opettajaa. Siksi hän jätti kaikki oppilaat arestiin joka ilta koko syyslukukauden ajan. Joulun aikaan opettaja kävi meillä, ja isä kysyi häneltä, mitä pahaa se tuo tyttö tekee, kun on joka ilta arestissa. Siihen loppui minun arestini ja loppui muiltakin.

Kuulin vuosikymmeniä myöhemmin, että opettaja olisi karannut työpaikaltaan, siksi meillä oli sijaisena milloin ketäkin ihmisiä, jotka hädin tuskin osasivat lukea...

7. Neljännellä luokalla meillä oli opettajana armeijasta erotettu eversti. Hänellä oli alkoholiongelma. Kun läksimme retkelle Kannuksen maastoon, opettajalla oli nahkasalkku mukana, ja hän kävi salaa nautiskelemassa 'retkieväitään.' Syksyisin teimme sieni- ja puolukkaretkiä Kannukselle, ja kävimme siellä päin kävelemässä joskus liikuntatunnilla. Läheisessä metsässä leikimme puks-sotaa, koska meillä ei ollut liikuntasalia eikä edes koulurakennusta. Kävin viisi vuotta koulua maalaistalossa Riihiahossa, missä se toimi supistettuna kouluna. Tarkoittaa sitä, että 1-2 kävivät koulua vain lauantaisin, paitsi keväällä ja syksyllä oli joitakin viikkoja koulua yhtäjaksoisesti. Yläkoululaiset eivät olleet silloin koulussa, oli vain yksi opettaja.

8. Viidennellä luokalla oli opettajana reput saanut ylioppilas. En tiedä, mistä aineesta reput olivat tulleet; ehkä äidinkielestä. Hän ei osannut opettaa kielioppia eikä oikein matematiikkaakaan. Syksyllä 1952 hän laittoi kokeet murtoluvuista, vaikka murtolukuja ei ollut edes opetettu. Muunsin luvut kymmenysluvuiksi, ja laskin sillä tavoin...

9. Syksyllä 1953 valmistui koulutalo, ja saimme ensimmäisen koulutetun opettajan. Silloin muuttui meininki talossa. Opettaja Kerttu Eronen viihtyi Riihiahossa peräti kaksi vuotta, ja lähti sitten Turun lähelle Paattisen Tortinmäen koululle. Opettajan veli oli Aurassa maanviljelijänä. Opettaja oli muistaakseni Hiitolan tyttöjä ja käytti välillä Hiitolan murretta

10. Kun pääsin kahdeksannelle, eli jatkokouluun, tuli opettajaksi jälleen epäpätevä naishenkilö, teologianylioppilas. Hän piti päivällä koulua 3 - 7 luokkalaisille, me menimme kouluun noin kello 16. aikaan, ja opiskelimme pari tuntia illassa. Talousopettaja piti meille talouskurssia syksyllä normaaliin tapaan. Oli teoriatunteja ja käytännön tunteja. Ruokaa teimme koulukeittiössä.

11. Sain päästötodistuksen keväällä 1956, olin 14v.
 Sitten heinäkuussa lähti äitini maailmalle, ja heitti koko maalaistalon työt niskaani. Oli veli 10v, sisko 9v, isä 73v ja umpisokea täti, 76v. Renki oli vielä talossa joitakin kuukausia, ja sitten hänkin lähti naisystävänsä kanssa Rääkkylään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Annikan antamat toiset 11 kysymystä:


1. Mikä kirjallinen genre on lähinnä sydäntäsi ja miksi?
Runous on ollut lähes koko ikäni minua lähinnä. Olen esittänyt runoutta kuusivuotiasta asti. Olen kirjoittanut runoja noin kahdeksanvuotiaasta. Ja olen lukenut paljon runokirjoja, ja lainannut niitä blogeissani (sekä omiani että toisten tuotoksia). Tuossa kuvan kirjaläjässä on viisi runokirjaa, jotka olen tehnyt...

2. Oletko sosiaalinen bloggaaja, joka kiertelee päivittäin kommentoimassa toisten tekstejä vaiko enemmän itsenäisten polkujen kulkija?
Olen omasta mielestäni sosiaalinen tapaus. Kommentoin hyvin paljon eri blogeissa. Kirjablogeisteille en aina osaa vastata, koska kirja on outo, ja varsinaista romaanikirjallisuutta olen harrastanut vähemmän.

3. Minkä verran poimit lukuvinkkejä toisten blogeista?
Kirjavinkkejä tulee niin paljon, etten millään ehdi lukea kaikkea, enkä siksi ota niitä listalleni kuin poikkeustapauksissa.  Joskus olen taas pettynyt suitsutuksista,  ja oma arvioni on ihan toisenlainen.  Uskon, että jokaisella on oma makunsa...

4. Bloggaatko jokaisesta lukemastasi kirjasta?
En jokaisesta, jos kirja tuntuu yhdentekevältä, ja niitäkin on.

5. Millaisista kirjoista bloggaaminen on haasteellista?
Minusta lähes kaikki, olen vasta opettelija...

6. Entäpä vastaavasti helppoa?
Onkohan noita sattunut koskaan?

7. Uskallatko mainita parhaimman lukemasi teoksen? :)
Enpä taida....

8.  Entä pahin floppi? 
Alussa tekemäni postaukset, mutta ei ensimmäinen. Ensimmäinen oli Bengt Jangfeldtin kirja, Axel Munthe - tie Caprin huvilalle, postattu 10.04.2011. Pidän sitä edelleen yhtenä onnistuneimmista kirjapostauksistani. Flopit löytyvät etsimällä...

9. Mitä kevään uutuusteosta odotat eniten?
Varmaankin Maaria Päivisen Pintanaarmuja, joka vasta ilmestyi, mutta on yhä tilaamatta.
Yleensä en jahtaa uutuuksia, ostan ne vuosien perästä, tai lainaan.

10. Pelottavin lukemasi kirja?
Nykyään en uskalla lukea pelottavia kirjoja, ja vanhoja en muista. Ahdistun liikaa lukemastani pelottavasta kirjasta tai katsomastani elokuvasta. Riehun yöllä unissani, ja siitä ei mieheni pidä...Lapsena luin Tuntemattoman sotilaan, se oli silloin pelottavin kokemus.

11. Mieluisin fiktiivinen henkilö illanviettoseuraksi?
Juohtui mieleeni, että jos olisin nuori, henkilö olisi Runotytön Teddy, joka vihelteli Emilialle metsässä...Nyt en enää jaksa haaveilla!

Olen päättänyt, etten haasta ketään enkä siis keksi kysymyksiäkään. Näitä haasteita on kierrellyt ihan liikaa, mutta jos joku kirjabloggari haluaa liittyä tähän haasteleikkiin mukaan, voi ottaa tämän haasteen vastaan, ja vastata samoihin tai mahdollisesti eri kysymyksiin.

Toivotan teille kaikille lukemisen ja postaamisen iloa sekä oikein hyvää viikon jatkoa!
                                           Aili-Mummo





maanantai 18. helmikuuta 2013

Synnytyspolttoja

Synnytys keskiajalla. Kuva Wikipedia.
synnytys

Nainen seisoo
ja odottaa.

Mies pysäköi auton
ja kantaa tavarat.

Nainen puuskuttaa
ja odottaa.

Mies hakee, juoksee, tuo
ja kuljettaa.

Käsi kädessä
he menevät sisään.
Nainen aavituksen kumarassa.
Mies ehkä hengissä.

Kätilö kättelee.
Molempia.
Onneksi.
Myöhemmin olkoon.

Mies hieroo ja valmentaa.
Nainen kääntyy ja oksentaa
miehen päälle.

Ja könyää altaaseen.

Kipu vie naisen mukanaan.
Nainen vetää miehen kokonaan
altaaseen.

Kätilö kiskoo miehen pois.

Mies laskee tunteja.
Ne eivät kulu.
Kivut yltyvät.
Mies kuivuu.
Haju jää.

Mies hieroo selkää.
Nainen manaa taivaan.
Nainen manaa maan.

Mies kaivaa kameraa.
Nainen karjuu ilmat.
Nainen karjuu palkeet.

Mies alkaa kuvata.
Nainen kiskoo käden
ja alkaa repiä.
Hampaillaan.

Mies huutaa kivusta.
Nainen halkeaa lapsesta.
Mieheltä irtoaa pala.
Kädestä.

Napanuora leikataan.
Lapsi punnitaan.
Mies itkee onneaan.

Myöhemmin nainen kysyy kuvaa.
Ei ole. Vain arpi.
Miehellä.

- OUTI MÄENPÄÄ -~

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tuosta keskiajan synnytyskuvasta on menty monessa suhteessa eteenpäin. Kysymys on vallasnaisesta. Suomalaiset kansannaiset lämmittivät savusaunan ja kömpivät lauteille synnyttämään. Se oli siihen maailmanaikaan varmasti hygieenisin paikka äidille ja vastasyntyneelle. 

Äiti ja lapsi pysyivät saunassa useampia päiviä. Uudelle lapselle tuotuja rotinoita nimitettiin meillä lapsisaunaksi.

Korkea-arvoisen naisen ei sopinut imettää lastaan, vaan lapselle piti hankkia imettäjä. Pikkulasten ja vanhempienkin lasten hoito oli 'ulkoistettu' paremmissa piireissä. Uskon, että lapsen äidillä oli tukalat oltavat, hänen rintojaan pakotti kun maitoa nousi niihin.

Kansannaisen äitiyslomia ei ollut. Hyvin köyhän naisen piti lähteä heti töihin, ruokkimaan perhettään, ja lypsämään lehmiä. Tai jos oli heinäaika meneillään, jatkettiin hommia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miehet eivät entisaikaan edes osanneet lypsää. Jos vaimo ei jostain syystä voinut tehdä töitä, piti lypsäjänainen hankkia - vaikka kylältä. 

Nykynainen synnyttää tavallisimmin sairaalassa, steriilissä ympäristössä. Minusta se on viisasta sekä äidin että lapsen kannalta. Monesti jomman kumman henki on hiuskarvan varassa, jos sattuu jotain odottamatonta. Äidiltä voi katketa kohdusta verisuoni, lapsi voi olla perätilassa tai napanuora voi olla lapsella kaulan ympärillä. Kaikenlaista sattuu.

Entisajan synnyttäjän pahin vihollinen oli lapsivuodekuume, joka vei monta äitiä ennen aikaiseen hautaan. Myös mieheni isän äiti, Aina Manninen (o.s. Kettunen), kuoli lapsivuoteeseen synnytettyään kaksoispojat vuonna 1921. Toinen heistä on vielä elossa.

Sotien jälkeen oli paljon kotisynnytyksiä, ja kätilöt joutuivat avustamaan äitejä siinä. Jos kerkesivät. Ainakin 1945 syntyi lapsia  monta lasta samana päivänä. Kätilö ei millään ehtinyt joka paikkaan. Autoja ei ollut, piti kulkea junalla, hevosella tai polkupyörällä, ja joskus voi joutua kulkemaan jalkaisinkin kätilölaukun kanssa. Eräitä kertoja kätilö Tyyne Kuronen kertoi ajaneensa resinallakin synnytykseen, kun kiire oli. Resina on rautatiellä kulkeva käsin 'pumpattava'  ajoneuvo. Mutta onneksi harvoin sattui mitään pahempaa, uusi ihminen näki päivän valon terveenä...

~~~~~~~~~~~~~~

Kiertelin eilen kyliä Yhteisvastuun merkeissä. Sitä hommaa on tiedossa vielä useammaksi päiväksi, mutta hyvin keräys lähti käyntiin.

Tietokone oli myös jumissa. Kiintolevyn eheytyksen jälkeen tänään alkoi toimia. Löytyi yhden gigan verran pirstoutuneita tiedostoja, jotka saattavat olla ohjelmistoista peräisin.

Toivon kuitenkin, että kone toimii, vaikka se onkin vanha...

Oikein hyvää ja antoisaa viikon alkua kaikille lukijoille toivottaa Aili-Mummo!


perjantai 15. helmikuuta 2013

Haasteelliset 11 asiaa

Kirjablogisti Paula blogista Luen ja kirjoitan haastoi minut tähän leikkiin mukaan. Useaan tämän tapaiseen haasteeseen olen vastannut, ja vielä Annika K:n haaste varastoon tulevaisuutta varten...

Kiitos Paulalle ja Annikalle haasteista!



Tehtävälista on tämä:

1. Jokaisen haastetun on kerrottava yksitoista asiaa itsestään.
2. On vastattava myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastettaville.
4. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
5. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta

1. Vanhuus on ollut viime vuodet opiskeluni kohteena.
2. Elämä on mielenkiintoista, vanhanakin...
3. Ensimmäiset 24 vuotta elämästäni asuin vanhuksien kanssa.
4. Ystäväni ei saa olla kaksinaamainen.
5. Kaikissa meissä asuu hyvä ja paha ihminen.
6. Tieto ei lisää minulle tuskaa, vaan tuo valoa ja iloa mukanaan. 
7. Oma tekemäni mietelause on:
    "Ei ihminen hallitse elämää, vaan elämä (hallitsee) ihmistä."
8. Kaikki kokemukset voin käyttää hyödyksi.
9. Totuudet joita toisilta kuulee, eivät ole minun totuuksiani. Ajattelen itse omat totuuteni.
10. Ajattelen asioita laajemmin ja avarammin. Jotta ymmärtäisin...
11. Olen kotifilofi ilman koulutusta.

Tässä Paulan kysymykset ja vastaukseni niihin:

1. Kirjoittamisesi inspiraatio?
Yleensä elämä itse, ja hyvin usein oma elämä. Näistä olen tehnyt myös runoni.

2. Kuka on kirjoittamiseesi itsesi jälkeen eniten vaikuttanut henkilö?
Heitä on varsion vähän, mutte eniten ehkä lääninkirjailija Jouko Lehtonen 1980-90 luvuilla.

3. Mahdollinen kohdeyleisö?
Maalaiset, lähiympäristö (kirjat), netissä kaikki jutuistani kiinnostuneet.

4. Minkälaista tukea ja apua olet kirjoittamiseen saanut?
Kritiikkiä kirjoitusryhmien ohjaajilta (Pirjo Uimonen, Anneli Tuhkanen), kirjeopistosta, kirjailija Jouko Lehtoselta. Myös Leila Hurmalainen vaikutti aikoinaan, kun olin tekemässä ensimmäistä runokirjaani.

5. Minkälaista tukea vielä tarvitsisit?
Runouden alalta varmaankin, jos yrittäisin vielä kokoelmaa. Ja lasten kanssa on tarkoitus vielä saada kirja aikaiseksi. Mutta kuka tietää miten elämä kulkee.

6. Mikä on kirjoittamisessa hankalinta?
Se että on tunnettava asiat joista kirjoittaa. Fiktiivistä kirjoittamista olen tehnyt hirveän vähän...Kirjoitan mieluiten faktaa, ja mieluusti taustoitan asiat hyvin.

7. Mikä sinua estää kirjoittamasta?
Henkinen laiskuus. Blogeja kyllä kirjoittelen, sitä ei ole estänyt mikään!

8. Miten olet päässyt yli kohdissa 6 ja 7 mainitsemistasi kynnyksistä?
Minusta kohta 6 on ok. Kirjan teko vaatii vahvaa ja sitkeää paneutumista, ja hyvän motiivin. On tehtävä työtä, usein tuhansia tunteja, mutta nettielämä on vienyt molemmat käteni ja elämäni. Siis bloggaus.

9. Kirjallinen esikuvasi - keneltä ehkä olet saanut vaikutteita tai kenen tavalla haluaisit pystyä kirjoittamaan?
En oikein usko etsiväni keneltäkään mitään esikuvaa. Olen kirjoittanut omalla tavallani ja omalla äänelläni. 

10. Lempikirjailijasi, yksi tai useampi?
Eeva Kilpi on ollut kauan ihailemani kirjailija, myös hänen runonsa. Hänen romaaneissaan ja runoissaan on aitoa rehellisyyttä, jota kunnioitan. Pidän eniten naiskirjailijoista, heillä on minulle paljon annettavaa.

11. Tähän mennessä upein hetki, pieni tai suuri, kirjoittajanelämässäsi?
Ehkäpä silloin, kun ensimmäinen runokirjani Elämänpelto ilmestyi v.1991, tai silloin kun kylähistoriikki Tikkalan neljä vuosisataa ilmestyi (1993), tai kokoamani kyläkirja "Havutar, hyvä emäntä" (2004).

Ja sitten oikaisen, en lähetä haastetta eteenpäin enkä tee kysymyksiä. 
Mutta jos kuka tuntee tarvetta ottaa haasteen vastaan, ole hyvä vaan...Saat vastata samoihin kysymyksiin kuin minä!

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja kaunista viikonloppua!
                             Aili-Mummo


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

MARJA LEENA TOUKONEN: VUODET VILLIINTYVÄT TAKANANI



Ei minulta kysytty lupaa syntymääni, mutta joku sen silti rekisteröi.
Jos minun ei olisi haluttu syntyvän, siihen olisi kyllä tarvittu lupa (ei
tosin minulta).
Siihen aikaan koko asia oli muistaakseni kielletty. Oli pakko syntyä,
halusi tai ei. Elleivät kylän naiset sitten keksineet ihan itse jotakin.

Jos haluaisin itse kuolla, siihen ei lupaa heltiäisi. Ja jos haluaisin elää,
turhaan siihenkään lupaa pyytelisin. Elettävä on, jos osaa. Ja kuoltava,
kun eivät saa enää hengissä pidetyksi.

~~~~~~~~~~~~~

Jotenkin sattumoisin läpäisin passintarkastuksen. Pyhä Pietari tutki
kuvaani, nosti tuikean katseensa minuun, vertasi taas. Sitten lopulta
lopen kyllästyneen näköisenä läiskäytti passin pöytään ja heilautti
päätään suuntaan, johon minun tuli mennä.

Minua vastaan köpötti itse Isä Jumala, kumaraisena, viitta liehuen,
ilosta hypähdellen ja ääni kimeänä innostuksesta. "Hei katsokaapas
kuka tuli!" hän kiljui takanaan tulevalle porukalle. Syöksyi vastaan,
halasi, otti käsipuolesta kiinni hellästi ja lähti saattelemaan minua
vastaanottoporukan luo. "No, kerro nyt, mitä kuuluu? Miten matka
meni? Kerro ihan kaikki!" hän vaati parta täristen.

Tämä episodi taitaakin olla Tuhlaajapojan paluusta, tulee yhtäkkiä
mieleeni. - Kyllä, sieltä se on, mutta väliäkös sillä. Taivas tämä silti on,
siitä ei ole epäilystäkään, sillä joku kyselee innokkaasti kuulumisiani ja
hyppii saapumiseni aiheuttamasta innostuksesta niin, että tuskin pysyy
nahoissaan. Ei tällaista tapahtunut elämässä, muistin.

~~~~~~~~~~~~~~~~                                                                                 

Meistä tulee maamerkkejä lapsillemme, ja lapsista meille. Osaamme
suunnistaa edes jotenkin tässä elämässä, kun karttaa ei mukaan 
annettu. Lapsenlapsille olemme kilometripylväitä, joihin on
kömpelöllä vanhanaikaisella kaunokirjoituksella kaiverrettu, minkä
verran matkaa on takana. Ja joita lapsenlapset taputtelevat ja tutkivat
kiinnostuneina, innostuvat kiipeilemään ja hyppivät riemuissaan alas.

Joskus olemme tienviittoja: ei, ei sinne, vaan tänne. Ja sinnehän ne
sitten menevät kuitenkin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~      

Tuolilla seisoo pieni pulleaposkinen tyttö, haudanvakava, silmät
levinneet teevadin kokoisiksi. Hän pitää kiinni tuolin karmista rystyset
valkoisina ja katsoo jonnekin kauaksi.

Pienet kädet, soma tyttö. Niin totinen, niin sama.

Käsistä tunnistan itseni, sormien muodosta ja ranteen asennosta.

Tytön hymy ei ole vielä syntynyt, on vain tuo maailmaan heitetty
ihminen, joka opettelee olemaan lapsi, ihmettelee mitä kaikki
puuhaavat. Miksi he kaikki elehtivät ja ilmehtivät ympärilläni, vaikka 
saatan  pudota tuolilta minä hetkenä hyvänsä? Ja mikä on tuo kapistus
sedän kädessä, joka välähtelee pelottavasti? Miksi olen tässä? Mitä
kaikki tarkoittaa?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Vanhat äidit katselevat tyttäriään toivoen ja kadehtien. Säälien ja
murehtien.

Peilissä ripaus vanhuutta, peilin sisällä maailman ääriviivat alkavat
hahmottua.

Me annamme pois: ensin nuoruutta, sitten keski-iän murhetta ja
rikkautta. Annamme pois vanhempamme, ja ystäviäkin on jo lähtenyt.
Annamme pois lapsemme, sillä he ovat jo omilla teillään.

Istumme tyhjin käsin, onnellisina. Meiltä ei odoteta, me emme odota.
Miten rikas elämä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~      

Lapseni,
kun olen kuollut ja mennyt menojani,
puhukaa minusta silti preesensissä.
En aio luopua mielipiteistäni kuolemani jälkkeenkään,
enkä rakkaudestani elämään ja teihin.

Se mikä minusta jää, jää elämään.
Puhukaa siis minusta preesensissä.

- MARJA LEENA TOUKONEN -

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Otin tähän postaukseeni kokonaista kuusi Marja Leena Toukosen runoa; ne puhuttelivat minua voimakkaasti. Sain runoilijalta luvan käyttää kirjaa niin kuin haluan. Vieläkin olisin voinut tätä runokoostetta jatkaa, mutta tässä ovat tärkeimmät mielestäni...

Marja Leena Toukosen blogi on Peilikirjoitusta. Sain tämän runokokoelman lahjaksi. 
Kirjan on kustantanut Basam Books (2011). Kansi on Taivo Orgin sunnittelema, painopaikka Riika. ISBN 978-952-260-001-1.

Kirjailija on filosofi, hän pohdiskelee omaa elämäänsä myös runoissaan. Runoteoksensa Vuodet viilliintyvät takanani, sadalla viidellätoista sivulla on pohdiskelua paljon, kaikki runot ovat elämästä repäistyjä, syvällisiä ja kirkkaita timantteja. Olen epäpätevä näiden runojen arvostelijaksi, kerron tässä vain omat tuntemukseni. 

Netissä tutustuu moniin ihmisiin, mutta harvoin kohtaa sielun sisaren. Rakastuin tähän Marja Leenan hienoon runokokoelmaan, sillä on paljon annettavaa ihmisyydestä ihmisille, naiseudesta meille naisille!

Toivotan onnea ja menestystä tälle hienolle runokirjalle ja sen tekijälle!

Oikein hyvää ja antoisaa ystävänpäivää kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-Mummo

                            

maanantai 11. helmikuuta 2013

Mary Higgins Clark: Unissakävelijä



Luin psykologisen jännityskertomuksen, Mary Higgins Clarkin Unissakävelijän. Suomentanut Heikki Kaskimies. Tammi (2008). 320 sivua, sidottu. ISBN 978-951-31-3518-8.

Mary Higgins Clark (s.1927) on Yhdysvalloissa paljon mainetta ja kunniaa niittänyt jännitysromaanien luoja, hänen romaaninsa ovat hyvin suosittuja monissa maissa. Laskin Wikipedian teosluettelosta 45 romaania, useina vuosina häneltä on ilmestynyt kaksi kirjaa. Noin ikäihmiseksi hänen aivonsa ovat hienossa kunnossa. Ja tietenkin hänellä on mukana palkattua väkeä, joille hän antaa kiitokset kirjansa alussa.

Kirjan kertoja kirjoittaa minä-muodossa. Hän on Kay Lansing, äveriään Peter Carringtonin puoliso. Kartanossa on tapahtunut useita ihmisten katoamisia, joita ei ole 22 vuoden aikana selvitetty. Peter Carringtonin (ensimmäinen), raskaana ollut vaimo, Grace Carrington,  oli eräiden juhlinen jälkeen löydetty uima-altaan viereltä kuolleena. Hänenkin kuolemansa on yhä selvittämättä.

Kay Lansingin isä oli ollut kartanossa puutarhasuunnittelijana, mutta sitten kadonnut yhtäkkiä salaperäisesti. Kay oli ollut tuolloin kuusivuotias lapsi. Kayn äiti oli kuollut paljon aikaisemmin, ja niin Kay jäi isoäidin, Maggien, kasvatettavaksi.

Aikuisena Kay muistaa kartanossa erään riidan, jossa mies ja nainen riitelivät rahasta kartanon kappelissa. Kaylle jäi epäselväksi se, ketkä oikeastaan riitelivät...

Kartano oli vanha, se oli rakennettu 1700-luvulla Walesissa, mutta ensimmäinen Peter Carrington oli antanut käskyn purkaa rakennus ja siirtää se kivi kiveltä Englewoodiin Amerikkaan.

Kay Lansing tutustuu Peter Carringtoniin, kun hän menee pyytämään Peter Carringtonilta lupaa, saako hänen järjestönsä pitää cocktailtilaisuuden talossa. Heidän tarkoituksensa on saada ihmisiä liittymään lukutaito-kampanjaan, ja opettamaan lukutaidottomia ihmisiä lukemaan. Viikkoa myöhemmin Kay saa luvan järjestää coktailtilaisuuden talossa. Se pidetään seitsemän viikon kuluttua, ja  tilaisuuteen myydään 200 pääsylippua.

Samaan aikaan nostetaan uudelleen esille kadonneen nuoren naisen, Susan Althorpin nimi, ja siihen liitetään teollisuusjohtaja Peter Carringtonin persoona. Peter oli viimeiseksi kartanossaan pidetyistä suurista, 200 hengen, juhlista vienyt Susanin kotiinsa autollaan. Tämän johdosta Peteriä epäillään murhaajaksi.

Elaine Walker Carrington on Peter C:n äitipuoli. Hänellä on poika Richard Walker, jolla on taidesalonki leipäpuunaan. Elainen asuu kartanon puiston takana omassa rakennuksessaan.
Richardilla on uhkapeli harrastuksenaan, ja se nielee paljon rahaa... Elaine saa avustusta Peter Carringtonilta miljoona dollaria vuodessa.

Vincent Slater on töissä Carrintonilla kartanossa, työhuone on talon takaosassa. Kirjassa on melkoinen joukko henkilöitä, joita kaikkia en tässä mainitse.

Peter Carrington on suvun mielestä 'syyllinen' Susan Althorpin katoamiseen ja oletettuun kuolemaan, samoin Grace Carringtonin kuolema on oletettu olevan Peterin syytä.

Susan Althorpin kuoleman ja katoamisen selvittämistä vaativat hänen vanhempansa Charles ja Gladys Althorp, joka on vakavasti sairas. Hän palkkaa yksityisetsivän, Nicholas Grecon, selvittämään Susanin kohtaloa. Äiti Gladys uskoo, että Susan on kuollut. Tämä eläkkeellä oleva suurlähettiläspari asuu muutaman kilometrin päässä Carringtonien kartanosta.

Nicholas Greco tutkii tarkasti Susanin katomista ja käy myös Kay Lancingin isoäidin luona kyselemässä asioita. Sen jälkeen Greco tutkii Richard Walkerin taidekauppaa ja sen omistajaa. "Olitteko tilalla sinä iltana, jona Susan Althorp katosi?" 
    "Olin juhlissa noin kahdensadan muun vieraan henkilön kanssa. Äitini oli mennyt naimisiin nykyisin Peter Carringtonin isän kanssa kolme vuotta aikaisemmin. Juhlien varsinainen syy oli se, että Carrington vanhempi olisi täyttänyt samana vuonna 70. Se että äitini oli paljon häntä nuorempi, tarkkaan ottaen 26 vuotta, oli hänelle hyvin herkkä kohta, joten juhlia ei nimitetty syntymäpäivävastaanotoksi."
    Walker kohotti toista kulmakarvaansa. "Jos teette pienen laskutoimituksen, huomaatte, että vanha Carrington oli erikoistunut nuoriin naisiin. Hän oli 49-vuotias, kun Peter Carrington syntyi. Myös Peterin äiti oli paljon häntä nuorempi."----.
    "Yritän muodostaa eräänlaisen yleiskuvan Susan Althorpista. Millainen oli teidän vaikutelmanne hänestä?"
    "Lähdetään siitä, että tunsin hänet huonosti. Hän oli 18- tai 19-vuotias. Minä olin täyttänyt 24, olin kokopäiväisenä Sotheby'sissä ja asuin kaupungissa. Lisäksi, ollakseni hieman tyly, en erikoisemmin pitänyt äitini aviomiehestä Peter Carrington IV:stä eikä hän minusta."---.
    "Pidettiinkö Peteriä ja Susania parina?"
    "He tapailivat aika paljon. Minun nähdäkseni he olivat rakastumaisillaan tai ainakin Peter oli rakastumassa Susaniin."
   "Tarkoitatteko että se oli yksipuolista?" Creco kysyi varoen.
   "En tarkoita yhtään mitään. Susan oli hyvin seurallinen, Peter aina hiljainen. Mutta aina kun kävin viikonloppuisin, Susan tuntui olevan tilalla pelaamassa tennistä tai lojumassa uima-altaalla."
    "Jäittekö Carringtonien taloon juhlien jälkeen yöksi?"
    "En. Olin suunnitellut pelaavani golfia varhain seuraavana aamuna ja lähdin päivällisen päätyttyä. En jäänyt tanssien ajaksi."
    "Susanin äiti on vakuuttanut, että velipuolenne on vastuussa Susanin kuolemasta. Uskotteko niin?"
    Richard Walkerin silmissä leimahti viha, kun hän katsoi suoraan Grecoon. "Ei, en usko, hän sanoi tiukasti.
    "Entä Grace Carrington? Te olitte päivällisillä tilalla sinä yönä, jona hän hukkui. Itse asiassa päivällisethän olivat teidän kunniaksenne, eikö vain?"
    "Peter matkusti paljon. Grace oli seurallista naistyyppiä eikä viihtynyt yksin. Hän kutsui jatkuvasti ihmisiä päivälliselle. Kun hän huomasi, että minun syntymäpäiväni oli tulossa, hän päätti, että sen iltaiset päivälliset olisivat syntymäpäiväjuhlat minulle. Meitä oli vain kuusi. Peter tuli vasta melkein lopussa. Hän oli palaamassa Australiasta kotiin  ja hänen koneensa oli myöhässä."
    "Ymmärtääkseni Grace joi melkoisesti sinä iltana."
    "Grace joi aina melkoisesti. Hän oli useita kertoja katkaisuhoidossa, mutta ei koskaan pystynyt viemään niitä loppuun. Kun hän sitten tuli useitten keskenmenojen jälkeen raskaaksi, olimme kaikki huolissamme sikiön terveyden puolesta."
    "Eikö kukaan yrittänyt saada häntä lopettamaan juomista sinä iltana?"
    "Hän oli etevä salaamaan sen. Ihmiset luulivat, että hän joi soodavettä, mutta se oli raakaa vodkaa. Hän oli tosiaan juovuksissa, kun Peter tuli kotiin, ja tietysti Gracen löytäminen sellaisessa kunnossa raivostutti häntä. Mutta kun Peter tempaisi lasin hänen kädestään, kaatoi sen sisällön matolle ja sai kohtauksen, se jotenkin havahdutti Gracen. Kun Peter ryntäsi yläkertaan, muistan Gracen sanoneen: "Luullakseni juhlat ovat ohi."---.
    "Grace näytti hyvin surulliselta. Äitini ja minä lähdimme viimeisenä. Jäin yöksi äidin taloon. Grace sanoi menevänsä sohvalle pitkäkseen vähäksi aikaa. Luulen, ettei hän halunnut kohdata Peteriä."
    "Te ja äitinne lähditte siis yhdessä?"
    "Me kävelimme äidin taloon. Seuraavana aamuna soitti taloudenhoitaja hysteerisenä. Hän oli löytänyt ruumiin."
    "Uskotteko, että Grace Carrington putosi tapaturmaisesti uima-altaaseen vai teki itsemurhan?"
    "Voin vastata kysymykseen vain yhdellä tavalla. Grace halusi sen lapsen ja tiesi, että niin halusi Peterkin. Olisiko hän tarkoituksellisesti surmannut itsensä? Ei, jollei hän ollut masentunut siitä ettei hän pystynyt lopettamaan juomistaan ja joutui paniikkiin mahdollisuudesta, että hän oli jo vahingoittanut sikiötä."
    Nicolas Grecon käytös muuttui vielä ystävällisemmäksi, kun hän kysyi aivan kuin ohimennen:    "Luuletteko, että Peter Carriongton oli kyllin raivoissaan auttaakseen vaimoaan päättämään elämänsä ehkä sen jälkeen kun tämä oli sammunut sohvalle?"
    Grecosta Richard Walkerin vihainen vastaus oli sekä valheellinen että väkinäinen: "Tuo on täysin naurettavaa, herra Greco."
    "Tuohon hän ei usko itsekään", Greco ajatteli ja nousi lähteäkseen. Mutta hän haluaa minun ajattelevan, että uskoo.

Peter Carrington ja Kay Lansing avioituvat, vaikka Kayn isoäiti Maggie on yhä sitä mieltä, että Peter on murhaaja. Kay ei usko sitä. Selviää, että Peter kävelee unissaan hyvin usein, hänelle tehdään testit unissakävelystä, kun Peter saa murhasyytteet ja hänet vangitaan. Asianajajat saavat miehen vapaaksi kymmenien miljoonien takuusummaa vastaan. Lehdistö saa suuria otsikoita, kun Peter Carringtonista tehdään syyllistä moniin katoamisiin. Maakaapeleita kaivettaessa löytyy ensin naisen luuranko, joka todetaan Susan Althorpiksi ja myöhemmin löytyy miehen luuranko, joka on Kay Lansingin isä, Jonathan Lansing. 

Peterin asiamiehinä toimivat hänen palkatut luottomiehensä, Vincent Slater ja Conner Banks. Lisäksi Peter oli koonnut maan etevimmät rikospuolustusasianajat puolustustaan varten. Mutta asioiden ajauduttua yhä vaikeammiksi, palkkaa Kay myös Nicholas Grecon etsimään syyllistä. Tärkeää osaa tässä tarinassa esittää Peter Carringtonin päällä ollut juhlapaita, joka puheiden mukaan oli verinen. Sillä kiristetään rahaa miljoona, mutta sitten paita taas katoaa.

Peter Carringtonin monista murhasyytteistä ja puolustuksen ja Kayn valmisteluista kuluu satoja sivuja. Mutta jo kirjan puolivälissä olin tietävinäni sen, kuka oikeastaan oli oikea murhaaja. Ja todellakin oli... Selviää myös paljon muutakin, kartanon aarteista, ja mitä niille on tapahtunut.

Ihan hyvä murhamysteeri, mutta Peterin syyllisyyttä painotettiin liikaa. Siksi löysin murhaajan liian aikaisin. Kuitenkin miellyttävä lukukokemus.

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää viikon alkua!
                                  Aili-Mummo