Google+ Followers

maanantai 13. lokakuuta 2014

Sokeita vai näkeviä olemme?

Pihlajoista ovat lehdet lentäneet!

LAULUN LAPSI


Yhä laulan lakkaamatta,
virittelen virsiäni,
helähtelen herkeämättä,
viserrän vilun käsissä
kaipausta, kaihoani,
ikuista ikävätäni--

Poimin maasta mataroita,
sieluista sinistä tulta,
kuvitelmain kukkasia,
tähtitaivahain taruja--

Niistä laadin lauleluni,
solmin sorean soiton
tyhjän iltani iloksi,
sytykkeeksi sydämeni
varjossa elämän ehtoon---
---yön jo tullessa tupahan---


- L. ONERVA -
Harvoissa koivuissakaan on enää lehtiä...


Oikein mainiota maanantaita kaikille lukijoilleni! 

Myöhäissyksy on täällä jo käsillä, Sen huomatte näistä juuri otetuista kuvista.
Ohi vilahti kaunis ja lopulta lämmin, kesä. Jään kaipaamaan sitä kuin rakkainta ystävää!

Mies on liesussa, tuli äkkinäistä asiaa Kemieen. Meidän 'kaupunki' on Kemie, toiset suuntaavat Joensuuhun tai Kiteelle! Valokuvakirjan tapaista olen suunnitellut, ja lopulta pannut toimeksi. Taidot ovat vain kovin heiveröiset, kuvankäsittelyt sun muut. Pojalla taas on omat asiansa...

Meillä vanhoilla riittää huolta monista asioista, ennen muuta terveydestä. Nuori ihminen ei tule edes ajatelleeksi, millaista vanhan elämä on. Niin minullakin oli aikoinaan, vaikka elin kahden vanhuksen, isän ja Miina-tädin kanssa samassa taloudessa. Täti oli 19 viimeistä elinvuottaan umpisokea, hänellä oli glaukooma, jota siihen aikaan sanottiin viherkaihiksi. Sen ohella hänellä oli myös harmaakaihi. Särky toisessa silmässä oli niin paha, että se piti poistaa, jotta särky loppuisi. Joten täti sai toiseen silmänsä ns. lasisilmän, jota hän kymmenen vuotta ainakin piti. Lopulta hän jätti senkin pois.

Muistan hyvin tuon ajan kohdan, oli vain kuusi vuotta vanha kun tädin sokeutuminen tapahtui. Samana syksynä aloitin kansakoulun Riihiahossa.

Isä käytti tätiä kolmessa eri kaupungissa silmälääkärissä: Helsingissä, Lahdessa ja Kuopiossa, joten kyllä hän yritti tehdä parhaansa. Kukaan vain ei enää mahtanut mitään sille asialle. 

Ihmeen hyvin täti sopeutui tilanteeseensa, hän osasi neuloa näkemättä 'käsikopelolla', joskus pyysi etsimään minuakin silmukkaa puikoille takaisin, kun sellainen putosi. Hän valvoi joskus yöllä, ja neuloi miehille sukkaa. Aika tuli käytettyä hyödyksi silläkin tavoin.

Kun täti kävi jalkaisin hakemassa lehmiä kotiin väljänmetsältä, hänellä oli pussissa sukanneule mukana. Hän käveli salolla paljain jaloin, ja neuloi siksi kunnes käärme oli pistänyt häntä kantapäähän. Sen jälkeen olivat kelvanneet lapikkaat jalkaan mukisematta.

Tädillä oli hyvä suuntavaisto. Hän kulki pihan yli 'huussiin' itse suunnistaen, ja osasi myös sinne. Paitsi yhden kerran, kun naapurin Erkki toi hänet takaisin meille. Oli vieläpä talviaika, eikä kukaan meistä huomannut tapahtunutta.

Tädillä oli tarkka kuulo, ja tosi hyvä muisti. Muisti jakaisen lehmän poikimisen astutuksen mukaan, ei olisi tarvinnut muistiin asiaa kirjoittaa. Virret hän lauloi ulkoa, kun kuunteli jumalanpalvelusta. Osasi kristinopinkin ja Katekismuksen ulkoa, vaikka koulusta oli enemmän kuin 70 vuotta. Täti ei ollut käynyt kansakoulua, kuten ei isäkään. Ei myöskään heidän vanhin sisarensa Anna, joka on metropoliitta Ambrosiuksen äidinäiti. Juvosen nuoremmat sisaret olivat käyneet kansakoulun, mutta todistuksiaan en ole nähnyt. Ilmiömäisin muisti on Hanna-tädin pojilla, joista yksi on elossa.

Vakinäkymä Nuppolaan päin on syksyinen.


Kun Tikkalassa asui seurakuntasisar eli diakonissa Kaisa Pennanen, hän kävi meillä vanhuksia tervehtimässä, ja huolti heidän lääkityksensä. Lääkketkin kulkivat kotiin Kaisa-tädin kautta. Samaa hän on tehnyt muillekin vanhuksille, joten eivät hekään jääneet heitteille kuten nykyään käy usein. Lapset eivät halua vanhuksia elämäänsä pilaamaan. Voi olla joskus iso järkytys, kun itse tulevat samaan tilanteeseen...

Suomen evl-kirkko suunnittelee kuulemma diakoniatyön lopettamista seurakunnista, kertoi viime kokouksessa diakonissamme. Sitten on yksi vanha ja perinteikäs työsarka käyty päätepisteeseen.  Asiat jätetään seurakunnissa harrastajien varaan, tehkööt he. Aivan kuin entisaikaan pyhäkoulutyö oli harrastajien huolenaihe, vaan diakoniatyö on ollut jo kauan seurakuntien keskeisimpiä työsarkoja.

En ole enää ehdokkaana, tulipahan kokeiltua. Maailma juoksee rahanperässä, samoin seurakunnat. Avuntarvitsijoita on paljon, mutta auttajia ja rahaa on liian vähän! Kun yhteiskunta ei auta, avuntarvitsijat ja väliinputoajat kääntyvät seurakuntien diakoniatyön puoleen. Seurakunnat eivät ole kyselleet, ovatko he kirkkokansaa vai eivät; yleensä kai eivät. Silti on pyritty auttamaan varojen sallimissa rajoissa.

Kun diakoniatyö on lopetettu, mihin me enää kirkkoa tarvitsemme...?
Kirkolla on sellaiset kasvot, kuin sen jäseninä olevat ihmiset ovat, ja myös seurakuntien työntekijät!

Toivotan silti oikein hyvää alkanutta viikkoa kaikille lukijoilleni!
                             Aili-mummo

19 kommenttia:

  1. Hieno muistelu menneestä ajasta. Sitkeitä on ihmiset ennen olleet, sokeanakin menty eteenpäin käsitöitä tehden. Paljon on maailmamme muuttunut ja yhä muuttuu, mennäänkö nyt eteen- vai taakse päin.
    Oikein hyviä syyspäiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mummeli sanoistasi!

      Näin se ennen oli, jokaisen oli tehtävä työtä kykyjensä mukaisesti. Sokeidenkin. Jotkut heistä saattoivat olla hierojia, toiset sitoivat harjoja. Täti oli jo 67v. sokeutuessaan, eli eläkeikäinen; tosin tuohon aikaan vanhuksetkin tekivät töitä...

      Nähtävästi menemme taaksepäin. Tosin jotkut veikkaavat robotteja vanhusten hoitajaksi, voi miten ihmisläheistä!

      Kiitos Mummeli, kuin myös sinulle ja Himmulle! ♥♥

      Poista
  2. Niin se on, että nuorilla ja terveillä ei yleensä ole mitään käsitystä vanhuudesta ja sairauksista. Harvat sitä ajattelevat ennenkuin omalle kohdalle sattuu.
    Onneksi diakonissat ovat auttanet juuri näitä ihmisiä. Seuraan täällä meilläkin päin, kuinka upeata työtä he tekevät. Täällä ei olla vielä lähdetty heitä vähentämään. Minun mielestäni juuri heidän työnsä on sitä kaikkein keskeisintä seurakuntatyötä. Muusta voidaan vähentää jos määrärahat eivät kaikkeen riitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin ajttelet kuin minäkin, Irene!
      Minusta diakoniatyö pon arvokkainta kristillistä perinnettä, ja diakonissojen työ tunnustetaan kautta Suomen:)

      Muuta en tiedä, mutta oma diakonissamme puhui näin, voiko se olla totta?

      Seurakuntien varat menevät pääasiassa palkkoihin (n. 70 prosenttisesti), minulle on kerrottu.

      Luterilaisella kirkolla on paljon haasteita...

      ♥♥

      Poista
  3. Meillä on sellainen mieli, että tietäisimme menneitä sukupolvia paremmin. Olisimme entisten yläpuolella. Itseämme täynnä. Ja silti voimme huonommin kuin koskaan. Jospa nöyrtyisimme ymmärtämään, että jos emme opi historiasta, emme opi mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan niin, luuloja on paljon, tietoa aika vähän nykyajan ihmisillä!
      Suomi on täynnä itseään täynnä olevia ihmisiä, olet oikeassa Mine!
      Ensiarvoista olisi, että ottaisimme opiksemme omasta historiastamme. Nöyrtyminen on tärkeä oppi meille kaikille, oppineimmallekin♥

      ♥♥

      Poista
  4. Oikein mukavaa viikkoa Aili-Mummo:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ritva, samoin sinulle ja läheisillesi! ♥♥

      Poista
  5. Kiitos kantaaottavasta kirjoituksesta. Kyllä ihmisten itsekkyys on lisääntynyt ja olen välillä itsekin miettinyt, mikä on tilanne ja kuka minut hoitaa, kun olen vanha ja raihnainen. Palveluja supistetaan ja tuo oli erityisen järkyttävä uutinen, että kirkko lopettaa diakoniatyön! Voiko olla totta? Sille työlle on jatkuvasti kysyntää ja tarve vain lisääntyy. Mihin tämä maailma on menossa???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Piipe:)
      En tiedä, onko asia fakta, mutta sellaista puhuttiin!
      Tosin vaikea tehdä diakoniatyötä, jos / kun rahat ovat lopussa.
      Nyt on jo kysyntä lisääntynyt diakoniatyölle, varmaan tulevaisuudessa vielä enemmän!

      Yhdyn kysymykseesi, Piipe! ♥♥

      Poista
  6. Kiitos Aili hyvin asiallisesti kerrotusta oikeesta elämästä, olen kaikessa samaa mieltä. Erityisesti olen pohtinut vanhusten tilannetta, olemme niin monessa asiassa toissijaisia. Ymmärrän että lapset ja työtä tekevät täytyy hoitaa nopeasti ja hyvin, mutta myös sairaat tarvoitsevat paljon nykyistä laajempaa hoitoa ja välittämistä. Monet kärsivät yksinäisyydestä ja sairaudet kasaantuvat toinen toisensa päälle. Itselläni on pää diaknoosi vaikea nivelrikko ja reuma. Keväällä tehty lonkkaleikkaus ei onnistunut, liikkuminen on kivuliasta. Silti on pakko. Lääkärin sanat, että mitään ei enää voi tehdä, tuntui pahalta. Kipuun on vain totuttava. Minulla ei ole hyvä kipukynnys, sehän vaihtelee eri ihmisillä. Olen ostanut kotiin erilaisia hoitolaitteita. Sähköimpulsseja antavan laitteen jota käytän tunnin päivässä, se vähän auttaa. se rentouttaa ja nostaa kipukynnystä Ihailen ja kadehdin tuon kertomuksesi mummoa, hän on ollut oikea teräsmummo. Minä olen rääkyvä kakara häneen verrattuna. Olen puhunut läheisilleni että haluaisin heidän käyvän useimmin. Yleensä he käyvät viikonloppuina, hyvä niinkin. En ole erakko kaipaan juttukaveria. Myös tuo kirkon tilanne on huono, diakonia työtä ei saisi lopettaa, Meidän kaikkien pitää nyt puhua asioista niinkuin ne on ja mietittävä tarkoin seuraavia vaaleja. ne ovat yksi tie parantaa oloja, nykyinen meno on ihan päin seiniä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia paljon kauniista sanoistasi kaisumarjatta:)
      Tosi on, mitä sanoit, hoidetaan meidät miten hoidetaan!
      Kamalaa ettei lonkkaleikkauksesi onnistunut, sitä en ymmärrä! Oliko sinulla huono kirurgi vai huonot varaosat? Jotain on mennyt pieleen, totaalisesti. Kannattaisiko sinun valittaa??

      Onhan tuossa listaa sinullakin! Reumakin on paha sairaus nivelrikon ohella. Yksinäisyys on ikävä juttu, siihen pitää saada helpotusta sinunkin.

      Näitä ei ymmärrä ennen kuin on itse vanhus, ja kivut ja sairaudet yllättävät. Niitäkin pitäisi pystyä 'hallitsemaan', keinoja varmaan on. Kipukynnystä nostavia lääkkeitäkin on olemassa.

      Toivon sinulle parempaa ja mukavampaa tulevaisuutta. Löydät ehkä apua myös sosiaalisesta mediasta, toivon niin...

      Kirkko on tosiaan vaikean tilanteen edessä, onko rahapulan vuoksi laitettava diakoniatyö telakalle.

      Kaikkea tuota kannattaa ainakin ajatella ennen kirkollisvaaleja, jotta osaisimme tehdä viisaita ratkaisuja!

      Levollista ja hyvää viikkoa sinulle, Kaisumarjatta♥♥

      Poista
  7. En tiedä onko siellä npihlajoissa ihan älyttömästi marjo kuin täällä, nyt kun lehdet on tippuneet, niin pihlajat on punaisenaan marjoista,todella kaunis näky, pihlajoita on paljon tiellä jota usein ajamme, tie on muuten laulusta "..tulin pitkin turun tietä,hämäläisten härkätietä"....en olis uskonut että lapsena kun sitä laulettiin, niin se onkin todellista, tie on vanha mutkainen maalaistie,vanhoine maalais ja hirsitaloineen, vanha meijerikin on vielä tallella, tien varsilla viljellään viljaa ja sokeriruokoa. Itse työskentelen vanhusten parissa, meillä on hyvä hoito vanhuksilla, olemme pieni yksikkö, vanhin on 92 v.ja aika moni lähentelee 90 ikävuottaan,kukaan ei ole vuoteessa oleva, vaan liikuvat vielä ketterästi,liikunta kuuluu päivittäiseen ohjelmaan keskellä puhdasta luontoa, puutarha ja metsä ympärillä.3 viikon päästä menen lomalla taas äitiäni katsomaan lieksaan.Hyvää syksyn jatkoa teille sinne !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. alku on vähän epäselvä, eli = "En tiedä onko niin paljon teillä pihlajoissa marjoja kuin täällä.

      Poista
    2. On meillä hyvin paljon pilajanmarjoja täällä, harvoin olen tällaista runsautta nähnyt:) Tohmikseltakin saisi upeita kuvia, kun vain malttaisi pysähtyä...Eilen näimme myös kauniita ruskamaisemia Joensuussa käydessämme. Honkavaaran seutu ja Joensuu olivat ihania paikkoja!

      Hämeen vanha Härkätie on pidetty ns. museokunnossa. En ole siellä käynyt. Tie vei muistaakseni Turkuun!

      Kiitos että kerroit ammatistasi lähemmin. Lulin sinun hoitavan sairaita. Ihanaa että teillä vanhukset ovat hyvässä hoidossa! Yleensä pikkupaikoissa he ovat hyvin hoidettuja, ja ulkoiluttajiakin löytyy. Samoin on täällä. Selvää on, että jos vanhus ei liiku, liikkuminen loppuu kokonaan.

      Ihanaa että muistat jatkuvasti vanhaa äitiäsi:) Se on kauniisti tehty tyttäreltä♥

      Levollista ja hyvää viikonloppua sinulle, Pike! ♥♥

      Poista
  8. Asiaa pohdit. Vanheneminen syrjäseudulla arveluttaa itseänikin. Palvelut on viety liki kaikki pois, matkat on kuntakeskukseen pitkät.
    Ennen oli arki työteliästä, mutta se osin piti ihmiset liikuntakuntoisina Kohta tässä maassa ei ole työtä edes ytyöikäiselle väestölle. Siksi en niin tajuakaan, miksi eläkeikää vaan nostetaan. Mitä työtä tekemään, kun työpaikat vähenee vähenemistään?
    Taisin lipsua aiheesta, haittaaks tuo?
    Kaunista loppuruskaa sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus vanhan ihmisen osa pelottaa, ei mahda mitään! Ellei jaksa huolehtia itsestään ja puolisostaan, ollaan aika heikoilla. Siksi monet muuttavatkin kuntakeskuksiin lähelle palveluita!

      Entisaikaan vanhoista kantoivat huolta perheenjäsenet kykyjensä mukaan. En tiedä, oliko tuo ihannetila, mutta enimmäkseen ihmiset olivat tyytyväisiä!

      En minäkään ymmärrä työikien nostoa, kun ei vanhoille eikä paljon nuoremmillekaan ole työtä. Hukataan monta sukupolvea tällä tavoin. Koska osa eläkerahoista on menetetty, nostetaan sen takia työikiä. Nuorille on tärkeää päästä kiinni työelämään ja kasvattamaan omia perheitään. Nyt ei siitä tunnu olevan huolta kenelläkään!

      Ei haittaa, aimarii; kiitos mielipiteestäsi! ♥
      Kuin myös sinulle♥♥

      Poista
  9. Pistäydyin vielä tänne, niin Turkuunhan se härkätie vie,meiltä sille tielle on n.10 km, kesällä joskus olen pyöräillyt härkätellä,aurajoki virtaa tien reunustaa. 80-90 vuotiailla on jo jos jonkinlaisia sairauksia, joskus käy mielessä että ihmisen ei anneta kuollakkaan, kun lääkkeitä on kaikkiin sairauksiin, mutta ilman niitäkään ei voi olla, jos on diabetes,verenpaine,sydänsairaudet,unilääkkeet jne...lääkkeitten ja hyvän hoidon tuloksena on varmaankin se pitkän iän salaisuus.Äitini täyttää marraskuun alkupuolella 80 vuotta, kotonaan on apuvälineitä liikkumiseen, ja ruoka tulee annoksina kotiin, kotona haluaa olla niin kauan kuin vähänkin
    pystyy olemaan,apua saa kyllä aina tutuilta ja sukulaisilta jo tarvitsee, asuukin ihan lieksan keskustassa kerrostalossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos selityksestä, olen kyllä kuullut Hämeen härkätiestä, mm. Aleksis KIvi kirjoitti siitä Seitsemässä veljeksessä.

      Toki sairauksia on paljon nuoremmillakin, mutta ei lääkkeet kuitenkaan kuolemaa estä. Sioinä vaiheessa kun lääkkeitten teho loppuu, saapuu 'noutaja'. Paljon varmaankin lääkkeillä ihmisten ikää jatketaan, mutta kaikkeen eivät lääkkeetkään pysty! Nykyisin on paljon 90:ntä ja satavuotiaita. Uskon sen olevan hyvän hoidon tulosta.

      Hyvä että äitisi voi hyvin omassa kodissaan, mitäpä muuta ihminen voi toivoa enää päälle kahdeksankymppisenä. On hän varmaan elässään raatanut ihan tarpeeksi asti, suotakoon hänelle hyvä hoiva ja vanhuus. Rakkautta ja pitkää ikää hänelle toivotan.♥♥

      Poista

Kiitos komentistasi! ♥