Google+ Followers

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Elisabet Aho: Sisar



Luin yölukemisena itse ostamani Elisabet Ahon romaanin, Sisar. Se on historiallinen romaani Suomesta vuosilta 1917-1924. Otava, Seven pokkari 2012, 383 sivua. ISBN 978-951-1-26184-1.

Kirja alkaa Suomen järkyttävästä sisällissodasta vuodelta 1918. Kirjan päähenkilö Ellen on räjähdyksessä loukkaannuttuaan Diakonissalaitoksen sairaalassa muistamatta menneisyyttään.

Varoitus: postaus sisältää juonipaljastuksia!

Puna- ja valkokaartien taistelut raivoavat Helsingissä, johon lisäksi saapuu myös saksalaisia joukkoja valkoisten puolelle. 

Diakonissalaitos yritti lievittää ja hoitaa ihmisten ruumiillista ja sielullista hätää. Siellä jaettiin myös nälkäisille ruokaa ja ilmaisia aterioita. Perheistä oli viety pois vanhemmat, ja lapset jäivät yksin selviytymään miten parhaiten taisivat. Resupekat ja -maijat täyttivät Diakonissalaitoksen käytävät joka aamu.

     Kanuuna mereltä oli ampunut kohti Kallion kortteleita, osunut suoraan lähitaloon ja talo oli palanut perustuksiaan myöten.Toisesta talosta oli palanut kulma.
     Kristiina oli nähnyt monen makaavan maassa, samalla tavalla kuin Aatoksen isä. Ruumitta oli pitkin pituutta kaduilla, kun he tulivat Diakonissalaitoksen kirkosta kotiin.---.
    - Mä kysyin, mikä sun nimes on?
    Poika kyyristyi pieneksi halkoliiterin seinää vasten, kurkisti paljon itseään pitempää Aatosta hattunsa alta ja vastasi käheästi: - Niilo.
    - No tulihan se sieltä, mä oon Aatos.---.
    - Mistä minä voin mennä etsimään äitiä? Kristiina kysyi Aatokselta kun he viimein lähtivät kotiinpäin. Aatos oli ruoan jälkeen notkunut sotilaiden kintereillä ja Kristiinaa oksetti pojan touhu.
     Aatos vakavoitui ja pysähtyi keskelle katua.
    - Älä mee etsimään.
    - Miten niin?
    - Ne otti kaikki vangiksi. Ne luulee, että kaikki oli ollut mukana kapinassa. Ne vei eilen vangit koulusta Kauppatorin rantaan, ja niitä oli paljon. Mä seurasin rantaan asti, kun ne meni veneisiin. Tutut antoi niille ruokapaketteja eikä vartija sanonut mitään. 
     - Mutta niin äitikin lähti viemään korppuja, meillä ei ollut muuta, äiti meni sinne kouluun, äiti on varmaan vielä siellä... 
     - Kristiina, kuuntele. Teidän äiti otettiin kiinni. Mä näin, että se oli vankien joukossa, kun ne käveli Siltasaarenkatua.
     - Ei, ei, Aatos, sä valehtelet, Kristiina ravisti kiihkeästi päätään. - Sä et ole voinut nähdä, sähän sanoit, että niitä oli niin paljon, Kristiina alkoi huutaa kimeästi ja yritti rynnätä juoksuun. Aatos ehti tarttua häntä hartioista ja piteli paikallaan. ---.

Diakonissalaitos tulee hädänalaisille tutuksi paikaksi. Joka aamu he syövät siellä ensimmäisen ateriansa, ja sairauden tai loukkaantumisen vuoksi he joutuvat myös turvautumaan samojen sisarien apuun. Niilosta tulee diakonissojen apupoika, joka auttaa laitoksen töissä mielellään, eihän hänellä ole asuntoa eikä läheistä vierellään. Myös toiset lapset auttelivat sisaria, kun he kävivät joka aamu laitoksella syömässä. Työtä tehtiin ulkosalla kasvimaalla. Ja sitä riitti.

Koulutus diakonissan työhön tapahtui pääasiassa käytännön kautta, ja se vei ainakin kuusi vuotta, kunnes sisar Ellen valmistui ammattiinsa.

Vähä vähältä Ellen muistaa entisen elämänsä. Tykin kuulan räjähdys oli niin paha, että se vei mukanaan sekä kuulon että muistin. Mutta pääasia oli, että henki säilyi!

Katajanokan diakonissalaitos tulee tutuksi, ja sen perustajat samoin. Tärkein näistä oli everstinna Aurora Karamzin, joka oli käynyt Saksassa opiskelemassa diakonia-aatetta. Laitos perustettiin Auroran Karamzinin rahoilla. Ensimmäisessä sairaalassa oli vain kahdeksan sairaansijaa. Kutsumus houkutteli harvoja nuoria naisia diakonissan työhön. Maalaistalojen kovaan työntekoon tottuneet tyttäret sopeutuivat paremmin diakonissakoulutukseen kuin herrasperheiden tyttäret. Kirurgiaan perehdyttäminen koulutettaville oli vihdoin kiinnostanut oppilaita paljon enemmän. Lopuksi asiaan sekaantui Naisasialiitto Union, joka sanoi että diakonissan työ rajoitti naisen vapautta. Johtajatar sanoi, että diakonissan työ on kutsumus. Se oli työ joka tarjosi itsenäisen ammatin kristilliseltä pohjalta. Työstä ei maksettu palkkaa, mutta diakonissat saivat täydellisen ylöspidon asuntoineen talon suojissa.

     Diakonissalaitokselle saatiin hyvä viljasato Sipoon kotivallista, laitoksen omalta tilalta, ja se oli suuri siunaus. Sinä kesänä uskallettiin toivoa, että Luoja viimein käänsi katseensa runneltuun maahan ja sen kärsineisiin asukkaisiin. Viljasato turvasi talven, laitoksen leipomossa voitiin leipoa leipää joka aamu ja keittää puuroa ja velliä. Sisaret kulkivat kannuineen kortteleissa, lähellä ja kaukana, ja auttoivat kaupunkilaisia elämän alkuun, minkä ehtivät. He yrittivät saada lamaantuneita äitejä tarttumaan taas itse toimeen, neuvoivat kädestä pitäen, vetivät ulos väsymyksestä, johon olisi ollut helppo jäädä. Loputtomiin eivät hekään olisi jaksaneet, mutta onneksi tehtaat avasivat taas ovensa. Kaasulaitos, rautatiet ja puhelinlaitos toimivat, kauppaliikkeet, verstaat ja pajat alkoivat kaivata taas työvoimaa. Rakentaminen käynnistyi ja tarvittiin rakennusmiehiä, rappareita, muurareita, apupoikia ja siivoojia. Ammattimiesten joukko oli surullisesti harventunut ja tiilenkärrääjille ja apupojillekin alkoi löytyä työtä. Vähitellen kaikkien oli pakko ottaa myös entiset työntekijät takaisin.---. 

Ellenkin etsii kutsumustaan, ja löytää sen vihdoin, hän haluaa diakonissaksi. Vaikka tarjotaan hänelle myös rouvaksi pääsyä, mutta se ei miellytä Elleniä. 

Diakonissalaitokselle tullaan niin köyhistä oloista, ettei oppilailla ole edes kunnon vaatteita ja kenkiä. Oppilasvaatteet ommellaan itse kullekin paikan päällä. Samoin valmistuttua ommellaan virkapuku ja päähine. 

Aikaisemman Ellenin asuintoverin, Selman kohtalo ja rankka elämä, tehdään lukijalle myös tutuksi. Selma teki työtä punakaartissa, ja aikaisemmin puhelinlaitoksella. Selma on periksiantamaton, raivokas periaatteelleen uskollinen taistelija.

Varsinkin naiset palaavat entisille työpaikkoilleen. Punaista aatetta kannattaneista miehistä hyvin suuri joukko on kuollut, osa heistä vielä kituu vankileireissä. Mutta naisen palkka on hyvin pieni, pyykinpesulla ei elätetä suurperhettä, varsinkaan, jos vain yksi ihminen on tienaamassa.

Jotkut sisaret kuulevat kutsumuksen toisaalta, he tuntevat etteivät he voi jäädä työhön Diakonissalaitokselle. He ovat vapaita lähtemään, Diakonissalaitos ei ole vankila. 

Romaanin II. osa alkaa vuodesta 1917. Jakso kertoo Selmasta ja Ellenistä, heidän aikaisemmasta elämästään; Helsingin Puhelinlaitoksesta ja työstä puhelunvälittäjänä. Ja siitä kun Selma löysi itselleen tärkeämpää tehtävää.

Tästä saatte linkin Keski-Suomalaisen kirja-arvosteluun!

Elisabet Aho on tehnyt taustatyöt huolella, ja saanut historiallisen Helsingin elämään uudella tavalla. Näkökulma on uusi ja ihmisyyttä korostava. Se kertoo työstä, uhrautumisesta ja rakkaudesta. Tämä kirja antaa toivoa sodankin keskellä, se uskoo ihmisyyteen!

Toivotan Ullan ja Ronjan tervetulleiksi lukijoikseni. Ulla on kirjablogisti.

Kaunista ja lämmintä heinäkuuta teille kaikille!
                       Aili-mummo


10 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta. Kirja on kiinnostava ja kertoo ajasta, jolloin suomalaiset olivat jakautuneet punaisiin ja valkoisiin. Järkyttävää aikaa. Naisten ammatillisen kehittymisen kuvaaminen on hieno juttu. Tuo aikakausi oli suurten muutosten aikaa, kun Suomi itsenäistyi, sisällissota jakoi ihmiset ja naiset saivat äänestysoikeuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai:)
      Todella repivää aikaa, tämä kirja on yksi mielenkiintoinen näkökulma suomalaisesta yhteiskunnasta ja naisen ammatillisen kehittymisen lähtökohdista. Tuo aika ennakoi suuria muutoksia kansalaisten elämässä...

      Hyvää ja kaunista viikonloppua sinulle Mai! ♥♥

      Poista
  2. Mielenkiitoinen kirja,kiitos esittelystä.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ritva, kiva että pidit:)
      Kaunista viikonloppua sinulle! ♥♥

      Poista
  3. Mielenkiintoinen kirja.
    Täytyypä lukea tämä kirja jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Jussi83:)
      Lukuiloa sinulle, ja tervetuloa lukijakseni! ♥♥

      Poista
  4. Elisabet Aholla on kyky saada historia elämään. Pidän kaikista hänen kirjoistaan. Hän osaa kuvata hyvyyttä, mikä on vaikea laji.
    Täällä myös siitä:
    http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/elisabet-aho-sisar/844760

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on Anna!
      Sotakaan ei tunnu niin raa'alta Ahon kuvaamana...
      Muita hänen kirjojaan en ole lukenut, varmaan pitäisi;)
      Uskoakseni tuo viimeinen linkki oli juuri tähän osoitteeseen, kiitos Anna!

      Kaunista ja lämmintä viikonloppua sinulle! ♥♥

      Poista

Kiitos komentistasi! ♥