Google+ Followers

maanantai 7. marraskuuta 2016

♥ Vanhaa ja uutta ♥

Talvenpohjia rakentelee itse luonto.


TALVINEN TAIVAL

Kimaltain talven taulut leviää
yön haavekylläisyyttä kylmää täynnä.
Puut lumiharkoin halkoo hämärää,
tienviitat vaiti vastaan sinertää.
Vain kuuraholvein pimennoista kuuluu
jäähileen himmeätä helinää.

Ne helisee kuin helmet, kyyneleet,
kuin soittais yhteen oudot sukupolvet,
niin tulevat kuin ennen eläneet,
ja kyselis: mit teit sä? mitä teet?
kuin kuiskis halujensa hangen alla
keväiset silmut, lehdet varisseet.

Kuin taru vierii taival talvinen.
Maan kukkeus ja kurjuus, kaikki kuultaa
kalvosta kuvastimen kaukaisen.

Jääkahleissa on kielet kantelen.
On vielä matkaa vapauden voittoon
ja pauhuun suurten kevätvirtojen.


- L. ONERVA -

Muutama viikko sitten oli näin kaunista! 

Talvi näyttää tulevan tänä vuotena ajoissa, vaikka monena talvena peräkkäin sitä on saatu odotella jopa seuraavalle vuodelle asti. Ja miksipäs ei, jääväthän toivottavasti ne Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat tulematta. Säästöjä syntyy yhteiskunnalle, jos ei ole tarvis tehdä niin paljoa kalliita lonkkaleikkauksia. Ja luvassa on oikea pakkastalvi, joten valkea joulu on luultavasti tulossa koko maahan.

Kävin perjantaina lääkärissä hankkimassa terveystodistusta hoivalta lääkäriltä Trafille eli Ajoneuvohallintokeskukselle ajokorttiasioissa. Siksipä jäi postaus täällä tekemättä monen ihmisen pettymykseksi. Vasta yli 51 vuotta olen ajotaitoa opetellut käytännössä. Tai paremminkin aloitin jo vuonna 1959 moottoripyöräkortin hankkimisella, josta sitten pääsin autonrattiin Kuplavolkaarin etupenkin ja ratin väliin. Se vuosi oli heinäkuussa 1965. Talvella 1966 kävin pääasiassa junalla ja autolla talouskoulua Joensuussa. Seuraavaksi pääsin töihin yli 100 kilometrin päähän Pielisjärven kuntaan (nykyiseen Lieksaan), jossa olin vuoden ajan. Aviomies vieraili melkoisen ahkerasti luonani, ja aloin odottamaan toista poikaani. Kesällä 1967 muutin takaisin Tikkalaan ja mieheni kotiin, jossa kuolema oli ahkerasti vieraillut. Aloitimme ihan ikioman elämämme silloin, Nuppolaan jäimme asumaan vain me, nuori Nupposen perhe.

Poikamme syntyi marraskuussa 1967. Muutamia päiviä myöhemmin kuoli Miina-täti.
Hän oli hoidettavana Iltarauhassa Pyhäselässä; rauha hänen muistolleen! Uskon että ilman Miina-tätiä ei olisi koskaan synytynyt Havutar, hyvä emäntä kirjaa. Hän myös hoiti minua lähes kuin omaa lastaan; eihän hänellä omaa lasta ollutkaan. Olen paljosta kiitollinen, ja se kiitollisuus on vuosien mittaan yhä enemmän syventynyt.

Kun olin kuusi vuotta, täti sokeutui täysin glaukooman takia. Aikaisemmin puhuttiin silmänpainetaudista, mutta silloin 1948 puhuttiin vain viherkaihista ja harmaakaihista. Tädillä oli molemmat sairaudet kummassakin silmässä. Varmasti sairauden ilmestyminen oli huomaamatonta, ja sokeus yllätti hänet täysin. Isä kuljetti sisartaan mm. silmälääkärissä Helsingissä, Lahdessa ja Kuopiossa, mutta muuta ei voitu tädin hyväksi tehdä kuin että häneltä otettiin toinen silmämuna pois kovan säryn takia. Tilalle tuli lasisilmä, jolla ei tietenkään nähnyt yhtään mitään.

Tädin kuulo oli erinomaisen tarkka samoin kuin muistikin. Jokaisen lehmän poikimisen hän muisti ihan pilkulleen, vaikka sitä ei olisi allakkaan merkittykään. Kurosen suvussa on ollut useampia tapauksia glaukoomaa, onhan Juvosilla ja Kurosilla yhteisiä esivanhempia. Tarkalleen en tiedä, mitä kautta silmäsairaus on tullut. Ainakaan Simosilla en ole samaa sairautta havainnut. 

Täti neuloi sokeutensa aikana, 19 vuoden kuluessa, varmaan satoja pareja villasukkia. Kaikki miesten villasukat olivat hänen neulomiaan. Kun joskus häneltä tippui silmukka puikolta, ei hän yleensä saanut sitä itse kiinni, vaan pyysi minut apuun. Olipa yö tai päivä, kun tätiä ei nukuttanut, hän otti neuleen käsiinsä, ja sukka alkoi jatkua. Täti opetti myös minut neulomaan villasukat ja niiden kantapäät. Ne tehtiin kaksinkertaisina, joten ne kestävät kauemmin.

Täti joutui lähdettyäni töihin Iltarauhan hoitokotiin, jota pitävät Herran Kansalaiset. Tädillä oli pari lievää halvausta, joka huononti hänen muistiaan. Hänestä oli tullut kotona vaikeasti hoidettava. Isä oli myös kotihoidossa siihen asti, kunnes hän joutui leukemian takia sairaalaan ja kuoli sinne. Isä oli kuollessaan 85,5 vuotta, ja Miina-täti 87 v, 1 kk ja 15 päivää.

Niin paljon on tapahtunut sen jälkeen. Kotinurkissa vanhoja ei enää suvaita,   entisaikaan vanhusten hoito kuului lähisuvun ja joskus kaukaisemmankin sukulaisen tehtäviin. Jos hyvinvointi on lisääntynyt, on varmasti pahoinvointi myös...

Toivotan teille hyvää marraskuun jatkoa, ja tunnelmallista talven alkua!
                                     ♥ Terveisin Aili-mummo ♥






10 kommenttia:

  1. Kiitos! Kantele soi nyt täälläkin, hartaasti soi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä hienoa Suomalainen, kantele on tunnelmallinen soitin..:)

      Hyvää viikkoa sinulle sinne Kyproksen saarelle♥♥

      Poista
  2. Kiva kun muistat vanhoja ihmisiä ja kerrot nuoremmille miten samassa huushollissa on pystytty asumaan. Ei ole tarvinnut lähteä hoitokoteihin.
    Mukavaa viikonalkua Aili <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin jos vanhus oli suhteellisen hyvävoimainen eikä hyvin vaikeasti hoidettava, ilman muuta hänet hoidettiin kotona. Vanhainkoteja tosin monet pelkäsivät ja sanoivat niitä vaivaistaloiksi, kuten ennen oli opittu sanomaan. Olihan ne aikaisempina vuosina sitä olleetkin, mutta kun saatiin yhä uudempia ja ajanmukaisempia laitoksia ja koulutetut hoitajat niihin, ei ollut enää syytä kutsua niitä sillä rumalla sanalla.

      Kiitos Mai, samoin sinulle!♥♥♥

      Poista
  3. Mielenkiintoista tarinointia oman ja sukusi vaiheista. Oletpa ollut reipas, kun jo 50-luvulla ajelit moottoripyörällä. Oma äitini ei koskaan hankkinut ajokorttia ja oli siis aina toisten kyydin varassa.
    Kaunista, marraskuista päivää Sinulle, Aili! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajokortti oli näillä syrjäkulmilla enemmän kuin tarpeellinen, jalkaisin oli lähes mahdotonta hoitaa asioita ja käydä kaupoissa. Jos joutuu kuskia odottelemaan, tuskin tietää, milloin voi lähteä esim. lääkäriin tai neuvolaan tai jonnekin muuanne. En ole ollut pelkuri koneiden suhteen, kuten monet muut tytöt ja naiset ovat. Oli meitä ainakin kaksi tyttöä Tikkalassa, jotka hankimme moottoripyöräkortin ja ajoimme myös sitä.

      Kiitos Piipe, kuin myös sinulle!♥♥♥

      Poista
  4. Vanhoja asioita on hyvä pistää muistiin, muuten ne piankin jäävät unhoon. Omalla lähihistorialla on aina oma paikkansa ja jälkipolville tutkittavaa.
    Tulisipa vaan valkoinen joulu koko maahan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa, asiat unohtuvat varsin nopeasti tai ne voi muistaa väärin. Ihmisen muisti on kummallinen... Olen levittänyt tietoa tutuille ja tuntemattomille entisajan elämästä, että heille jäisi jäisi joku muisto / muistoja täällä eläneistä sukupolvista. Pienellä ihmisellä on myös oikeus tulla muistetuksi, vaikkei se niin loistokasta olisikaan.

      Tule JOulu valkoinen♥♥♥

      Poista
  5. Kun sain ajokortin v. 1961, hämmästyin, kun siinä oli lupa ajaa myös moottoripyörää! Minäkö lähtisin kahden pyörän varassa pärräilemään? Neljä pyörää tuntui turvallisemmalta ja autoa vain olen ajanutkin. Polkupyörää silloin, kun ei kauaksi ole tarvinnut mennä. Olet sinä aika rohkea tyttö ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin autonajokortilla sai ennen ajaa moottoripyörää, mutta pakkohan ei ollut. M-pyöräkortin sai jo 16v., mutta autonajokorttiin piti olla vanhempi. Mopoille ei silloin vielä vaadittu ajokorttia, kuten nyt. Pakkohan ei tietenkään ole m-pyörällä ajaminen, jos olisi ollut auto ja minulla ikää tarpeeksi paljon, en minäkään varmaan olisi tullut tekemisiin m-pyörän kanssa. Mutta oli se edistystä polkupyörään verrattuna.

      Kiitos Nummentonkija, hyvää sunnuntai-iltaa sinulle♥♥♥

      Poista

Kiitos komentistasi! ♥