Google+ Followers

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Lucy Maud Montgomeryn Jane ja Saaren kutsu



Lucy Maud Montgomeryn (1874-1942) tuotantoa vasta äskettäin on suomennettu ja hänen tyttöromaanejaan on julkaistu postuumisti kauan kirjailijan kuoleman jälkeen. Yhden tällaisen romanttisen nuorisoromaanin olen postannut v. 2016 helmikuussa, tässä linkki.

Tämä nyt lukemani romaani on saanut nimen Jane ja Saaren kutsu. Sen on suomentanut Sisko Ylimartimo, kirjassa on 266 sivua, se on sidottu eli kovakantinen. Minervan kustantaman romaanin ilmestymisvuosi on 2013. Kanadassa romaani on julkaistu v. 1937 eli noin viisi vuotta ennen kirjailijan  kuolemaa. Se on viimeisimpiä Montgomeryn julkaisemia kirjoja. ISBN 978-952-492-717-8. Painopaikka on Bookwell Oy, Juva.

Meille ikäihmisille Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-sarjat ovat tuttuja vanhastaan, nuoruutemme ajoilta. Itsekin olin runotyttöihin kovin ihastunut, olinhan itsekin jonkinlaista runoilijaheimoa. Sielunsisaruutta siis. Annakin menetteli, mutta niissä kirjoissa oli enemmän valoa ja toivoa, kuin synkän pohjavirran omaavissa runotytöissä.

Jotenkin Janea en osaa asettaa yhtä korkealle kuin rakastamani runotytöt, jotka tosissaan täyttävät hyvin monen pikku- ja teinitytön odotukset. Lähtöasetelmat ovat näissä tyttökirjoissa hyvin samantapaiset. Oli orpotyttö - tai ainakin puoliorpo, jonka lapsuuden oli rikkonut toisen vanhemman kuolema. Suku otti vastuun lapsen kasvatuksesta, muuan ikäneito täti tai ehkä useampikin. Oli Prinssi Edwardin saari Kanadassa, jolla myös oli kirjailija kasvanut. Jane asui kuitenkin Torontossa, suuressa Kanadan kaupungissa.

Janella oli sikäli paremmin, että molemmat vanhemmat olivat elossa, mutta tytöllä ei ollut mitään tietoa isästään. Ikäänkuin hän olisi ollut kuollut. Se taas johtui rikkaasta isoäidistä, rouva Kenedystä, joka tyrannisoi koko linnamaisen kartanononsa asukkaita, omia tyttäriään ja lapsenlastaan, Janea, jota isoäiti kutsui Victoriaksi, mutta oma äiti kutsui häntä Jane Victoriaksi. Isoäiti ei antanut lupaa edes puhua Janen isästä, joka piti majaansa kesällä Prinssi Edwardin saarella.

Jane seurustelee pääasiassa mielikuvitusystävänsä kanssa, muuten elämä on tytölle liian harmaata ja yksinäistä. Äidillä on paljon juhlia ja ystäviä, hän liitää lähes joka ilta paikallisiin juhliin ja muihin tapahtumiin.  Äidin seuraelämä on runsasta ja paljon aikaa vievää.

Jane ja 'ystävä Jody' olivat molemmat yksitoista vuotiaita. Jane oli pitkä ikäisekseen. Eräänä päivänä hän löysi lauta-aidasta reiän, jos voi livahtaa naapurin puolelle. Siellä hän tapasi ikäisensä tytön, joka itki kirsikkapuun juurella. Jane tapsi sukulaissielun, johon hänen oli helppo tutustua. Jody haluaisi vain soittaa ja hoitaa puutarhaa - kunhan oppisi vain ensin soittamaan! Ja ainahan voi perustaa mielikuvituspuutarhan...

Kaiken lähtökohtana on hirviömäinen isoäiti, joka nälvii ja piikittelee tyttärentytärtään ilkeästi, missä sopiva tilaisuus löytyy. Koulusta löytyy lisää isoäidin hengenheimolaisia, jotka ilkeilevät Janelle sen minkä ehtivät. Muuan heistä kertoo, ettei Janen isä olekaan kuollut, vaan on elossa. Koska isä, Anrew Stuard oli elossa, ja köyhä mies, ei hän voinut eikä saanut elättää perhettään. Jane oli kiusankappale, joka ei olisi saanut olla edes syntynyt!

Isoäiti sanoi: "Hän teki äitisi elämän kurjaksi".----. "Et saa enää milloinkaan mainita isäsi nimeä minun tai äitisi kuullen," isoäiti varoitti. "Mitä meihin tulee....ja sinuunkin...hän on meille kuollut." 

Maailma on kovin mustavalkoinen Janen ympäristössä. Isoäiti ei tee kompromisseja, mutta ei niitä tee Janekaan...

Sitten tuli se päivä joka muutti kaiken: kirje tuli postin mukana huhtikuun alkupuolella, se oli osoitettu äidille. Osoite oli raskasta miehen käsialaa. Isoäiti salli kuitenkin tyttärensä, Robinin, lukevan sen. Äiti luki ja kalpeni, sitten luki isoäiti. Lopullinen päätös annettiin William-enon ratkaistavaksi, joka luki kirjeen.

     "Kaiketi teidän olisi parasta antaa Janen mennä" , William-eno sanoi viimein. 
     Vaikka sanottiin paljon muutakin, Jane pysyi vaiti. Isoäiti oli raivoissaan.
     Mutta William-eno huomautti:
     "Halutessaan Andrew Stuard voisi ottaa hänet huostaansa. Ja kun tiedämme, mikä hän on miehiään, hän todennäköisesti tekisi sen, jos te suututtaisitte hänet. Olen samaa mieltä kanssasi, äiti, että hän tekee tämän vain kiusatakseen meitä. Ja kun hän huomaa, ettemme suutu vaan suhtaudumme asiaan aivan rauhallisesti, hän ei enää milloinkaan vaivaa meitä Janen vuoksi."
     Jane meni huoneeseensa ja seisahtui sen keskelle. Epätoivoisin silmin hän katseli valtaisaa epäystävällistä tilaa. Hän näki isossa peilissä oman kuvansa heijastumana toisesta hämärästä ja epäystävällisestä huoneesta.
     "Jumala ei ole kiltti", Jane sanoi selkeästi ja hitaasti.

Tämän enempää en avaa juonta, olkaa kilttejä ja lukekaa itse! Varsinkin jos olette L.M.Montgomery fani, saatte tutustua jälleen yhteen tyttökirjaan. Minusta se on hauska ja miellyttävä kokemus. 

Montgomeryn kuolemasta tuli huhtikuussa 75 vuotta. Olin silloin noin 3 kuukautta vanha. Paljon on aikaa virrannut mummon tiimalasissa, tulee uudestaan lapsuus mieleen!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Toivotan kaikille miellyttävää ja aurinkoista heinäkuun ensimmäistä viikkoa!
                                 ♥ Terveisin Aili-mummo  ♥









4 kommenttia:

  1. Hauska lukea kirjasta. Olen onnistunut välttämään Runotytöt ja Anna-kirjat, vaikka alaluokilla kuljin joka juhlissa lausumassa runoja, eli runot ovat aina kuuluneet elämään.
    Kiitos Aili hienosta postauksesta ja mukavaa heinäkuun alkua ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että tykkäsit, Mai!
      Me todella iäkkäät 'runotytöt' emme halua unohtaa Annoja ja runotytyttöjä. Meille ne kaikki ovat ikimuistoisia.☺
      Aurinkoista ja hyvää heinäkuuta myös sinulle!♥♥♥

      Poista
  2. Ajatella että minun naapurina oli Eleonor ja Irene Thiess viimeiset vuosikymmenet, nyt kaivoin esiin heidän tarinansa kirjasta "Rakkaudella sisaresi",Venäjän emingrantteja koko perhe.Katso tarkemmin blogistani, jos haluat.Nyt tiedän myös heidän sukuhaudan, ja käyn sen vielä kuvaamassa, kannattaa lukea tuo kirja, tilaamalla sen ehkä saa sinnekkin kirjastoon ? heidän tarinansa on surullinen, siinäkin mielessä koska he ikävöivät pietariin takaisin.
    Minäkin kaipailen aina sinne Tohmikselle, jossa elin 17 vuotta, vaikka täällä turus olen ollut jo vuodesta -73

    VastaaPoista
  3. Onhan se mielenkiintoista, jos on tuntenut kyseiset ihmiset. Hauskaa että pidit heistä ja heidän historiastaan.
    Kirjalainaukset olen jättänyt vuosia sitten, luen vain ostamiani kirjoja. Tervetuloa kotimaisemiin ja -maakuntaan, Pike!♥♥

    VastaaPoista

Kiitos komentistasi! ♥