Google+ Followers

torstai 8. helmikuuta 2018

♥ Hormoonihömpötystä ♥

Talon ja kotikuusen vahti.

             
             Kyyneleeni ovat kirsikankiviä
itken poisheitettyjä päiviä
itken sitä naista joka olin
ja sitä joksi en tullut
 
            Kyyneleeni ovat suolakiteitä
itken vääryyttä joka löi minua kasvoille
ja petoksia joita tein
joita olisin voinut tehdä
            
Kyyneleeni ovat mustia helmiä
itken särkynyttä sydäntä
yksin jäänyttä lasta
itken kuolleeni, nykyiset ja tulevat 

- Marja Leena Toukonen -     


Aika synkkä runo, mutta joskus näin syvälle voi mennä itsetutkiskelussaan ja kenties -säälissäänkin. Viimeksi mainittua olen yrittänyt välttää; kyllä muita voi sääliä, vaan ei itseään.Tuollaisia ajatuksia oli minulla muistaakseni joskus 1980-luvulla suuremmassa määrin. Sekin tyhjää hormonihömpötystä, sain lääkäreiltä keltarauhashormoonia masennukseeni, joka vain pahensi tilannetta.

Sellaista naisen elämään liittyvää aikaa sanotaan menopaussiksi. Se alkaa useita vuosia ennen kuin naisen hedelmällinen ikä päättyy. Outo ja raskas aikakausi, kaikenkaikkiaan.

Mutta on heitäkin onnekkaita, jotka eivät mitään tiedä tuosta ikävästä tunnemyrskystä. Ovatkohan he niitä, joilla ei kovin syviä ja repiviä tunteita olekaan, kuka tietää. Minulla on tapana tehdä kaikki vaikeimman ja raskaimman kautta. 

Tuskin olin vielä päässyt masennuksen yli, kun poikani lähti iäisyysmatkalle maaliskuussa 1992. Siinä oli moninverroin aihetta suruun ja masennukseen, pahinta oli seitsemän ensimmäistä vuotta. Olen kirjoitellut näistä asioista monia kertoja sanoja säästämättä, sen voitte lukea tästä ja toisesta blogistani. Myös runoja kirjoitin purkaakseni pahaa oloani.

Tämän runon takana lienee vaikea sairaus, josta kirjoittaja on onneksi selvinnyt. Kyllä sellainen vetää kasvot totiseksi keneltä tahansa.

Tämä viikko on hujahtanut nopeasti, olemme jo lähellä sitä, mitä useimmat ihmiset odottavat eli viikonloppua. Oikein hyvää viikonvaihdetta lukijoilleni                                                             toivottaa Aili-mummo! 




            
                

10 kommenttia:

  1. Runojen muodossa saa hyvin purettua omia tunteitaan. Onneksi sinulla on ollut väyliä, mitä kautta purkaa pahaa oloasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin. Ilman runoja Luoja tietää missä olisinkaan. Oli se niin vaikeaa ja masentavaa! Luovuus ja sen kautta purkautumistie on pelastanut minut monta kertaa. Hyvää viikonloppua sinulle Maatiaiskananen♥♥

      Poista
  2. Turhaan oi turhaan, vain mikäs minä oon määrittelemään.

    Nainen on ikuinen arvoitus.♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki niin on ainakin jos järjellä ajattelee;)
      Voi olla taikka sitten ei..♥♥

      Poista
  3. Beate56 on lisännyt kommentin tekstiisi "♥ Hormoonihömpötystä ♥":

    Näin on Aili, että sääliä me raskaita menetyksiä kokeneet emme kaipaa. Kai minuakin ihmiset säälivät, kun miesvainajan tunsivat lähes kaikki. Hän oli aina auttamassa muita, kun oli niitä kädentaitoja. Harva edes uskalsi tulla juttusille ensimmäisenä suruvuotena. Nuoruuden suuri rakkaus on ja kestää hautaan saakka, ei samaa huumaa enää voi kokea. Tykkääminen lienee parempi sana ja kaveruus. Tunteet jylläävät, eivät enää räisky mutta herkkyys pysyy.
    Talvi on ollut jotenkin raskassoutuinen mutta jospa valo virkistää mieltäkin. Ensimmäinen piristysruiske on kampaajalla käynti. Onneksi oma kampaaja jatkaa vielä kolmena päivänä viikossa, vaikka jäi jo eläkkeelle.
    Hyvää viikonloppua ja seurataan Pyeong Changin kisoja, siinähän pari viikkoa vierähtää 😊.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Beate!

      (Jostain kummallisesta syystä Blogger ei antanut tekstiä tähän, vaan jouduin sen tuomaan tänne sähköpostistani.)
      EI tosiaan näitä raskaita menetyksiä kokeneita pidä sääliä, en sitä tarkoittanutkaan. Se on totta, että meitä' pelätään, jopa juostaan pakoon. Muutama osanoton sana tai halaus voi olla riittävä teko kohdatessamme menetyksen kokeneen.

      Talvi on aina pahin kaikista. Mukavaa että keksit itsellesi piristeitä. Minä en voi enää edes tukkaani värjäyttää (tai en uskalla).

      Kisoja tai ei, koneen ääressä aika kuluu lentämällä. Lämpöisin terveisin♥♥♥

      Poista
  4. Niin kaunis ja koskettava runo!
    Tällaista elämä on, itkua ja kyyneleitä, välillä hymyä ja naurua.
    Hyvää helmikuun aikaa sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Harakka, niin minustakin!
      Ainakin me karjalaiset itkemme ja nauramme yhtaikaa.
      Kuin myös Sinulle Harakka!♥♥♥

      Poista
  5. Kyllä on helppo samaistua runon tuon sanoihin. Sinulla on ollut suuria suruja. Olet pystynyt kanavoimaan surusi, kertomalla siitä, sanasi ovat ehkä tavoittaneet toisen surevan, jolla ei ole omia sanoja. Joskus mietin miksi hemmetissä elämä pitää olla yhtä tappelua ja vuoristorataa. Mutta eipä se voisi muuta ollakaan, ellei vene keiku, niin keikutan sitä itse, vaikka tasaisempaa toivonkin. Kaikki nauruni olen itkenyt moneen kertaan, mutta silti en pelkää nauraa:) Karjalaista sukujuurta (ehkä jopa vähän ryssää) myös täällä, siihen on sekottunut vielä puukkojunkkaria ja jopa savonmuan Hiliman palttoon alustaa, joten eipä tartte paljon ihmitellä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Irja, sanasi lämmittävät mieltäni. Tykkään siitä, jos sanani koskettavat ja lohduttavat toisia saman kokeneita.

      Hiukan samaa olen pohtinut itsekin: miksi otan ja kohtaan kaiken niin rajusti? Varmaan siihen on jokin syy. Olemme mnessa suhteessa samasta puusta veistettyjä naisia, me emme halua kokea mitään liian 'mietoa' mielestämme, pitää olla voimakkaita kokemuksia. Savolaisuutta minussa on isäni kautta, mutta 'puukkojunkkareita' ei ole tiedossani. Äitini voi laskea karjalaisiin ja mahdollisesti 'ryssän' sukuun.

      Hyvää ja aurinkoista kevättalvea sinulle Irja!♥♥♥

      Poista

Kiitos komentistasi! ♥