Google+ Followers

torstai 28. maaliskuuta 2013

Pitkäperjantain ajatuksia

Tohmajärven kirkko.

KIRKKOTIELLÄ

Kuusivuotias poika ja äiti,
huntua kantain,
kirkosta kotihin käyvät,
kirkosta kotihin.
Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.

Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
"Äiti,", hän äkkiä kysyy,
"onko se sama Jeesus?"
"Mitenkä?"  - "Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
- tällä tavalla, äiti?"

"On, hän on sama Jeesus."

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
"Kirkossa sanottiin, äiti,
että se toinen Jeesus
yrttitarhassa itki.

Ja sitten ne sotamiehet
tulivat sinne, ja sitten
ne veivät hänet ja löivät
nauloilla ristinpuulle
- tällä tavalla, äiti.
Löivät. Varmaan se koski,
varmaan se kovin koski,
sillä hän huusi isää ja itki...
Äiti, hän itkee nytkin,
kuuletko, koko ajan?"

"Sinun kohdallas aivan
kuuluu se itku, äiti."
"Minun?" Vavahdus puistaa
äitiä niin kuin lyönti.
"Minun? Eikö se itku sitten
sinulle, sinussa itke?"
"Ei, se ei itke tässä.
Jeesus heinillä nukkuu
eikä hän itke yhtään."

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänä perjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
syytön, huoleton poika
ja nauraa lintua, nauraa...
Varpunen hyppii tiellä,
hyppii...Oi miten kevyt!

Jeesus äidissä itkee.

- OIVA PALOHEIMO -

Tämän runon sanoilla toivotan teille, hyvät lukijani, oikein hyvää pitkääperjantaita ja pääsiäistä!
                     Aili-Mummo

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Karjalaiset evakkomme

Kuva Lappeenrannasta, museoaluetta.

EVAKKOON LÄHTÖ KARJALASTA

Tähdet taivaalla hiljaa kuiski.
Jätät tuvan rakkaan, tutut raput sekä kuistin.
Kukat ikkunalla hiljaa itki,
kun polle asteli tietä pitkin.

Minne tiemme johti?
Uutta elinpaikkaa kohti.
Onpa tutuks käyneet seinät, harmaat hirret.
Kuulinko nyt oikein, äiti lauloi lähtövirren.
Itku silmissänsä kiilsi,
sepä lapsen sydäntä nyt viilsi.
Tunsin ympärillä joka tahon.
Rakkaan mansikkaisen ahon.
Kaikkiko mun täytyi jättää,
kauniit mesimarjamättäät.
Mun sydämeni jäi, sinne Karjalaan.

- SAIMI SAIRANEN -

Kuva Särkijärveltä Tikkalasta.


Tämän runon kirjoittaja, Saimi Sairanen, tohmajärveläinen, on kokenut lapsena 'evakon' eli pakolaisen osan omassa maassaan. Tarinoita on monia ja monenlaisia, yleensä ne loppujen lopuksi ovat päättyneet hyvin, uusi koti ja kotiseutu on löytynyt ennen pitkää. Värtsilä ja Ruskeala ovat Tohmajärveä lähimpiä paikkoja, jotka joutuivat sodan perästä luovuttamaan maata, jäädä naapurien käyttöön. Tunnen sekä värsiläläisiä että ruskealalaisia, kotiseutunsa jättäneitä ihmisiä. Joitakin heistä on asunut omalla kylällämme ja omassa kunnassamme. 

Noin 430 000 henkeä joutui lähtemään kodeistaan 1939 ja sekoittumaan muuhun Suomeen ja suomalaisiin. Melkein puolimiljoonaa ihmistä, suuri joukko kansalaisia.

Olen siitä ylpeä, että Suomi pystyi asuttamaan nuo ihmiset eivätkä he jääneet ikuisiksi pakolaisiksi. Vaikka he ovatkin kovia kokeneet ja saaneet myös huonoa kohtelua osakseen.

Sen sijaan olen lukenut että inkeriläisiä on jouduttu luovuttamaan naapurimme haltuun, ja heidän kohtalonsa on ollut todella kova. Onneksi ei kuitenkaan kaikkia, monet ovat saaneet Suomessa ja Ruotsissa ihan hyvän elämän. Ja siitä asiasta voimme olla iloisia.

Tohmajärven Akkalassa on inkeriläisten 'kylä', se poikkeaa selvästi muusta paikallisesta asutuksesta. Talot ovat kiinni toinen toisissaan, yksityisyyttä voi olla hankala niillä pihoilla saada.

Kuva ehkä Kallavedeltä...

Nykyaikana ihmiset muuttavat kotiseutua työn takia vapaehtoisesti. Määränpää on joko kotimaassa tai ulkomailla. Mutta sotapakolaisen elämä on ihan jotain muuta. Ja varsinkin tuohon aikaan noin 70 vuotta sitten, väestö oli mitä suuremmassa määrin turpeeseen sidottua. Maanviljelys oli siihen aikaan tärkein elinkeinomme, jotta kaikille riittäisi leipää ja lämmintä. Kaikille halukkaille järjestyi jonkinlainen maatila, vaikka monilla se tila oli usein kokonaan metsää, ja rakennukset oli kaikki itse rakennettava, samoinkuin pellot piti itse raivata. Se oli asutustilallisten aikaa, jota mm. kirjailija Heikki Turunen on asutustilallisen poikana kuvannut hienosti. Tässä tehtävässä edesmenneellä Veikko Vennamolla, oli suuri tehtävä järjestellä asutustilallisten asioita. Enkä usko Johannes Virolaisenkaan tumput suorina seisoneen karjalaisena siirtolaisena, pääsihän hän eduskuntaan heti sotien jälkeen 1945.

Tästä taisi tulla jonkin verran raskasta luettavaa koska linkkejä on noin paljon, mutta niistä saatte paljon lisää tietoa näistä postaukseni eri toimijoista.

Lopuksi musiikkia Raita Karpon seurassa.

Toivotan teille, rakkaat lukijat,  oikein hyvää hiljaista viikkoa!
                             Aili-Mummo

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Ilona Karjalainen: Kaimos

Kuvasta kiitos Latvavesiltä pk-kirjailijat.
Romaani Ilona Karjalainen: Kaimos. Pilot kustannus 2007. Kansikuva: Ilona Karjalainen. Ulkoasu: Risto Penttinen. 134 sivua. ISBN 978-952-464-728-1.

Romaani on takakannen tekstin mukaan "kertomus suruista, ilosta ja rakkaudesta. Tarina kertoo Saaresta, jossa olen monta kertaa käynyt. Nähnyt sen monella tavalla ja kuunnellut sen kukkien tuoksua. Sitä ympäröi vihreä meri, se laulaa ja tanssii..."

Tuo teksti sopisi hyvin Rodoksen  saareen...

Sain pari vuotta sitten lahjaksi tämän romaanin kirjailijan veljeltä, josta kiitos hänelle!

Ilona Karjalaisen runoja olen useasti lainaillut, olen pitänyt niistä paljon. Ilona eli 79-vuotiaaksi, mutta runokirjansa julkaisua hän ei ehtinyt nähdä, vaikka nuo runot olivat kirjoitettu jo 1960-luvulla...

Tarinan alku on traaginen; pieni Miro-poika ja 'äittä' ovat Saaressa rannalla ottamassa aurinkoa. Lapsi osaa puhua vasta muutamia sanoja, "kilkattaa kuin pieni kello". 
    "Kuuntelen puoliunessa pojan kilkatusta. Lapsi leikkii, kantaa hiekkaa ja tekee omia linnojaan. Potkii tekeleensä hajalleen, rakentaa uutta linnaa ja koko poika on märän hiekan tahrima. Houkuttavan unen rajalla ajattelen hitaasti, että vien mereen ja pesen puhtaaksi. Luomet painuvat kiinni, olen hetken syvässä unessa. Herään kuuma etelän aurinko silmissä, se polttaa tulena paljaita reisiä ja paljasta vatsaa."
    "Kuulen rannalta omituista hälinää, hätähuutoa ja itkua. Kielten sekasotkua ja näen punaiseksi paahtuneita alastomia selkiä. ----. Nousen hitaasti. Nuori mies pysähtyy eteeni vettä tippuva käärö sylissään. Katsoo syvin, myötätuntoisin silmin minuun, ja sanoo jotakin, joka ei mene heti tajuntaani. 'Your baby', hän sanoo uudestaan ja ojentaa kannettavaansa minulle. Otan miehen ojentaman mytyn. Kylmiä pisaroita putoaa jalkoihin, kun raotan huopaa kasvoilta, nähdäkseni kuka on menettänyt lapsensa. Näen ja tunnen, polveni pettävät, kaadun vieraitten käsien varaan ja huudan kuin mieletön: - Eiei eeii!"

Karmea katastrofi on tapahtunut, mutta nainen ei huomaa heti, että hukkunut lapsi on hänen poikansa. Vasta kotvan ajan perästä hän käsittää, että lapsi on Miro...

Lapsi on adoptoitu paikallisesta lastenkodista, ja 'äittä' on viisikymppinen 'vanhapiika', joka on ikävöinyt lasta itselleen. Naisella on myös nuorena hankittu oma tytär, jonka nainen on antanut veljelleen ja hänen vaimolleen. 

Nainen hautaa poikansa etelän punaiseen multaan. Myös paikalliset asukkaat tuovat kukkia pojan haudalle, onhan lapsi yksi heistä...

Nainen matkustaa kotimaahan, ja nukkuu monta päivää yhteen menoon. 

Naisen nimi on Krista, jota Inga-tytär kutsuu Krista-tädiksi. Sen jälkeen selvitellään veljen perheen ja tädin suhteet. Inga on jo iso tyttö, lähes aikuinen. Hän on kovasti kiintynyt tätiinsä, jota sanoo myös äititädiksi. Tämän lapsen Krista synnytti, kun hän oli itsekin melkein lapsi, ja antoi hänet siksi pois. Miron kuolema on kauhea asia selittää sukulaisille ja Ingalle.

Surusta ja masennuksesta ei toivuta aikoihin. Unet kulkevat mukana paikasta toiseen ja maasta maahan. Mutta ajan ja ystävien avulla surusta selviää. Ja piirtämisen ja taiteen avulla.
Syntyy kuvia Mirosta, jotka ovat eläviä kuin poika itse. 

Jero on Kristan eli Kristiinan miesystävä, joka saapuu naisen luokse noin kerran vuodessa. 

Nainen matkustaa jälleen seuraavana kesänä Kreikan saarelle. Krista haluaa tehdä surutyönsä loppuun siellä. Hän tapaa miehen, johon rakastuu, Markon. Parilla synkkaa hyvin yksiin, mutta sitten saapuu Inga tätinsä luokse. Hänellä ja veljen perheellä on kriisi. 

Marko on myös yhden kesän tuttavuus, tärkeämpi häntä on Jero, jonka kanssa Krista tuntee kasvaneensa yhteen. Niinpä Marko saa pakit ja hän lähtee loukkaantuneena pois. 

Saarella Krista ja Inga osuvat hautausmaalle, jonne Miro on haudattu. 
    "Hän on tässä. Seison hetken hiljaa. Miro siinä! Laitan kädet ristiin. 'Levolle laske luojani!' ja polvistun haudalle. Painan pääni havuille, kukat tuoksuvat ja kaskaat laulavat nyt lempeästi. Joku ojentaa käteeni valkoisen ruusun, en näe kuka sen ojentaa. Olen hetken tuon kukan kanssa ja tunnen lapseni läheisyyden. Miromiro, hän ei vastaa, on muualla: haudassa tai taivaassa.---. Lepään kummulla poikani kanssa ja pyydän anteeksi huonon äidin olemista!"

Saarella olon loppuajan Krista maalaa intohimoisesti tauluja. Kaapissa on lehtiö täynnä luonnoksia Mirosta ja saaresta, Ingasta ja Jerosta. 

Kirjasta huokuu lämpö ja elämän ymmärtäminen, se ei jätä lukijaansa kylmäksi.

Toivon, että kuvan alla olevasta linkistä luette Ilona Karjalaisen kotisivun Latvavesiltä- tietokannassa. 

Loppu romaanista käsittelee veljen perhettä. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Tervetuloa lukijakseni Mai Laakso, toivon että viihdyt seurassani!

Kaikille lukijoilleni toivotan oikein antoisaa ja kaunista pääsiäisenalusviikkoa!
                              Aili-Mummo


lauantai 23. maaliskuuta 2013

Miltä tuuli haisee?

Varhainen kevätaika Liippilammilla...

PUNERTAVAT PUUT

Se, mikä keväässä saa 
meidät haistelemaan tuulta
ja kaipaamaan,
kukan  kurkottaminen
kohti ikkunaa,
on läsnä kun päivä on lämmin
ja radiossa kesken konsertin
herää yksikseen
huilu itkemään kirkkain lapsenkyynelin.

Illalla kaukaisella
mäellä punertavat puiden latvat,
pienet pilvet liukuvat
pois itsekseen;
ilma on liian kaunis
tähän maailmaan.

Yöllä se ehkä
katoaa jonnekin,
silloin on aamu harmaa
ja tuulessa heittelehtien
lentää
repaleinen varis.

- HANNU SALAKKA -

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Näillä runon sanoilla toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja antoisaa viikonloppua ja palmusunnuntaita!
                        Aili-Mummo

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Aili-mummon viisivuotisarpajaiset

Nämä kirjat arvotaan 08.04.2013.

Hei hyvät lukijani, nyt minulla on teille iloisia uutisia!

Aili-mummon arkea blogini täyttää 08. päivä huhtikuuta 2013 viisi vuotta. Sen kunniaksi järjestän arpajaiset blogissani maanantaina 08. 04. klo 13.00.

Ehdot ovat seuraavat:

1. Yhden arvan saat, kun olet kirjautunut tai kirjaudut lukijaksi tähän blogiini ja kommentoit (vastaat) tähän postaukseeni. 

2. Toisen arvan saat, kun laitat linkin omaan blogiisi tästä arvonnasta.

Palkintoina ovat nämä kolme kirjaa. Kaksi näistä on omia runokirjojani, Hullun lehmän tanssi ja Ruistähkähumppa. Viimeksi mainittu on kirjoitettu Savo-Karjalan murteella. Omilla mailla ja mualiman kuppiloissa on Okran kaskukirja, josta olen tehnyt useita postauksia.

Ensimmäinen saa valita yhden kirjan näistä.
Toinen valitsee jäljellä olevista.
Kolmas saa jäljelle jääneen kirjan.

Kun arvonta on suoritettu, pitää minulle ilmoittaa sähköpostilla osoite, mihin palkinto on lähetettävä. Tällä hetkellä minulla toimii vain yksi sähköpostiosoite, jonka laitan oikeaan sivupalkkiini ja josta voitte lukea sen tarpeen vaatiessa.

Toivon että osallistutte runsaslukuisesti!

Toivotan teille oikein hyvää ja kaunista maaliskuuta ja arpajaisonnea...
                               Aili-Mummo

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Åsa Larsson: Sudentaival



Åsa Larssonin dekkari Sudentaival, suomentanut Katriina Savolainen. Otava, Keuruu (2006). Nidottu. 352 sivua. ISBN 951-1-19882-3.

Kirjan alkuun on lainattu kaksi kohtaa profeetta Jesajan kirjasta:

"Sillä itse Herra lähtee asuinpaikastaan vaatiakseen maan asukkaat tilille kaikesta pahasta, mitä he ovat tehneet. Silloin maa paljastaa kaiken siihen vuodatetun veren eikä enää peitä surmattujen ruumiita."
                                                                 Jesaja 26:21

"Teidän liittonne kuoleman kanssa pyyhitään pois ja teidän sopimuksenne tuonelan kanssa raukeaa. Tuhotulva vyöryy teidän ylitsenne, se lyö teidät maahan. Joka kerta kun se vyöryy ylitse, se tempaa teidät mukaansa. Aamu aamulta se vyöryy yli, päivä päivältä, yö yöltä. Kauhun vapina valtaa teidät, kun teille selviää, mitä sanoma merkitsee."
                                                                 Jesaja 28:18-19

Sudentaival on Åsa Larssonin toinen rikosromaani. Alkuun pieni osa murhaajan mietteitä:

"Olen hänen luonaan. Hän katsoo kuin noiduttuna sorkkarautaa, siksi ensimmäinen lyöntini osuu häntä ohimoon. Polvistun hänen vierelleen ja painan poskeni hänen suutaan vasten. Lämmin henkäisy ihoa vasten. En ole vielä käsitellyt häntä loppuun. Koira käy mielipuolisena kaiken kimppuun. Sen kynnet raatelevat isoja haavoja maahan. Raivoan. Juoksen mielipuolisuuden takamailla. Ja nyt kiristän vauhtia..."

Ruotsin Jukkasjärvellä on tapahtunut kauheita. Seurakunnan pappi, Mildred Nilsson löytyy surmattuna kirkosta. Kirkkovahtimestari Pia Savoni löytää hänet tullessaan kirkkoon. 
On juhannusaatto, kirkon ovi on auki samoin kuin kellotapulinkin, mikä herättää vahtimestarissa ihmetystä...

Mildredin ruumis riippuu urkulehteriltä kettingillä laskettuna. Käytävämatossa on verta ja hampaan siru. Niistä Pia Savoni huomaa että jotakin on hullusti.

Pia soittaa myös poliisit paikalle tutkimaan tapausta.

Mildred oli ollut pitämässä keskiyöllä jumalanpalvelusta kirkossa, se oli päättynyt varttia vaille kaksitoista. Tilaisuudessa oli ollut mukana 11 henkeä, joista kuusi oli ollut turisteja. Loput osallistujista olivat kuuluneet raamattupiiri Magdaleenaan, jota Mildred oli vetänyt. Ennen kuolemaansa pappi oli saanut hirveän kovan kohtelun, hänet oli hakattu pahanpäiväisesti. Yläleuasta oli lähteneet kaikki hampaat, ja kaksi sukkaa oli tungettu papin suuhun. Kuolema oli tapahtunut hirttämisen yhteydessä, totesi oikeuslääkäri.

Asianajaja Rebekka Martinsson on myös Jukkasjärvellä oman asianajotoimistoväen mukana juhlimassa juhannusta Lidön kartanossa. Oli kestänyt kauan Kiirunan murhien jälkeen, kunnes hän oli toipunut riittävästi, että pystyi tekemään työtä. Rebekka oli saanut paljon kyseenalaista mainetta kylmäverisenä 'tappajana'. Mutta se oli vain kestettävä...

Pian selviää, että Mildred Nilsson oli ollut ristiriitoja herättänyt pappi, joka oli kerännyt paljon vihamiehiä ympärilleen. Mildred oli intohimoinen luonnonsuojelija, joka oli sitoutunut suojelemaan erityisesti susia. Kirkon läheisyydessä kiertelee naarassusi, joka olisi ehdottomasti suojeltava, oleskelihan se pääsääntöisesti kirkon mailla.

Mildredin puoliso oli myöskin pappi, Erik Nilsson; he olivat asuneet Poikkijärven pappilassa. Mies joutuu sairaslomalle vaimonsa kuoleman perästä. Murhasta nousee mediamylläkkä,  kesä on uutisten suhteen hiljaista aikaa. 

Anna Maria Mella  on jälleen tullut puolipäivätöihin poliisiin. Hän saa tehtäväkseen yhdessä Sven-Erik Stålnacken kanssa murhan.

On selvää että paikkakunnan miehet ovat rasisteja. He eivät suvaitse sitä, että naisilla on joissakin asioissa ylivalta ja pystyvät kääntämään asiat omaksi hyväkseen. 

Keltajalka on paikkakunnan naarassusi, joka on karkoitettu pois laumastaan. Keltajalasta ja sen selvitymisestä kerrotaan aina murhatapauksen välillä. Keltajalka on yksi tämän romaanin henkilöistä...

Seurakunnan maat ovat metsästyseuran käytössä ilmaiseksi. Lisäksi seurakunnan tileissä on paljon hämärää, onhan niillä rahoilla seurakunnan eräs pappi matkustanut perheineen Amerikassa asti.

Kylässä vallitsee kyräily ja pelon ilmapiiri. Jotkut miehet eivät pidä siitä, että heidän valtaansa rajoitetaan. Ja juuri sitä miesten valtaa Mildred oli ollut eniten rajoittamassa. Hän oli myös ystävystynyt kehitysvammaisen pojan, Nallen kanssa. Nallen isä oli eläkkeellä oleva poliisi, Lars-Gunnar.... joka toimi metsästysseuran johtajana, oli ollut siinä toimessa jo 30 vuotta. Mildred sanoi, että Nalle on lahja. Aivovamman takia isokokoinen Nalle oli lapsi järjeltään. 

Poliisi Anna-Maria Mella saa käsiinsä kuolleen papin saamat kirjeet, joita oli säilytetty sakastin kassakaapissa. Siellä on myös Mildredin saamat uhkauskirjeet, joista yhdessä kuvassa pitkätukkainen nainen riippui hirressä. Tulenlieskat nuoleskelivat köyden jatkona ollutta ruumista, ja taustalla olevalla hautakummulla oli musta risti. Alla olivat lisäksi sanat: "PIAN MILDRED". Uhkauskirjeet lähetettiin tutkittavaksi...

Seurakunnassa on ristiriitaa naispapin ja miespappien välillä. Stefan Wikström ei käy kirkossa silloin kun Mildred Nilsson toimittaa jumalanpalveluksen. Se vain ei sovi hänen mielipiteisiinsä. Lisäksi Mildred oli perustanut Jukkasjärven seurakunnan riistanhoitosäätiön, jonka varoilla toivottiin että susia voitaisiin suojella. Lisäksi Mildred halusi, että seurakunnan metsästysmaiden vuokraaminen peruttaisiin.

Mildredin ja muiden pappien suhteet tutkitaan tarkoin. Myös susisäätiön kirjanpito joutuu kriittiseen tarkastukseen. Selviää että se Yhdysvaltojen matka oli rahoitettu susisäätiön rahoilla.

Stefan Wikström perheineen muuttaa asumaan Jukkasjärven pappilaan. Avioparilla on ollut avioliitossaan ongelmia, vaimo Kristin kärsii mielenterveysongelmista. Jonkin ajan perästä pappi Stefan Wikström katoaa jäljettömiin...

Loppuselvittelyt ja tapahtumat ovat verisiä...
Jotenkin olen saanut dekkareista tarpeekseni. Maailmassa on paljon kirjoja, joissa ei tapeta ihmisiä, niitä on lukematta suurin joukoin.

Åsa Larsson on suuri dekkaristi Ruotsissa ja myös meillä. Lisäksi hän on vielä uransa alkuvaiheessa; ehtii tappaa ihmisiä vielä erinomaisen paljon...

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää viikon alkua ja kaunista maaliskuuta!
                                              Aili-Mummo



perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kirkasta ja pimeää



Kaksoisvuoteessa 
vierelläni
nukkui täällä nyt monet yöt
yö mustahiuksinen.
Kun aamulla heräsin,
hän oli jo lähtenyt.
Kun illalla nukahdin,
hän viipyi vielä kaupungilla.
Joka yö
minä kuitenkin
tunsin kosketuksen
ja kosketin
ja viime yönä
hän kumartui ylleni
ja minä tunsin,
                       hän peitti minut lopulta kokonaan
mustilla hiuksillaan.
Kun aamulla heräsin,
hän istui vielä vuoteen laidalla.
Sitten hän nousi, puki päällensä, kääntyi,
katsoi.
Ja, sanomatta sanaakaan
hän lähti.

- CAJ WESTERBERG -




Niin kuin pimeä kasvaa näkyväksi,
suuri unelma,
kirkas huuto,
niin kuin kipu,

päivien päättyessä me näemme heidät,
he kulkevat tästä ohi lyhdyt lepattaen,
maailma itsensä kokoinen, meille
meidän kokoisemme
ei kysy sinulta nimeä
eikä muutakaan pettävää turvallisuutta.
Mutta silmissäsi astiat kalisevat,
sinuun jää
nämä puut, tuo aita,
pienet valkoiset kukat nurmikolla.
Ei ole runoutta muualla
kuin siinä mikä on meidän unelma,
kun se särkyy kiviin,
                                 ja aallot liplattavat.
Tästä maailmasta
on turha etsiä kotia.
Jokainen rakennettu koti
on altis vedolle ja kuivuudelle.
Rakenna!
Rakenna itse!
Rakenna hengittävä koti, tiivis ja avoin,
helteeseen ja myrskyyn mukautuva
niin kuin minkä tahansa linnun pesä. Koti,
jonka päivissä ja öissä on metsän lämpö
ja avaruuden suhteet.

Ja lopulta,
kun pimeään kulkee tie
seuraavat sinua katseet sen myötä.
Sitten kun tuuli jo pyyhkii
metsän mustaa kastelematonta seinää,
ne kääntyvät, katseet, toisiinsa.
Vain pieni tyttö
jää kivelle istumaan vaiti.
Hän yksin näkee taivaan tähdet
ja aamun haravan.

- CAJ WESTERBERG -

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nämä runot löytyvät Caj Westerbergin runokokoelmasta Kirkas nimetön yö (1985). Otava. 

Toivotan näillä sanoilla kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja kaunista  viikonloppua!
                              Aili-Mummo

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Hallitseeko ihminen elämää...

Syksyn valoa Ailinkalliolla...

pian on kevät, mutta syksy jatkuu aina vain
koko talven se on jatkunut, vielä ei näy merkkiäkään sen päättymisestä

minä kirjoitan syksyä niin kauan kuin sitä riittää

minun neljä vuodenaikaani
ovat pöydällä lasisissa maailmoissa, niissä ravisteltavissa
ravistelen syksyä, jossa lehdetön puu kohoaa lehtikasan keskellä
tuuli nostaa moniväriset lehdet ilmaan ja pyörittää niitä puun
ympärillä

talvista joulumaisemaa olen ravistellut lapsena niin usein, että se
kyllästyttää
ravistus, ja lumi pöllyää

kevään puu vihertää
linnut ovat kokoontuneet sen juurelle
ravistan linnut lentoon

kesällä puu on täydessä vihreydessään, kukkaniityllä
kukat kohoavat ilmaan ja laskeutuvat puun oksille
valo taittuu lehvistön lävitse

Mutta minä haluan vain ravistella syksyä - nouskaa kirotut lehdet!

- MARJA LEENA TOUKONEN -  


Nuppolan pellon reunassa on runsaasti pihlajia....

Syksy on runsaissa väreissään upeimpia vuodenaikojamme. Monet pitävät sitä parhaana vuodenaikana, mutta itse en kuulu tähän joukkoon. Tosin pidän suuresti syksyn väriloistosta, mutta se on niin lyhytaikainen ilo, karkaa käsistä muutaman viikon kuluessa. 

Ihanin vuodenaika minulle on kevät laululintuineen ja keväänvihreine silmuineen ja lehtineen; siitä nauttii sekä sielu että ruumis...

Minä olen nautiskellut näistä Marja Leena Toukosen ihanista runoista, ne saavat sielun soimaan ihmeellistä sävelmää...

Tuosta runosta voi aistia jotakin raskasta, mitä syksyllä on tapahtunut. Siksi runoilija ei päästä syksystä irti. Uskon että takana on sairaus tai kuolema, ellei molemmat.

Me 'vanhukset' vietämme elämämme syksyä, silloin sato tutkitaan ja puidaan sekä otetaan talteen ellei se ole pelkkiä ruumenia. Nyt ikäihmisenä on aikaa tarkastella kaikkea kriittisesti, omaa elämääkin: mikä siinä arvotonta kamaa ja mikä hyödyllistä ja kestävää.

Joillekin tieto lisää tuskaa, minulle se antaa valoa ja kestävän pohjan. Jos kaikesta löytää vain tuskaa, miten heikoilla ihminen on!

Oma slouganini on: "Ei ihminen hallitse elämää vaan elämä (hallitsee) ihmistä." Minusta elämä menee niin kuin se on tarkoitettu menevän, varsin vähän siihen ihminen itse voi vaikuttaa. Mutta jotakin voi, jos halua on. 

Nykyään puhutaan korskeasti "elämänhallinnasta". Kuvitellaan että ihminen itse on jumala, joka säätää ja tekee kaiken. Olen fatalisti. Elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on eteen laitettu, tietysti parhaansa voi yrittää ja pitääkin...

Jos ajattelee vain omaa rakasta itseään, ei kovin pitkälle selviä. On ajateltava myös lähimpiä ihmisiä ja heidän selviämistään!


Myös mummon pihalla on paljon pihlajia...

Anteeksi että sorruin saarnaamaan, vaikka en olekaan pappi...
Tosin niinhän ne sanovat, että itsestään se pappikin saarnaa. Mistäs aiheen lähempää löytäisi. 

Sunnuntaina kyliä kierrellessä tuli kurkkuni jotenkin ärtyisäksi, ja piti ruveta yskimään. Sitten maanantai-iltana nenä alkoi vuotaa. Ja jälleen ryin. On näköjään flunssan poikanen, vaikka olen rokotettu influenssaa vastaan. Tapasin myös useita sairaita ihmisiä... Tosin kuumetta ei ole ollut eikä ole väsyttänytkään. Toivottavasti selviän ennen ensi viikkoa tästä räkätaudista.


Nuppolan Mongolianvaahtera syysvärissään...


Ihminen voi tuntea vain oman pienuutensa. Jos tulee tunne suuruudesta, se on näköharha ja väärä havainto. Kun elämä vie pois ihmisen omat voimat, silloin selviää ihmisen todellinen olemus, ja se pohja jolle ihmisen elämä rakentuu.

Olen saanut syntymässä Tuomaan verta, joka epäilee kaikkea. Agnostikon osa ei ole helppo, mutta kaikkea ei voi kieltääkään. Oma tietomme on vajavaista ja sellaiseksi se jääkin. Uskoa sen sijaan voi vahvistaa vai voiko?  

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein antoisaa loppuviikkoa!
                        Aili-Mummo    

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Rikas vai rakas...

Pakkaspäivän taivas on kaunis...

Tänään olen voinut kummallisen hyvin
ja miten kaihoankaan.

Että saisi vielä kulkea kerran vapaana,
vetää ostoskärryjä perässään,
nojata välillä puuhun.

Että tulisivat lokakuun märät pimeät
viuhuvat illat, viimeisten lehtien lento
ja hän uskaltaisi tulla
eikä kukaan näkisi häntä verhojen raosta.

Että tulisi aamu
ja kello puoli yksitoista
ja hän soittaisi.
Sanoisi: - Lähdetäänkö ajelulle, on kaunis ilma.
Ja me ajelisimme etsien kuivaa kallionkoloa,
autiota taloa, romahtanutta latoa
tai vanhaa tanssilavaa
          jossa voisimme äkkiä
          uhkarohkeasti
          niin kuin nuorena...

Kerran kun nojasin puuhun
tuli joku sanomaan: - Voinko auttaa?
- Ei, minä sanoin, ei kiitos,
on jaksettava yksin.

Sinun kilpailijasi, rakkaani, on vanhuus.

- EEVA KILPI -        
Huurteiset puut luovat tunnelmaa...

Suuria eivät tarvitse olla vanhojen toiveet. Ihan näin vanha en ole, mutta sekin päivä vielä joskus tulee. On vielä ajokortti tallella ja pääsen ajamaan Tohmikselle tai Joensuuhun milloin haluan.  Pitkiä matkoja en ole koskaan halunnut ajaa eräästä syystä. Miehelläkin on vielä ajokortti, mutta auto on vielä katsastamatta. Tulee aina kaupungissa käydessä kiire kotiin, siksipä on tehtävä matka varta vasten auton katsastukseen.

Pienipyöräisten ostoskärryjen vetäminen tai työntäminen talvella kuoppaisen pihan yli ei olekaan ihan helpoimpia asioita. Sain siitä kokemusta joku aika sitten, ja vannoin, etten sen kaupan ovea aukaise - talvella. Kärry oli täynnä ostoksia, yksi kärrynpyörä juuttui kuoppaan, vedin ja työnsin kaikin voimin; hepskukkuu, lipesin, kärry kaatui ja mummo sen mukana.

Minulla on polvissa huono tilanne, niissä ei ole kulumien takia ponnistusvoimaa. Yritin kääntyä ja käännyin istualtani parempaan asentoon ja siitä polvilleni. Sitten olisi pitänyt hilata käsivoimilla itseni pystyyn, mutta tuskin olisin onnistunut, katkennut käsi olisi joutunut liian koville. 

Tuli onneksi paikalle kaksi itseäni riskimpää naisihmistä, jotka kainaloista nostaen saivat mummon pystyyn. Onneksi luita ei särkynyt, vaikka osteoporoosi onkin. 

Vihaan maito- ja piimätölkkien raahaamista kotiin, ne ovat raskaita. Kun harvoin käy kaupalla, kuormaa kertyy väkisin. 

Lastenlasten vuoksi olen ostanut leivonnaiset ja muut ruuat reilusti, jotta kotona on mitä pöytään kantaa.

Purkupäivänä ei aurinko loista....

Vanhoja naapureita on kiva käydä tervehtimässä muutenkin kuin rahankeruuretkellä. Nuorempi väki onkin päättänyt pitää ovet lukossa, eikä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tultu ovea edes avaamaan. Kahdeksasta talosta, jonne tapauduin, pääsin kolmeen sisälle ja sain myös avustusta kirkon yhteisvastuuseen. Lämmin kiitos kaikille rahaa lahjoittaneille. 

Vanhojen naapureiden kanssa käydään usein läpi perheasiat puolin ja toisin, miten on voitu, ja mitä sairauksia on kenelläkin. Sekin on positiivista, jos ollaan sukua jostakin kautta. Suku lähentää ihmisiä, sukulaiseen usein luotetaan. 

Nykyihmiset ovat ihan eri maata, heille ovat tärkeitä oma napa ja sen hyvinvointi. Huono-osaisia ei tarvitse ajatella, pitäköön yhteiskunta heistä veroeuroilla huolen. "Minä olen maksanut veroni", kuten eräs korkeasti palkattu virkamies sanoi minulle viime talvena.

Närhi herra on tullut syömään talia...


Rikkaan ja hyvätuloisen on helppo olla korskea ja kovettaa luontonsa. Heillä on kylän komeimmat ja kalleimmat automerkit, joilla he ajelevat näillä kyläteillä. Pitäisikö olla kateellinen? En osaa olla. Suurempi merkitys on sillä, että ihmistä rakastetaan. Että ihminen on tyytyväinen osaansa, mitä on elämältä saanut ja antanut. 

~~~~~~~~~~~~~~~

Viime viikolla vaihdoimme lennossa tietokoneen, kun entinen ei toiminut. Joku piste ylittyi, ja pyysin poikaa tuomaan uuden koneen. Nyt on mummolla kuudes tietsikka menossa, ja toivottavasti toimii pitkään...

Toivotan tervetulleeksi uuden lukijan, Piipe Elch'in!

Oikein hyvää uuden viikon alkua kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-mummo!


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Naisesta ja miehestä naistenpäivänä 2013

Riihiahon marttoja vuonna 2009 Aili-mummon pöydän ääressä.

Miten helppoa on
saada nainen rakastumaan
      vain kaipaava katse
      viipyvä kosketus
      ihastunut imartelu
      kepeä lupaus

Ansa laukeaa
      eikä sen kärsivällisempää
      anteliaampaa
      tuottoisampaa
      tottelevaisempaa  
      helpommin kasvatettavaa
turkiseläintä ole olemassakaan

- ANJA PORIO -


Helena on saanut sädekehän päänsä päälle hindutemppelissä. Vuosi 1992.

Hiän syöp ja märehtii
poikii ja lypsää
uurastaa päiväsä ja yösä
turvallisesti liekanarun piässä.
Kiltti. Hyväluontonen. Ei potki.
Suvahtoo siemmentee ihtesä
omistajasa iloks.
Ei möyryy tasa-arvossuuvesta.
Rakastaa. Kärsii. Unohtaa ihtesä.

- Miten vois joku sonni himota enempee?

- AILI NUPPONEN - 


Ruusu kaikille naisille, olemme sen ansainneet. Kuva Leo Karppanen.

Ei, ei kiitos miule
härkätaistelijoita
viitanliehuttajjii
palopuhujii
eikä myöskään
sovinistisikoja
tahi pullistelijamiehii!

Mie tarvihen yksinommaan
lämpimän sylissäpitäjän,
ystävän, veljen, puolustajan
ja mualiman parraan rakastajan.

Mikä lienöönnii hänen nykyosotteesa?
Tuntuu myötääsä muuttavan majjoosa
paikasta toiseen.
Koskaan, millonkaan en
häntä sua hännästä kiini.
Aina hiän vettää minnuu
katalasti huulesta!

- AILI NUPPONEN -

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Näilä omila ja Anja Porion sanola, toivotan teile rakkaat lukijat, oikein hyvvee ja ihanoo naistenpäivee!
                           Aili-Mummo

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Jaakko Heinämäki: Suomen lasten Raamattu

Lasten Raamatun värikäs kansi: Christel Röns

Värikäs, upeasti kuvitettu tietokirja, Suomen lasten Raamattu, on usean ihmisen yhteistyö vuodelta 2009. Tekstin on tehnyt Jaakko Heinämäki kustannusyhtiö Otavan kanssa. Kuvat on taiteilija Christel Rönnsin käsialaa. Graafinen suunnittelu ja taitto Pia Ahon; painopaikka Keuruu 2009. ISBN 978-951-1-22845-5.

Kirjan tarinat keskittyvät suurimmalta osaltaan Vanhaan testamentin kertomuksiin, joita luimme kansa- ja rippikoulussa sotien jälkeen. Se että nyt on lapsille tehty luettavaksi näin hieno kuvaraamattu, saa varmasti monen lapsen ja vanhemman katselemaan ja lukemaan sitä kiinnostuneina. Muistan kyllä joskus itsellänikin olleen kuvaraamatun, mutta se ei ollut näin värikäs ja upea. Sen raamatun kuvat olivat mustavalkoisia.

Uskon että kuvaraamattu kiinnostaa jo alle kouluikäisiä lapsia. Ja varsinkin heitä, jotka ovat käyneet pienestä pitäen seurakunnan kerhoissa. Toivoakseni myös isompia lapsia, jotka menevät jo rippikouluun opiskelemaan uskonopin perusteita.

Nämä kuvat menevät tässä satunnaisessa järjestyksessä.

Joosef näkee unia Egyptissä...


Juutalaisella Jaakobilla oli monta poikaa, jotka kadehtivat veljeään Jaakobia. Tuumauksen tuloksena vanhemmat veljet myivät Joosefin orjaksi Egyptiin, Joosef päätyi faaraon hoviherran haltuun.

Tuo tarina, jossa kerrotaan Egyptin faaraon unesta seitsemästä lihavasta ja laihasta lehmästä, on säilynyt mielessäni halki vuosikymmenien. Joosef osasi tulkita unen oikein: Ensin tulee peräkkäin seitsemän hyväsatoista vuotta ja sen jälkeen seitsemän huonoa vuotta. Niinpä hän kehoitti panemaan viljaa talteen niiden hyvien vuosien aikana, jotta olisi nälänhädän tullen ottaa viljaa syötäväksi. 

Näin Joosef pääsi hyvien neuvojensa ansiosta koko Egyptin valtakunnan käskynhaltijaksi. Joosef rakennutti ympäri valtakuntaa viljavarastoja, joihin koottaisiin viljat hyvinä vuosina. Ympärillä asuvat kansat kärsivät myös nälänhädästä, mutta Egyptiläiset saivat myydä viljaa omista varastoistaan...

Kauniin naisen tapaa usein kaivolla verttä hakemassa...


Kaunis nainen kaivolla hakemassa vettä. Mutta millainen nainen, kiinnosti Iisakin palvelijaa, joka naisen näki. Rebekka oli hyvin aulis ja avulias, hän juotti palvelijan sekä hänen kamelinsa. Kun mies lahjoitti naiselle kultakoruja, pyysi nainen palvelijan kotiinsa yöksi. Rebekan kotona palvelija kehui isäntäänsä Iisakkia hyväksi mieheksi, ja kosi tätä kaunista tyttöä isäntänsä puolesta. Avioliitto syntyi välikäsien kautta, mutta se oli hyvin onnellinen avioliitto. Parille syntyi kaksospojat,  esikoinen oli nimeltään Esau ja nuorempi heistä oli Jaakob.
David pakenee kungas Saulin luota....


Kuningas Saulilla ei mennyt hyvin. Hän määräsi paimenpoika Daavidin jäämään luokseen hoviin ja palvelemaan häntä. Saulin pojasta Joonatanista ja Daavidista tuli hyviä ystäviä. Saul oli korottanut paimenpojan sotapäälliköksi, ja Daavid sai paljon kansansuosiota osakseen. Siitä Saul tuli kateelliseksi, ja alkoi pelätä, että Daavid pian syrjäyttäisi hänet valtaistuimelta. Daavid rakastui Saulin tyttäreen, Mikaliin. Saul keksi, miten hän pääsisi Daavidista lopullisesti eroon. 

"Saat Mikalin vaimoksesi", lupasi Saul. "Riittää kun tapat sata filistealaista ". Saul oli ihan varma, että Daavid kuolee siinä taistelussa. 

Mutta taaskin Saul erehtyi, Daavid onnistui sotaretkillään ja pääsi naimisiin Mikalin kanssa. 

Eräänä päivänä Joonatan tuli varoittamaan Davidia, ja kertoi, että Saul suunnittelee Daavidin tappamista. 

Eräänä iltana Daavid soitti jälleen harppua Saulille, ja tämä myrkyttyi entistä pahemmin; kuningas heitti keihään kohti Daavidia, joka kuitenkin onnistui väistämään keihästä. 

Daavid pakeni vuorille, jossa asui muitakin lainsuojattomia. Daavid perusti lainsuojattomista soturijoukon, joka suojeli vuoristokylien asukkaita.Joskus Daavid taisteli filistealaisten puolella. Eräässä taistelussa kuningas Saul surmasi itsensä. Joonata oli kuollut jo Saulia ennen.

Saulin kuoleman jälkeen valittiin Daavid uudeksi kuninkaaksi.
Paratiisissa ei tarvittu vaatteita, mutta sitten iski Synti....

Paratiisikertomus on Raamatun ensimmäisiä kertomuksia, mutta ei ensimmäinen. 
Raamatun mukaan Jumala loi ensiksi miehen, jolle hän antoi nimeksi Aatami eli ihminen. Mutta miehellä ei ollut hyvä olla yksin. Siksipä Jumala Aatamin nukkuessa otti häneltä yhden kylkiluun, josta muotoili miehelle sopivan avun, naisen. Hänelle Jumala antoi nimeksi Eeva.

Paikka missä Aatami ja Eeva asuivat, oli nimeltään Paratiisi. Paratiisissa oli käärme, joka houkutteli miestä ja naista olemaan tottelemattomia Jumalalle, ja syömään sen puun hedelmiä, josta Jumala oli kieltänyt heitä niin tekemästä.

Käärme oli uskotellut, että kun he söisivät tästä kielletystä puusta, heistä kummastakin tulisi yhtä viisaita kuin Jumala. Niinpä Jumala suuttui tästä tottelemattomuudesta, ja ajoi miehen ja naisen pois Paratiisista.
Tuhlaajapoika on tervetullut kotiinsa takaisin.
Me kaikki tunnemme Jeesuksen kertomuksen tuhlaajapojasta, joka halusi saada mukaansa koko isänperintönsä ja lähteä maailmalle. Isä antoi nuorimmalle pojalleen osuutensa omaisuudesta. Mutta rahat menivät taivaan tuliin, ne oli helppo menettää, ja poika joutui rikkaan miehen sikopaimeksi. 

Poika paimensi aikansa sikoja, mutta sitten hän päätti palata isänsä luokse takaisin, jospa isä ottaisi hänet vastaan. Isä ilahtuikin suuresti, ja käski valmistaa poikansa paluun kunniaksi juhlapidot, jossa syötäisiin, juotaisiin ja tanssittaisiin.

Mutta vanhempi poika ei pitänyt tästä, hän alkoi murjottaa. Hänen kunnikaseeen ei oltu juhlia järjestetty, vaikka hän oli tehnyt kaikki, mitä isä oli käskenyt.

Isä halusi että isoveli ymmärtäisi, että pikkuveli oli kadonnut tai kuollut. Koska pikkuveli palasi elävänä kotiin, oli häntä juhlittava iloiten...

Kaikenkaikkiaan hieno kirja tämä lasten Raamattu. Kuvituskin on upea; kelpaa lukea vanhoja Raamatun tarinoita ja katsella hienoja kuvia...

~~~~~~~~~

Toivotan lämpimästi tervetulleeksi lukijakseni Tanjan. Hänellä on upea blogi Mäeltä näkyy puolet pitäjää...

Kaikille lukijoilleni oikein hyvää keskiviikkoiltaa ja viikon jatkoa toivottaa Aili-Mummo!